Bussissa pidätän kyyneliä. Kaikki tuntuu niin raskaalta. En jaksa. En mä oo mitään. Yritän ja yritän, yritän olla ihminen, niinkuin muut, tehdä parhaani ja olla osa jotain. Kuulua johonkin. Mutta en mä kuulu. En mä kuulu mihinkään. Tulevaisuus pelottaa. En tiedä mitä tapahtuu puolen vuoden päästä. Yritän tehdä kaikkeni, että saisin jäädä työpaikalleni vielä sen jälkeen, mutta en vielä tiedä mitään. Ja mua vaan pelottaa niin. Mitä jos mulle sanotaankin heippa. "Kiva kun olit täällä, ehkä törmäillään". En usko, että pystyisin pidättelemään kyyneleitä tossa tilanteessa, Tuskin. En kestä, jos jään taas yhteiskunnan ulkopuolelle. Muiden silmissä mitätön laiskimus. Mitäänsaamaton. Huono.
Tänään oli huono päivä. Aamusta asti olin pahalla päällä. Ei oikeastaan sattunut mitään, mistä olisi tullut paha mieli. Olin vaan tosi masentunut. Vitutti kaikki. Ihan kaikki, koko ajan, koko päivän. En vaan jaksa tätä samaa harmaata koko ajan. Herään, olen töissä, tuun kotiin, nukahdan hetkeks, teen jotain ja meen nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Illalla mietin, että ei helvetti, huomenna tulee taas aamu. Ja on pakko herätä, ei voi jäädä sänkyyn makaamaan. Vaikka NIIN tekis mieli. Äh.
Sentään sain tänään syötyä vähemmän. Pakko laihtua. Oon lihonu niin paljon. Töissä on liian hyvää ruokaa ja otan aina liikaa. Pitää ottaa pienempiä annoksia ja kestää nälkää. Pakko. Pakko pakko pakko. LAIHDU SENKIN LÄSKI.
Väsymys on kiva. Pitäiskö sittenkin tänään valvoa vähän, niin huomenna ois hauskaa. Yliväsyneenä. En tiedä. Nukkuminenkin on hauskaa. Nukkuminen on parasta. Voisimpa nukkua seuraavat 44 päivää, niin Sinä tulisit pysyvästi kotiin ja omissa vaatteissa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyödyttömyys. Näytä kaikki tekstit

tiistai 4. marraskuuta 2014
44.
Tunnisteet:
ahdistus,
armeija,
huono,
hyödyttömyys,
itku,
laihtuminen,
masennus,
nukkuminen,
nälkä,
odotus,
paha olo,
pimeys,
ruoka,
siivet,
Sinä,
tj44,
tulevaisuus,
työ,
vitutus,
väsymys
keskiviikko 17. syyskuuta 2014
92.
Oon aivan mitätön. Saamaton idiootti. Laiska. Huono. Huono. HUONO.
Kaikki muut saa jotain aikaseks. Kaikilla muilla on elämä. Ei mul oo mitään oikeutta valittaa. Jos joku muu sanoo olevansa väsynyt, en mä voi sanoo olevani myös. Tottakai se toinen on väsyneempi, onhan se tehnyt jotain päivän aikana ja herännyt aikasin ja vaikka mitä kaikkea. Mitä mä muka oon tehny, että tuntisin itseni väsyneeksi? En vittuakaan. En yhtään mitään. Korkeintaan vieny roskat tai jotain.
Häpeen itteeni niin paljon. En kehtaa nähdä ketään. Mitä mä sanon ihmisille, kun ne kysyy: "Niin missä koulussa sä nyt ootkaan vai mitä sä oikeen teet?" En voi sanoo mitään, enhän mä tee mitään. Perheelle oon jo vitsi. Hävettävä pummi. Ne vaan haukkuu, miten saamaton olenkaan. Mikä on ihan totta. Mutta se sattuu niin helvetisti kuulla se heidän suusta. Oon muutenkin ihan paska sisko, huono tytär, hirvee kaveri ja kamala tyttöystävä. En mä edes kehtaa pyytää lohtua keneltäkään, kun eihän mulla mikään voi huonosti olla. Mähän saan tehä mitä haluan.
Tuntui tosi pahalta yks päivä bussissa kuunnella kahen tutun tytön juttelua. Kun ne jutteli yliopistosta. Mimmosta siellä on. Mun ikäset on jo yliopistoissa ja ammattikorkeissa ja mä en tiedä semmosista mitään. Mä oon pudonnu matkasta. Pudonnu ja kaatunu. Loukannu jalan. Jäänyt maahan ja luovuttanut. Eikä ketään kiinnosta. Ne elää omii elämiään eikä ne edes muista, että mä jäin taakse.
Eihän mulla ole väliä. Mä en oo kukaan. Haluun vaan kadota. En osaa elää. Pelkään elää. Pelkään tehdä mitään. Haluan vaan pysyä peiton alla ja unohtua sinne. Siellä on lämmin ja siellä on turva. Älkää muistako mua. Niin en mäkään muista mua.
92 päivää parempaan.

keskiviikko 27. elokuuta 2014
Tyhjyys.
Pää on tyhjä. Kävin yksin kylpylässä. Yksin. Otin loman lomasta lomaa. Mikään ei riitä mulle.
Luulin, että voisin selvitellä ajatuksia siellä. Ei onnistunut. Pää tuntui vain aivan tyhjältä. En tunne mitään. Kai se on parempi, kuin tuntea kaikki.
En osaa olla innoissani suunnitelmista. Kaikki tuntuu niin raskaalta. Vaatii liikaa. Ei pysty. Ei jaksa järjestää mitään, ei jaksa ajatella, ei jaksa olla hereillä eikä nukkua.
Katson vaan ikkunasta ulos. Sataa. Sataa. Sataa. Koko ajan sataa. Sopii mun mielialaan. Tasaisen harmaata. Kesä on ohi. Into on ohi. Voin taas käpertyä peiton alle, piiloon maailmaa. Odottamaan. Odottamaan Sua.

