44.

Bussissa pidätän kyyneliä. Kaikki tuntuu niin raskaalta. En jaksa. En mä oo mitään. Yritän ja yritän, yritän olla ihminen, niinkuin muut, tehdä parhaani ja olla osa jotain. Kuulua johonkin. Mutta en mä kuulu. En mä kuulu mihinkään. Tulevaisuus pelottaa. En tiedä mitä tapahtuu puolen vuoden päästä. Yritän tehdä kaikkeni, että saisin jäädä työpaikalleni vielä sen jälkeen, mutta en vielä tiedä mitään. Ja mua vaan pelottaa niin. Mitä jos mulle sanotaankin heippa. "Kiva kun olit täällä, ehkä törmäillään". En usko, että pystyisin pidättelemään kyyneleitä tossa tilanteessa, Tuskin. En kestä, jos jään taas yhteiskunnan ulkopuolelle. Muiden silmissä mitätön laiskimus. Mitäänsaamaton. Huono.

Tänään oli huono päivä. Aamusta asti olin pahalla päällä. Ei oikeastaan sattunut mitään, mistä olisi tullut paha mieli. Olin vaan tosi masentunut. Vitutti kaikki. Ihan kaikki, koko ajan, koko päivän. En vaan jaksa tätä samaa harmaata koko ajan. Herään, olen töissä, tuun kotiin, nukahdan hetkeks, teen jotain ja meen nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Illalla mietin, että ei helvetti, huomenna tulee taas aamu. Ja on pakko herätä, ei voi jäädä sänkyyn makaamaan. Vaikka NIIN tekis mieli. Äh.

Sentään sain tänään syötyä vähemmän. Pakko laihtua. Oon lihonu niin paljon. Töissä on liian hyvää ruokaa ja otan aina liikaa. Pitää ottaa pienempiä annoksia ja kestää nälkää. Pakko. Pakko pakko pakko. LAIHDU SENKIN LÄSKI.

Väsymys on kiva. Pitäiskö sittenkin tänään valvoa vähän, niin huomenna ois hauskaa. Yliväsyneenä. En tiedä. Nukkuminenkin on hauskaa. Nukkuminen on parasta. Voisimpa nukkua seuraavat 44 päivää, niin Sinä tulisit pysyvästi kotiin ja omissa vaatteissa.