Kevät

Alkaa olla kevät taas. Kevät on kamalaa aikaa. Mulle ainakin. En tajuu miks se vaikuttaa muhun näin, mut sillon oon pahimmillani. Aurinko vaan paistaa, väsyttää ja vituttaa koko maailma.

Sinä uskot Jumalaan ja mua ahdistaa. En oo halunnu ajatella asiaa, mut nyt kun oon ollu juomas, niin löydän itteni itkemäst tätä asiaa. Lähetin L:lle viestin yks yö "Tää kirkko sekoaa. Apua. Tää vaa huutaa ja mä joudun helvettiin." Istuin tuomiokirkon lähel itkemäs ja sekoomas ja hyperventiloimas. Pelkäsin, pelkäsin niin paljon. Kirkko vaa huusi ja huusi ja huusi ja huusi ja tuntu ku se olis kaatunu mun päälle. Ihmiset käveli ohi, kukaan ei sanonu mitään. Itkin koko matkan kotiin. Koko matkan. Olin jättäny porukan jonnekki, lähdin vaan salaa toiseen suntaan ettei kukaan ehtis huomata. Kukaan ei huomannu. Kukaan ei ettiny. Kukaan ei välittäny, missä mä olin. H lähetti viestei ja yritti soittaa mut en jaksannu vastata. Vastasin vast ku olin kodin lähel. Seisoin kattomas jokee ja itkin. Halusin vaan pois, tää on liikaa mulle.

Koululääkäri koittaa pakottaa mua menee psykologil ja verikokeisii. En haluis mennä kumpaakaan. Hyi. Mut luulen et mun pitää mennä sinne verikokeisii, koska haluun tietää onks jotain, mihin pitäs puuttuu. Enkä menny lukiossakaan vaik käskettiin, eli nyt kai pitäs mennä, En haluu yhtään. Mielummi melkee menisin psykologil. Mut sinne en varmaa oikeesti mene. Ku meil alkaa työssäoppimine ihan alle kolmen viikon pääst, ni ei siin olis mitään järkee. Ei olis muutenkaa mitää järkee, koska ei se viimekskää auttanu mitään. Enkä haluu et luokkalaiset sais tietää. Kerroin L:lle ja se sano et voisin mennä mut en varmaa kyl mee. Katotaa sit ens syksyn, jos tuntuu silt.

Mistään ei kyl tuu mitään, en saa mitään tehtyä. Ainakaa ajois. Nyt oon kyl kokannu aika paljon, mut siin se oliki. En menny tänää edes kouluu, koska meil ois ollu uimist enkä oo tarpeeks laiha semmoseen. Sinä et taas tykänny täst, mut en voi mitään. En pysty menee ja oon ilone etten menny. Huomen kasiks, saa nähä mitä siitäki tulee..

Oltiin Sun sukulaisel yks päivä ja mua ahdisti ihan liikaa. Sydän vaa pamppaili hirveen kovaa ja tuntu pahalta. Vessas yritin rauhottuu, mut ei auttanu, Hikoilin paljon. Aina ku meinasin alkaa puhumaan, niin tunsin kuinka sydän alko lyömään yhä kovemmin. Miks mä oon tämmönen. Ei siellä ollu ku vaa yks uus ihminen. Ja Sun äiti kysy kosinko mä Sua karkauspäivänä. Kaikkien kuullen. Teki mieli alkaa itkeä. Mul on kauhee vauvakuumekin ja kerroin sulle kun olin kännissä, mut sä et vieläkään haluu. Mä sekoan, mä haluun mä haluun mä haluun NYT. Kaikki odottaa, kaikki muutkin haluu, mut sä et. Mä en haluu mitään niin paljon, haluun vaa lapsen, haluun kertoo kaikille, haluun et kaikki tietää, haluun vauvakutsut ja kaiken sen. Miks mun pitää viel odottaa. Voisko se jo tapahtua.

A. Mul on niin ikävä sua. Mua itkettää, etten voi kertoa sulle näit asioita. Tuntuu, kuin oisit kokonaan lopullisesti pois mun elämästä. En haluu uskoo sitä. Miten sä voit tehä näin? Miten. Mitä mä oon ikinä tehny sulle! Itken sua ihan liikaa, joskus päivittäin. Kesällä tulee vuos siitä ku viimeks nähtiin ja puhuttiin. Mietiks sä mua ikinä? Koska mä mietin sua joka päivä. Oikeesti. Mul on vaan ihan hirvee ikävä sua. Eikä mul oo ketään kelle puhua ja sä olit ainoo ja nyt ei oo suakaan. Mitä jos en enää ikinä saa puhua sun kanssa? Miks sä teet näin. Miten sä voit? Toivottavast sul on kaikki hyvin, Mul ei todellakaan ole.

71.