ajatuksia,
hyödyttömyys,
masennus,
nukkuminen,
odotus,
sade,
turhuus,
tyhjyys,
väsymys,
yksinäisyys
maanantai 25. elokuuta 2014
Pakoon.
Herään taas iltapäivällä. Tulin eilen isovanhempien luo viikoks. Otin lomaa mun lomasta. Vitsi mä oon säälittävä.
Vastasit mulle eilen. En ollu uskoa. Oot alkanu puhua mulle taas. Taino mä puhun ja sä vastaat parilla sanalla. Mut on sekin jotain. Ehkä saan mun kaverin joskus takas. Pelastit mun illan.
Nyt on kuitenki uus päivä. Mietin taas et miks heräsin. Mut jos nukun tääl pitkään niin mummi alkaa huolestuu enkä haluu sitä. Tääl pystyy ajattelee. On niin hiljasta. Rauhallista. Katon ikkunasta ulos. Vieläkin siellä sataa. Mietin millon musta tuli tämmönen. Mihin mun lapsuus hävis. Miks must piti tulla tämmönen ihmisraunio. Haluun takas siihen huolettomaan elämään. Mutta niin varmaan kaikki aikuset. Mä haluun kuitenki myös sen takii, etten muista mimmost elämä oli, kun pysty iloitsee pienistäki asioist. Kun en ees tienny mikä on masennus. Kun ei ollut tummia siipiä.
Katon koulukuvaani ala-aste ajoilta. Huoleton hymy. Aidosti ilonen. Pää täynnä mielikuvitusta ja tietämättömyyttä. Kaikki on parempaa, kun ei tiedä liikaa. Mitä vanhemmaks tulee, sen enemmän tietää. Sen pahemmaks maailma tulee.
En tiedä mistä kirjoittaisin. Välillä tulee semmonen olo, että voisin yrittää alkaa elämään. Voisin tehdä jotain elämäni hyväks. Mut heti ku yritän ja tietenki epäonnistun, niin mietin vaan että miks ees yritin. Turha mun on yrittää mitään, kun koko elämäni on pelkkää epäonnistumista.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Mä en jaksa olla. Ei mun elämässä oo mitään sisältöö. Mä oon ainoo, joka voi tehdä asiaan muutoksen, mutta oon liian väsyny. Liian välinpitämätön. Elämä pelottaa. Pelottaa niin paljon. En uskalla elää. Pelkään maailmaa.
Mielummin piiloudun peiton alle, yksin pimeään. Siivet suojana.

aika,
ajatuksia,
elämä,
huono,
hyödyttömyys,
kaverit,
menneisyys,
paha olo,
paras kaveri,
siivet,
unirytmi,
ystävyys
tiistai 19. elokuuta 2014
Aamu.
Avaan silmät. Katon kelloa. 10:22. Meen takas nukkumaan. Herätyskello soi. 11:02. Nukahdan. Herätyskello soi 11:32. Suljen silmät. Herätyskello soi 12:02. Pakotan itteni nukkumaan. Saan viestin. 14:15. En vastaa. Nukun lisää.
Herään. 15:30. Tarkistan viestit. Vastaan niihin. Laahustan suihkuun.
Sun piti tänään tulla tänne. Kuulemma et tulekaan. Etkä ehkä edes huomenna. Pettymys valtaa mielen. Miks mä ees heräsin. Tekee mieli mennä takas nukkuu. En haluu olla olemassa.
Äiti soittaa ja kuullostaa pettyneeltä, niinkuin aina. En jaksa puhua. "No moikka sitten", se sanoo ja lopettaa puhelun. Painan pään polviin. En kestä taas yhtä samanlaista turhaa tyhjää päivää.
Tyhjää. Pää on tyhjä. Tuijotan vaan kattoon.
Haluun nukahtaa. Herätä vasta joulukuussa.
Herään. 15:30. Tarkistan viestit. Vastaan niihin. Laahustan suihkuun.
Sun piti tänään tulla tänne. Kuulemma et tulekaan. Etkä ehkä edes huomenna. Pettymys valtaa mielen. Miks mä ees heräsin. Tekee mieli mennä takas nukkuu. En haluu olla olemassa.
Äiti soittaa ja kuullostaa pettyneeltä, niinkuin aina. En jaksa puhua. "No moikka sitten", se sanoo ja lopettaa puhelun. Painan pään polviin. En kestä taas yhtä samanlaista turhaa tyhjää päivää.
Tyhjää. Pää on tyhjä. Tuijotan vaan kattoon.
Haluun nukahtaa. Herätä vasta joulukuussa.
Tunnisteet:
armeija,
huono,
hyödyttömyys,
masennus,
nukkuminen,
paha olo,
pettymys,
Sinä,
turhuus,
tyhjyys,
uni,
unirytmi,
vitutus,
väsymys,
yksinäisyys
maanantai 11. elokuuta 2014
Koulu.
Tänään oli tavallaan hyvä päivä. Vaikken mitään tehnytkään. Vähän siivosin kerrankin, mut tuskin sitä voi laskea. Katsottiin Sun kanssa yhtä sarjaa ja oltiin vaan. Ei riidelty. Mikä oli hyvä asia. En tiedä, jotenkin oli ihan kiva olo. Oltiin eilen juomassa, pitkästä aikaa mun osalta ainakin. En oo jaksanu raahautua mihinkään tai jos oon halunnut mennä niin Sä et.
Oli vähän erilainen ilta, juoma ei meinannu millään maistua, ei noussu kunnolla päähän eikä ollu fiilistä. Edes absintti ei auttanut paljoa. Loppuillasta olin tanssilattialla muiden kanssa ja ajattelin "miks mä ees oon tässä?". Mikä mä luulen olevani? En mä osaa tanssia enkä mä ole nätti niinku noi muut. Tuskin nää (poikaystävän) kaveritkaan kaipaa mun seuraa. Joten lähdin, etten alkais itkeä. En kyllä itkenytkään, mutta kun tulin vessasta niin ne oli lähteneet ja tuli jotenkin hylätty olo, vaikka itse olin sinne vessaan mennyt sanomatta mitään. Onneksi ne oli ulkona ja poikaystäväkin oli vielä siinä, vaikka sanoi että menee syömään.
Mä en vaan ikinä osaa pitää hauskaa, ilman että jossain vaiheessa iltaa jonkun pitää kysyä "mikä sulla on". Ja se oikeesti hävettää. En haluais olla se dramaattinen pillittäjä joka aina menee murjottamaan. Äh. Vaikka joskus oliskin kiva, että joku oikeesti haluis kuulla, mikä mulla on. Ei ne halua. En usko. Ne tulee pitämään hauskaa. Ei ne halua kuulla kaverinsa tyttöystävän angstaamista. Ei. Kuitenkin katuisin aamulla sitten, että ei helvetti mitä tuli taas kerrottua.
Kun muut piti hauskaa ja tilas aina vaan uusia juomia, mä mietin, että ei tää edes oo niin kivaa. Joo, joskus oikeesti tulee halu mennä ulos juhlimaan ja ryyppäämään, mut en mä tiedä. Siinä on aina niin paljon vaivaa ja mulla on aina liikaa odotuksia illalle ja sitten huomaankin taas itkeväni jossain vessassa. Ei tulis ikävä, jos ei nyt jostain syystä voiskaan enää juoda..
Melkein unohdin miks ees tulin kirjottamaan tänne. Nimittäin tänään on sunnuntai. Ja huomenna ihmisillä alkaa koulu. Ja tajusin vaan, kuinka paljon se mua ahdistaa. Tää on mun ensimmäinen syksy, kun en ole koulussa. Muut herää huomenna aikasin, on ihan väsyneitä, pukee päälleen uudet vaatteet joita voi esitellä muille ja näkee kaikkia niitä, keitä ei ole ehtinyt nähdä kesällä. Muiden elämään tulee taas jotain sisältöä. Tekemistä. Rutiini. Ja mitä mä teen huomenna? Herään myöhään, vieläkin. En meikkaa, en käy suihkussa, en pue mitään hienoja vaatteita, tuskin ees meen ihmisten ilmoille. Homehdun sisällä ja yritän kovasti keksiä tekemistä. Välillä vaan makaan sängyllä tuijottamassa kattoa. Luultavasti itken. Nytkin itkettää. Mä en oo mitään. Mä en enää kuulu normaaliin maailmaan. Häpeän itseäni. Häpeän etten päässyt opiskelemaan. Vaikken nyt edes haluaisikaan, mutta se sais mun oloni paremmaks nyt.
Rakastan syksyä. Sitä kun voi taas pukeutua peittäviin vaatteisiin, PITKIIN housuihin ja ihaniin villapaitoihin. Paljon helpompaa kuin miettiä, että kehtaanko nyt laittaa nää shortsit ja sopiiko nää edes tähän paitaan jne jne. Ennen tätä kesää en edes kehdannut käyttää shortseja/hameita. Olin aina farkut päällä, oli miten kuuma tahansa. Tänä kesänä ostin monet uudet shortsit ja kaks hametta ja oikeesti käytin niitä ja oon ylpee siitä. Vaikka ahdistikin, että jalat näkyy koska vihaan jalkojani. Tänä kesänä olikin niin kuuma (ja on yhä) että hyvä vaan kun päätin käyttää niitä.
Tää syksy tulee kuitenkin olemaan ihan erilainen kuin mikään muu. Ei tarvitse joka päivä miettiä, mitä puen huomenna. Uusien vaatteiden ostaminen tuntuu turhalta, kun ei kukaan niitä kuitenkaan näe. Tulen vaan istumaan kotona, toimettomana, tylsistyneenä. Mun on pakko saada töitä tai en kestä. Tähän on pakko tulla muutos.

alkoholi,
elämä,
huono,
hyvä päivä,
hyödyttömyys,
itku,
juominen,
kaverit,
koulu,
miettiminen,
minä,
paha olo,
pettymys,
Sinä,
unirytmi,
vaatteet,
yksinäisyys
torstai 7. elokuuta 2014
Pelottaa.
Nukuin tänään taas kahteen iltapäivällä. Hyvä vaan. Ei oo syytä olla hereillä. Kohta varmaan pelaan vähän jotain jne. ennen kun tuut lomille. Pelottaa. En jaksais taas riidellä. Riidellään liikaa. Varmaan jokanen päivä kun nähdään. Jostain mä sen riidan aina kehitän. MINÄ. Mun syytä. Miks en osaa olla hiljaa. En mä mitään ansaitse, niin miksi sitten valitan?
Joku päivä huomasin etten ole itkenyt kunnolla vähään aikaan. Oon eläny fantasioissa. Paennut todellisuutta. Uskottelen itselleni kaikkea. Kaikkea mitä en kuitenkaan saa. Ja aina kun muistutat mua siitä, jotain murtuu. Mut en saa näyttää. En saa paljastaa, miten pahalta tuntuu kun kuvittelemani maailma romahtaa. Kerta toisensa jälkeen. Pitäisi kai hyväksyä se tosiasia, etten nyt saa mitä haluan. Pitää peittää kaikki nää tunteet. Kun ei Sua kuitenkaan kiinnosta. Millon mä opin, että vaikka kuinka yritän näyttää miten pahalta musta tuntuu, Sua ei vaan vittu kiinnosta?
Eräs kysyi multa, millon mulla alkaa koulu. "Ei alakkaan", vastasin. Jep, en saanu opiskelupaikkaa. Älä kysy enempää, nolottaa jo tarpeeksi. Kamala tilanne. Äärimmäisen nöyryyttävää. En mä mihinkään kelpaa. Pettymys kaikille. Sulle. Vanhemmille. Sukulaisille. Kavereille. Kaikille. Itselleni. Äiti suuttuu, kun en vaikuta innostuneelta hakemaan sykysyn yhteishaussa. En halua kouluun, en nyt vaan kykene siihen. En näe itseäni missään koulun penkillä yli kolmea vuotta. Hyi vittu. En varmasti halua kouluun. Mielummin meen töihin. Niin pääsen muuttamaan eikä tarvitse pelkällä näkkärillä selvitä. Äh. Taidan alkaa pelata jotain. Sais ajatukset pois näistä jutuista.

raha,
unirytmi
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
Kiireinen.
On ollut pieni tauko. En nyt tiiä onks ollu edes paljo kerrottavaa. Joten ei kai sinänsä välii. On tän kuukauden ajan kyl ehtiny tapahtuu vaik mitä. Olin kesätöis kaks viikkoo, jos sitä siks voi kutsuu. Oli ihanaa et oli jotain tekemist, vaik seki meni loppujelopuks pilal ja pahensi sitä yhtä asiaa mitä en saa pois mielest vieläkää. Kesätöiden jälkee näin pitkäst aikaa siskopuolta ja oli tosi kivaa. Sen jälkeen jumituin johonki kolmen päivän perhelomal, vaikken ees ois halunnu mennä. Tavallaa oli kivaa joo, mut sen sanon et se sai olla sit viimene perheloma mun osalt. Ei siin vaa pysy järjissää. Mut kivaa silti oli, ei sitä voi kiistää. Ainaki jonkin verran. Sen jälkee tehtii viel yks minireissu poikaystävän kaa ja oli tosi kivaa, vaikka kärsin krapulasta seuraavan päivän (ja mulle ei oikeesti ikinä tuu krapula). Eli tekemist on riittäny ja säät on ollu ihanii ja kaikki on ollu mukamas niin hyvin. Kai se mulle hyvää teki, et oli jotain tekemist. Näin parii kaveriiki tänä aikan.
Vaikken oo vieläkää kuullu mun parhaast kaverist, joka on ollu suomes jo pari kuukaut varmaa. En vaa tiiä mikä sitä vaivaa. Tulee tosi paha mieli aina ku muistan hänet. Sairas ikävä. Äh. Kai mä tänki ansaitsen.
No kuitenki. Ei oo ollu ns. aikaa olla masentunu. Vaik välil on tullu paha olo ja paha mieli joo mut oon huomannu, etten oo ajatellu niit ajatuksii pitkään aikaan. Ei ne mihinkää oo menny, en vaa oo ehtiny. Se siin onki nii hyvä, jos on tekemist. Nyt tää meinaan muuttuu. Nyt ei oo enää tekemist. Ei sit todellakaa. Tätä pahentaa seki et muiden koulut alkaa parin viikon pääst ja työt ja kaikki, ja minä oon vaa pummina jossai, nukkumas päivät ja valvomas yöt. On ollu vast kaks toimetont päivää ja jo nyt mun unirytmi on se sama ku enne: 4 yöl nukkuu, 14-15 iltapäiväl herään. Koska ei vaan kiinnosta. Miks mun tarvis herätä? Niimpä. Ei tarviikkaa. En haluukkaa. En haluu olla hereil, ei mul oo mitään syytä olla hereil. Muil on tärkeet tekemist ja mul loppuu leffat ja sarjat kesken, jos herään vähänki aiemmi. Koska en mä muuta tee.
Tosin nyt on tehny mieli juoda paljon. Ja oon juonukki, en tosin kovin kunnol, mut juonu silti. Haluun vaa olla sekasin. Ettei tarvi eikä pysyt ajatella mitää. Pitäiskö tänää mennä juomaan. Plääh. Sit oon kans kuluttanu rahaa aika paljo. Oon huomannu, et shoppailu piristää mua. Ei se kauaa kestä, mut on kai se parempaa ku juomine.
Ehkä tää bloggaus oliki virhe. Nyt muistuu taas kaikki pahat asiat mielee, joita oon yrittäny kai vältellä. Noh, tätä oon odottanukki. Et se taas iskis. Siivet ottais mut synkkään suojaansa. Ihan sama. Siel on turvallista. Maailma pelottaa. Kaikki on madollista mulle, mut mun mieli sanoo että mulle on kaikki mahdotonta. En oo tarpeeks hyvä mihinkään. En mihinkään. En pääse mihinkään kouluun, en saa töitä, en osaa mitään. En riitä mihinkään enkä kellekkään. Etenkään itselleni. Huono epäonnistuja. Oon vaan hyvä pilaamaan kaiken. Kukaan ei voi koskaan olla ylpee musta. En oo ikinä saavuttanu mitää. Oon tajunnu sen vähä aikaa sit. Enne luulin, et oon ollu hyvä mun harrastuksis. Empäs tainnutkaan olla. Luulin, et oon hyvä maalaamaan ja piirtämään. No se muuttui lukion aikan, ku pikkusiskosta tuli parempi ku minä enkä enää saanu hyviä numeroita kuviksesta. Voimisteluharrastukseta ei oo enää mitään jäljellä musta, en veny enää mihinkää suuntaa. Toinen pikkusiskoni on jo nyt mua parempi, vaikka alotti vast koulun. Siit voidaa olla ylpeit. Toisestaki siskost voidaa olla ylpeit. Se on mua parempi koulus. Mussa ei oo mitään ylpeyden aihetta. Joo, suoritin lukion. Huonoilla arvosanoilla, joiden takii en päässyt edes haluamani koulun pääsykokeisiin. Ei vittu. Oon meien perheen epäonnistuja, musta lammas, juoppo pummi ongelmalapsi. Vahinko. Ei mun pitäis edes olla olemassa.
Yritän kirjottaa useemmin. Moikka.

hajoan,
huono,
hyödyttömyys,
kuulumisia,
masennus,
nukkuminen,
pettymys,
raha,
sekavaa,
siivet,
Sinä,
turhuutta,
unirytmi
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
Elämä.
Anteeksi oon ollu laiska. Tiesin, että jossain vaiheessa tulee tämmönen tauko bloggaamiseen. Aina se menee niin. No kuitenkin, en mä oo lopettanu kuitenkaan. Ei vaan oikeen oo kerrottavaa. (eikä ketään kuitenkaan kiinosta). Kaikki päivät on samanlaisia. Herään kun herään, syön välillä (nykyään enemmän kai), makaan sohvalla kattoen sarjoja aamusta iltaan, välillä teen jotain kännykällä ja yöllä yritän nukahtaa, välillä se on tosi vaikeaa. Ei mulla oo elämää, ei mitään sisältöö mun päivis. Poikaystävä on armeijas ja sil on siel iha oma maailmas mihi mä en pääse sisäl. Ja se tuntuu pahalt. Mut en voi asialle mitään. Tottakai kuuntelen, kun se kertoo inttijutuista, mut välillä en ees haluis, koska vihaan koko asiaa. Tekee mun elämäst nii kurjaa. Vaikka ei se sillekkään tietty kivaa oo, mut välil tuntuu, et se on mieluummi siel ku mun kans. Oh well.
Tosiaan tää tyhjä elämä on pistäny mut miettii nyt viime viikkoina. On yks juttu mitä oon paljon miettiny, en viittii sitä sanoo tässä, mut se muuttais elämän kokonaa ja sit mul olis syy herätä aamuisin ja olis jotai tekemistä. Ja Sä olisit onnellisempi. Ja mä olisin kerrankin tehny jotain oikein. En vaan tiedä. Tää olis niin iso juttu kuitenkin ja mitä muut asiast ajattelis.. Äh. Tää asia vaan vaivaa mua niin paljon ENKÄ VOI KERTOO KELLEKKÄÄN. Pää hajoo. Mut mä oon jo täysikänen ja Sä sitäkin enemmän. Kyl me voidaan päättää omast elämäst, ku aikusii ollaan kuitenki. Haluun vaa elää. Haluun jo alottaa meidän yhteisen elämän. En haluu kuitenkaan pilata sitä heti alkuun, ja nyt en tiiäkkään mitä teen tän asian kaa. Voi vitsi, ei tää kirjottaminen mitään auta, pää menee vaan enemmän sekasin.
Noh, voisin kirjotella taas joku päivä, vaikkei ketään tätä luekkaan. Ehkä. Jos mul on jotain asiaa. Viikonloppuu odotan kuitenki innoissani, kun on suunnitelmii ja no,niin. En oo ehtiny olla masentunu viime viikkoin ku tää yks asia nyt vaivaa niin paljon ja mietityttää. Kai se tavallaan on hyväkin asia. Mut ei se paha olo oo mihinkää menny, nyt on vaan muuta mieles. Kyl se varmaan koht taas iskee, eikä mulla siis mitenkää hyvä olo oo, mut ainaki tavallaa vähemmän paha olo? En tiiä. Taidan jatkaa mun sarjojen katteluu nyt.

muutos,
odotus,
paha olo,
sekavaa,
Sinä,
turhuus
tiistai 3. kesäkuuta 2014
Sekavaa.
En jaksa tätä tilannetta. En yhtään. Kaikki valittaa, vanhemmat painostaa. Jättäkää mut rauhaan! Ei oo maailmanloppu, ettei mul oo opiskelu- eikä työpaikkaa. Nykyään on tosi vaikeeta saada mitään paikkaa ja mä oon epätavallisen epäonnistunu ihminen. Pelkään, että jään tähän. Loppuelämäks ettimään koulutusta tai töitä. Voi vittu. En jaksais välittää. Haluun vaan olla ja unohtuu. En mä tässä tilanteessa pysty edes tekemään mitään, en kykenis menemään kouluun tai töihin. Se ois liian rankkaa. Haluun vaan selviytyy täst hirveest vuodest ja miettii sen jälkeen uudestaan. Tiedän kyllä mitä haluan tehdä, oon pitkään tiennyt. Ei mulla vaan nyt ole voimia mihinkään. Kun olemassa oleminenkin on niin raskasta. En välitä itsestäni, en kestä olla olemassa. Ja kokoajan vaan valitetaan valitetaan valitetaan voi vittu olkaa hiljaa!! Ei toi auta mua pätkääkään. En haluu puhuu kellekkään yhtään mitään (paitsi ehkä Sulle), en halua mitään kysymyksiä en mitään. Haluun olla rauhassa, unohtua pimeyteen. Yksin. Ahdistaa kaikki ja haluan vaan olla yksin. Oon huomannu, että en vaan voi pakottaa ihmisiä välittämään, joten nykyään kai haluan olla mieluummin ihan yksin, kuin selittää oloani jollekin. Antakaa mun olla.
Ainiin, ja pari uutta viiltoa. Ihan sama.

maanantai 2. kesäkuuta 2014
Hajoan.
Nyt se on sitten ohi. Olen virallisesti ylioppilas. Olo on niin tyhjä. Viimeiset päivät ennen lakkiaisia yritin vaan pitää tunteeni kurissa. Yritin olla tuntematta. Sitten tuli juhlapäivä. En tiedä mitä mieltä olen siitä päivästä. Sä et ehtinyt lakkiaisiini. Se suututtaa niin paljon. En kuitenkaan saisi olla vihainen Sulle, eihän se Sun vika ollut. Olen vihainen armeijalle. Tyhmä armeija, kiitos kun on pakko pilata kaikki tärkeät päivät. Välillä itketti tosi paljon, mutta en edes lakkiaispäivänä päästänyt tunteita valloilleen. Ja luulen, että ihan hyvä etten. Vaikka vähän kiukuttelin, kun tultiin kotiin juhlimaan ja vieraat saapuivat jne, niin ei se vielä mitään ollut. Kaikki oli vaan niin sekavaa, kaikki meni niin nopeasti. Etten edes tajunnut. Se oli niin epätodellista. Monta mukavaakin yllätystä oli sinä päivänä ja luulen, että olin välillä aidosti iloinen. Alkoholi auttoi tuohon päivään paljon. Aloitin jo päivällä kolmen maissa kuoharilla ja viinillä, ja illalla Sinä halusit ottaa shotteja ja mä otin. Loppujen lopuksi join tosi paljon sinä päivänä enkä pahemmin syönyt, mutten siltikään ollut mitenkään kännissä. Ainakaan alkuillasta.
Loppuilta meinasi myös mennä pilalle, kun en mennyt taaskaan asiat suunnitelmien mukaan. Normaalisti olisin raivonnut siinä tilanteessa, mutta silloin yritin vaan peittää tunteeni ja olla kuin mua ei haittaisi mikään. Päädyimme kuitenkin (onneksi) lopulta juhlimaan, ja olen siitä iloinen. Tavallaan. Aluksi meinasi ilta loppua lyhyeen, kun oli paha mieli eikä tehnyt mieli juhlia. Absintti shotti sai mut kuitenkin paremmalle tuulelle. Siitä se ilta sitten lähti ja oli kyllä hauskaa, vaikka juttelin illan aikana ihmiselle, ketä vihasin ehkä eniten lukiossani. Outoja asioita tapahtuu. Oli vaan niin epätodellista ja tequilaa virtasi. Saatiin siinä riitakin aikaiseksi, mutta ei se yltynyt kovin pahaksi onneksi. Olin hyvässä kännissä, mutta olen kyllä ollut pahemmassakin. Aamulla oli vähän epämiellyttävä olo, mutta kun jatkettiin nukkumista iltapäivään, niin olo parani. Rahaa meni myös harmittavan paljon, mutta en jaksaisi välittää. En minä niitä lahjarahoja ansaitsisikaan.
Eli siis, lakkiaispäivä oli tosi ristiriitainen. Kivoja asioita tapahtui, mutta myöskin pahoja/harmittavia asioita niin en tiedä oliko se sitten kiva vai kamala päivä. En osaa päättää. Ehkä ei niin paha, kuin pelkäsin sen olevan, mutta ei kuitenkaan niin hyvä kuin toivoin.
Tänään, maanantaina, hajosin. Aamulla tein aamutoimeni ja istuin vähän aikaan, sitten ne kaikki tunteet vaan tuli ja vyörysi mun päälle. Itkin itkin itkin. Katsoin lahjoja, kortteja, kukkia, kuvia. Ja itkin vaan. Mulla on taas niin paha olla. Kaikki on ohi nyt, oon ihan tyhjän päällä. En ole mitään. Ei ole opiskelupaikkaa syksyksi, ei töitä eikä edes halua tehdä asian eteen yhtään mitään. Haluan vaan olla ja unohtua. En halua, että ketään painostaa ja pakottaa mua tekemään asian hyväksi mitään. Kaikki kysyvät " mitä aiot nyt sitten tehdä?". EN MINÄ VAAN TIEDÄ. Jättäkää mut rauhaan. En halua mitään, haluan vaan nukkua. On niin sietämätön olo. Riittämätön, mitätön, huono. Haikea.

syömättömyys,
yo-juhlat
tiistai 27. toukokuuta 2014
Mustaa.
On ollut kiire. Itseasiassa ei. En tiedä. Tavallaan. Kauhee AHDISTUS ainakin. Kaikesta tästä sekamelskasta. Eli lakkiaisista pääasiassa. Mua vaan ahdistaa ne juhlat ihan hemmetin paljon. En haluais koko juhlia. Ensinnäkään en ees ansaitse mitään juhlia. Ei mussa oo mitään juhlimisen aihetta. Huonot numerot ja yo-kokeet meni huonosti. Hurraa. Mitä juhlan aihetta semmosessa muka on? Niimpä.
Oon vaan niin tottunut tähän, että makaan sohvalla päivät pitkät tekemättä mitään ja näkemättä ketään ja sitten mun pitäis yhtäkkiä olla huomion keskipisteessä enkä tykkää yhtään. Pitää näyttää hyvältä, käyttäytyä hienosti ja olla mukava ilonen elävä nätti järkevä ääääääh. En tiiä pystynkö. Onneks oon ehkä laihtunut. Oon koittanu syödä mahollisimman vähän nää viimeset viikot. Ihan hyvin on onnistunutkin.Vaikka haluisin olla laihempi. Mut ei sille enää mitään mahda. Ei kauheesti ees ahdista paino nyt, kun tiiän että lihonnu en ainakaa ole. Mut siis oikeesti. En jaksa nähdä ihmisiä. Mul on liian isot odotukset tolle päivälle ja sit jotain meneekin pieleen ja romahdan. En haluu alkaa itkemään kaikkien edessä, en haluu et ketään saa tietää kuinka heikko oon nykyään. Mua pelottaa niin hirveesti. Voisipa se olla jo ohi, typerä juhla. Liikaa panikointia ja koko talo vielä siivoomatta. Koska mä en koskaan voi aloittaa mitään ajoissa. Äh.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa, erittäin paha olo. On ollu tosi paha olo viime aikoina. Enemmän kuin varmaan koskaan. Mut Sua ei vieläkään kiinnosta. Tosin, näit mun viillot (joita on tullut aika runsaasti viimesen viikon aikana,hups) ja suutuit ihan hirveesti. Vast seuraavana päivänä aloit olla oma ittes. Oikeesti olin ilonen, tavallaan. Kerrankin reagoit edes jotenkin. Oli toikin parempi kuin ei mitään. Mutta ei me tietenkään puhuttu tästä taaskaan. Eipä tietenkään. Sanoit vaan että oon ollut tyhmä. Et kuitenkaan käskeny lopettaa. Mikset sä käske mun lopettaa tätä? Miks et sä ota mua syliin ja lohduta. Mikset sä kysy MIKSI? Luultavasti viiltoja tulee lisää. Mua pelottaa, koska ne on vaan syvempii. En uskonu, että voisin koskaan viiltää näin. En tosin uskonu koskaan, että voisin olla syömättä, mut miten kävikään. En halua olla tällainen, en vaan jaksa taistella vastaan. En koskaan taistellutkaan. On niin helppoo vaan antautua. Se on niin niin helppoa.
Tällä hetkellä AHDISTUS on päällimmäinen tunne niiden tulevien juhlien takia. Luulen, että sen jälkeen masennus valtaa taas pään. Juhlien jälkeen ei ole mitään. Ei niin mitään. Joten voin vaan antaa masennuksen viedä. Vähän pelottaa. Mutta niin se vaan menee.
Paras kaverini tuli takasin vaihdosta. Ehkä se vois vähän auttaa asiaa. Mutta sillä on omiakin ongelmia. Tuntuu siltä, että ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu nykyään. Ei oo ketään kenelle voisin jutella. Ja tunnen itseni niin lapselliseksi, mähän oon periaatteessa aikunen ihminen, ei mun elämän kuuluis olla tämmöstä. Mutta se on aika varmaa nyt, että opiskelupaikkaa en syksyksi saa enkä varmaan mitään muutakaan. Töitä haluaisin ja MUUTTAA omaan kotiin. Mutta Sua ei kiinnosta sekään. Vaikka kuinka suoraan sanon sulle, että mulla on paha olla tai että muuttaminen vois auttaa, niin ei Sua näytä vaan kiinnostavan. Ei varmaan kiinnostais, vaikka huutaisin täyttä kurkkua sulle "AUTA MUA, MULLA ON VITUN PAHA OLLA, ETKÖ SÄ NÄE!!!"
Ota mut syliin ja lohduta. Jooko?

paino,
siivet,
Sinä,
syömättömyys,
yksinäisyys,
yo-juhlat
torstai 15. toukokuuta 2014
Tyhjiö.
Vihaan vihaan vihaan VIHAAN itteeni. Niin paljon. Hyi, paha ihminen, huono huono huono! Anteeks kaikille. Mä tiedän, oon pettymys. Haluun kipua, ansaitsen sen. AGLajalgaäpgaä en pysty! Mihinkään. Tiedän sen. Anteeksi. En pysty edes kirjoittamaan. Huonous huipussaan. Olo on jotenkin tyhjä.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Säännöt.
Taas kerran olen päättänyt, etten näytä Sinulle enää pahaa oloani. Tällä kertaa olen kuitenkin enemmän tosissani kuin ennen. Aion olla täydellinen tyttöystävä Sulle. Et kuule ainootakaan valitusta. "mä en jaksa kun sä koko ajan valitat" En valita enää. Teen mitä pyydät, annan Sun tehdä mitä haluat. "et sä oo ainoo ihmine ketä haluun nähä" Jos haluut olla kavereides kanssa, en sano mitään. Jos haluat mennä johonkin, en sano mitään. Jos et tahdo mua mukaan, en sano yhtään mitään. En pyydä Sulta enää mitään. En mitään. En anna Sun ostaa mulle mitään. En mä ansaitse. Mitään. Maksan itse juttuni, vaikka ei mulla rahaa pahemmin olekaan. Ihan sama. Kuuntelen Sua, en keskeytä, en edes yritä ilmeilläni valittaa. Jos kerrot jotain, mistä en pidä, en näytä sitä. Pidän sen sisälläni, vaikka se tuntuisi maailmanlopulta. Koska tiedän, että Sua ei vois vähempää kiinnostaa. Aion olla täydellinen tyttöystävä. Sellainen, jonka luokse on oikeasti kiva tulla lomille. Joka ei heti ala murjottamaan ja jonka ensimmäiset lauseet ei ole pelkkää valitusta. MUN. PITÄÄ. MUUTTUA.
Sääntöjä:
-ÄLÄ näytä tunteitasi!
-älä todellakaan valita
-älä pyydä mitään
-älä manipuloi
-älä ole itsekäs
-tee mitä pyydetään
-hymyile
-muista,että et ansaitse mitään!
Vaikka kyyneleet valuis mun poskilla enkä jaksaisi enää hengittää, aion silti HYMYILLÄ jos olet siinä näkemässä. Ei täydellisellä tyttöystävällä voi olla mikään huonosti, ei ole syytä itkeä. Eihän? Toivon, että pidät uudesta, täydellisestä minästä. Toivon todella. Mutta kun et ole näkemässä, jatkan samaa rataa. Nukun päivät, itken yöt, en jaksa syödä, en käy missään, EN HALUA OLLA HEREILLÄ. Mutta näistä asioista ei Sinun tarvitse välittää, ei Sun tarvitse tietää. Ethän Sinä välitä, vaikka laihtuisin olemattomiin, olisin sisältä tyhjä ja tunteeton, jalat viiltoja täynnä. Kunhan en valita. Eihän mulla ole mikään huonosti. Niinhän Sinä aina sanot.
Tunnisteet:
ajatuksia,
hajoan,
huono,
hyödyttömyys,
minä,
muutos,
paha,
paha olo,
pettymys,
Sinä,
syömättömyys,
säännöt,
täydellisyys,
yksinäisyys
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Unohdus.
On niin vaikeaa. Kun joutuu olee ihan yksin, päivästä toiseen herätä uuteen kamalaan päivään ja toivoa ettei olisi herännyt. On niin ikävä. Et päässyt tänä viikonloppuna mun luo. Tuntuu ikuisuudelta. Ja vaikka viikonloppu lopulta tulee, se kestää vain hetken ja meet taas. Jatkuva ikävä, eihän tätä voi kestää! Tietäen et tää ei ihan heti lopu. Ei oo menny edes puolta ajasta. MUL ON VAA NIIN KOVA IKÄVÄ. Ja ihmiset olettaa, et mä oon jo tottunu tähän. No en ole enkä varmaan tuukkaan tottumaan. Koska totuin jo siihen, että olet mun lähellä koko ajan. En mä totu tähän enkä oikeasti halua olla edes olemassa tänä aikana. Toivon vaan, että voisin mennä nukkumaan ja herätä siihen päivään, kun tää kaikki on ohi. Kun oot mun kanssa etkä sano sunnuntaisin näkemiin.
Eilen lupasin nähdä kaveriani. Se tuntui hyvältä idealta, mutta vähän ennen kun piti lähteä en enää halunnutkaan. Tuntui niin vaikealta saada lähdetyksi. Ihan mahdottomalta. Meinasin jo perua koko jutun, kysyinkin häneltä että onko pakko. Se sano että on. Jouduin lähtemään vaikken olisi halunnut. Kai se oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Aluksi oli vähän ulkopuolinen olo, tunsin kyllä kaikki ihmiset, mutten oikeen osannut sanoa mitään. Ei tehnyt mieli puhua. Jos puhun, tunnen että olen olemassa enkä halua olla olemassa. Kotonakaan en paljoa puhu, mieluummin oon vaan hiljaa ja yritän olla näkymätön. Kuitenkin, kun alkoholi alko vaikuttaa niin ajattelin että oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Oli se ihan kiva ilta tavallaan ja tavallaan ei. En puhunut paljon ja mietin vaan humalaa ja sitä kuinka ihanaa olisi olla koko ajan humalassa. Voisi unohtaa kaiken pahan, olisi vaan sekava olo eikä pystyisi ajattelemaan. Miten mukavaa se olisikaan.
Kuitenkin on vaan niin paljon helpompi jäädä kotiin. Olla vaan, katsoa leffoja ja sarjoja, unohtaa muu maailma. Jäädä paikalleen ja unohtaa. Saada muut unohtamaan sut. Ei mua kukaan kuitenkaan kaipaa. Kyllä ne muut löytää parempaakin seuraa kuin mut. Enhän mä edes osaa jutella mistään. Kun en tiedä mitä maailmassa tapahtuu. Koska ei kiinnosta. Ei vaan kiinnosta. Vihaan maailmaa, vihaan ihmisiä vihaan vihaan vihaan mun elämää. En halua muistaa, haluun vaan uppoutua johonkin mikä saa mut unohtamaan tän kaiken. Että olis helpompaa. Maailma saa mut silti kiinni, joka päivä se saa mut. Jos ei aiemmin, niin yöllä viimeistään. Kun koitan käydä nukkumaan. Kaikki palautuu mieleen enkä voi enää nukkua. Ja pistän itseni muistamaan, se on mulle ihan oikein. Muistaa kaikki paha, tuntee tää tuska. Joka päivä se syö mua sisältä. En tiedä enää onko vika mussa vai maailmassa. En tiedä. Eikä sillä oikeastaan väliä olekkaan. Ei se mihinkään häviä, se on, se on ollut niin pitkään. Vaikka jonain päivänä onnistuisinkin peittämään tämän ihan täydellisesti, tää paha olo on mun päässä eikä se jätä mua rauhaan. Mä oon väsynyt olemaan olemassa. Mua väsyttää niin paljon. Onneksi päivisin saan olla ihan yksin, nukkua iltapäivään ja olla hiljaa.

tiistai 22. huhtikuuta 2014
Herätys.
Kevät. Istun terassilla juomassa aamuteetä. Vaikka ei oo enää aamu sillä heräsin yhden jälkeen. On lämmintä ja laitoin jopa shortsit jalkaan. En tiedä miksi, eihän niitä ketään näe mutta laitoin kuitenkin. Musta huppari on liian kuuma, en jaksa tehdä asialle mitään. Musiikki soi hiljasella kännykästä. Aurinko maalaa varjoja terassin lautoihin. Kyyneleet vierivät aurinkolasien takaa. On taas pitkä aika siihen, että nähdään. Ihan liian pitkä. Mietin, että tämmöstä tämä tuleva kesä tulee olemaankin. Minä yksin ulkona istumassa, katsomassa miten kaunis maailma on osaamatta arvostaa sitä. Jos istuisit mun kanssa, nämä kauniit hetket ei menisi hukkaan. Nyt ne hetket on vaan surullisia, sokaisevia. Yksinäisyyttä täynnä. Enkä halua herätä auringon valoon. Päivä toisensa jälkeen. On liian valoisaa, on liian vaikeaa piilottaa ahdistus. Ei oo mitään järkeä olla hereillä.
Tekee mieli juoda. On tehny jo pitkän aikaa eikä mua mikään sinänsä estä. En vaan taida jaksaa mennä ihmisten ilmoille. Näyttää ihmiseltä. Esittää elävää. Vetää kännejä ja nolata itseni. Haluaisin, mutten jaksa vaivautua. Juominen on ainoa tekeminen minkä keksin. Sen lisäksi ei oo mitään. Tavalliset ihmiset käy kouluissa ja töissä. Minä nukun siihen asti kun muiden päivä alkaa olla lopuillaan. Ja esitän, että olen olemassa. "Ootko tehny tänään mitään järkevää?" Mitä tohon voi vastata. En tietenkään ole. Enkä oo siitä ylpeä. En vaan jaksa. Antakaa mun nukkua. Talvi tule jo.

aurinko,
hyödyttömyys,
itku,
kevät,
minä,
nukkuminen,
odotus,
päivä,
Sinä,
turhuutta,
yksinäisyys
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
Sokaisevaa.
Onnea on istua kuuma kahvikuppi tai teemuki kädessä ikkunan edessä. No ei kai, ketä mä luulen huijaavani.
Kaksi kuppia kahvia ja yksi muki teetä. Heräsin 6:00 enkä saanut enää unta. Vaikka olin mennyt nukkumaan vasta 1:30 jälkeen. Kuvittelin, että katsoisin leffan ja yrittäisin sen jälkeen nukahtaa taas, mutta ei onnistunut. Pää tuntuu paksulta ja aurinko polttaa silmiä. Huominen on niin kaukana ja haluan vaan nähä Sut. Itkettää kaikki. Pelottaa.
Olen saanut aikaseksi tehdä jotain tulevaisuuden eteen. En tarpeeksi, mutta jotain sentään. Ei se mihinkään riitä eikä mikään ole varmaa vielä. Ja epävarmuus on painajaismainen. Niin on myös painajaiset öisin.
Pää on taas ihan sekaisin tai ehkä se johtuu vähäisestä unen määrästä, en tiedä. Mut haluun vastauksia. En jaksa ODOTTAA.

maanantai 14. huhtikuuta 2014
Pettymys.
Oon niin huono. Kaikkien mielest. Tunnen itteni niin huonoks, eikä se oo mikään ihme, kun kaikki haukkuvat mua. Oon pettymys. Kaikki joutuvat vaan pettymään muhun ja niin minäkin. Ymmärrän. Ei musta voi kukaan koskaan olla ylpee. En ikinä saavuta mitään hienoa, enkä edes yritä. Oon täydellisen hyödytön. Anteeksi maailma.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)