Mä olin oikees. Vaikka on enää vain vähän jäljellä, ikävä vaan ei helpota. Joka päivä mä ikävöin sua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Jos mulla on tekemistä, niin en ehdi ajatella sitä niin paljon. Mutta viimeistään illalla tuun surulliseksi. Mietin, että kumpa olisit nyt tässä. Mentäisiin yhdessä nukkumaan. En olisi yksin, ei olisi kylmä. Olisin turvassa.
Nyt on jo lokakuu. Onneksi. Vähän päälle kaksi kuukautta yksinäisyyttä jäljellä. En osaa kuvitella sitä päivää, kun tiedän, että se on vihdoin ohi. Nytkin tulee kyyneleet silmiin, kun edes ajattelen sitä. Varmaan itken onnesta silloin. Tai ehkä en ymmärrä sitä vielä sinä päivänä. Luulen varmaan, että kohta Sä taas meet. Näen varmaan armeijaan liittyviä painajaisia sen päivän jälkeen. Luultavasti. Jos puhut armeijasta, en halua kuulla. En halua muistaa. Kamalin vuosi varmaan ikinä. Tuntuu ihan oudolta ajatella, että kohta me saadan nähdä joka päivä. JOKA päivä. Saan nukkua vierelläsi toivottavasti loppuelämäni. En oikeesti osaa kuvitella tota tilannetta. Vaikka tavattiinkin yli vuosi ennen kuin edes menit armeijaan. Silti. Tämän jälkeen varmasti arvostan paljon enemmän sitä, että saan olla Sun kanssa. Saan nukkua Sun vieressä. Saan herätä Sun viereltä aamulla. Rakastan Sua yli kaiken.
Nyt vähän muita kuulumisia. Kerrankin jotain hyvää. Näin mun parhaan kaverin VIHDOIN. Yli vuoteen ei oltu nähty. Kun se oli ollut siellä vaihdossa ja sen jälkeen sillä oli vähän vaikeaa. Oon kuitenkin aina pysynyt sen kaverina, ja aion pysyä yhä. Vaikka nähtiinkin vain pari tuntia, olin silti tosi ilonen. Ihan kuin ei oltais oltu erossa yli vuotta. Outoa vähän. Kun ei välillä edes puhuttu. (Tai hän en puhunut.) Toivottavasti nähään silti pian uudestaan. Puhutaan nykyään jo paljon enemmän. Ymmärrän kyllä, että on vaikeeta tulla pois jostain, mihin haluaisi jäädä. Olen sen kokenut. Kaverini tarvitsee vain aikaa. Oon kuitenkin ilonen, että sain hänet takaisin.
Sitten vähän erilaista asiaa. Nimittäin oltiin baarissa viikonloppuna. Ja mut taidettiin huumata. Luulen ainakin niin. Jossain vaiheessa vaan jalat ei enää kantanu ollenkaan ja mut raahattiin pihalle, Muisti  meni aika pahasti ja poikaystävä joutui soittamaan vanhempani paikalle. Nolotti ihan hirveesti. En edes muista kotimatkasta mitään. Muistan vaan, kuinka joku raahas mut autoon, kun en pystynyt kävelemään itse, Onneksi jotkut kaksi tyttöä auttoivat mua, kun en löytänyt muita. En halua edes ajatella, mitä kaikkea olisi voinut käydä. Seuraavana päivänä olo oli ihan hirveä ja oksensin koko päivän. En taida nyt vähään aikaan mennä enää juomaan, sain tarpeekseni nyt. Jännää kyllä, koska olin päättänyt että tällä kertaa vedän sitten kunnolla. Yleensä mikään ei nouse päähän ja möksötän koko illan, kun muilla on hauskaa. No olihan mulla hetken hauskaa, mutta en ihan tämmöistä ajatellut. Jos joku mut oikeesti huumasi, niin oon kyllä tosi vihanen. En oo ikinä kokenut mitään tuollaista, vaikka oonkin ollu tosi kännissä. Aina oon pystynyt jotenkin kävelemään ja muistan aina illan tapahtumat suurinpiirtein, Nyt on niin epäillyttävä koko ilta, etten ihmettele jos mut olikin huumattu. Olkaa aina varovaisia juodessa. Mä olin tosi onnekas, kun musta pidettiin huolta.
Tämmöistä tällä kertaa, koitan nyt vielä pysyä hereillä loppupäivän, kun yritän muuttaa unirytmiäni.

Humala.

Viimeyönä vedin kännit. Yksin. Poikaystävän kotona. Että semmosta. Oli oikeestaan ihan hauskaa. Yleensä mulla ei mee viina alas yksinäni, mut eilen kyllä meni. Vedin kirsikkaviinaa suoraan pullosta. Join kunnes alko tuntumaan. Sitten tunsin sen. Ah ihana nousuhumala. Yks parhaimmist tunteist. Popitin ala- ja yläaste aikojen musiikkia täysillä kuulokkeiden kautta ja join.
Olin oikeesti kännissä. Toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Ihana olo. Ei sitä voi kuvailla muuten kun että oli ihan vitun hauskaa. Mietin kokoajan, että miks en tee näin joka ilta. Huone on täynnä viinaa, mutten koskaan viitsi juoda.
Välillä olin kahden tunteen välissä. Ollakko ihan vitun hilpee vaiko alkaa itkemään sitä, että vedän viinaa yksinäni. Välillä meinas kyyneleet tulla, mutta en itkenyt. Pidin hauskan illan itseni kanssa ja kyllä kannatti. En kadu. Onhan se vähän säälittävää, joo, mutta mikäs siinä jos on hauskaa.
Päästin irti kaikesta ja annoin vaan viinan viedä. En ajatellu seurauksia ja olin vaan. Tätä mä tarvitsinkin. Kaiken tän paskan keskellä. Pieni valon pilkahdus. Harmi, että siihen tarvittiin alkoholia.
Välillä kyllä melkein toivoin, että joku tulisi huoneeseen ja löytäis mut sängyltä makaamasta ja näkis sen puoliks juodun viinapullon ja olis huolissaan. Kysyis, mikä on. Välittäis. Ei niin kuitenkaan käynyt. Tietenkään.
Miksen mä osaa elää?

Luotatko.

Kamala yö. Kamala kamala kamala yö. Riideltiin. Itsepä olin tyhmä kun tutkin Sun kännykkääs. Mut. Äh. Oon ihan sekasin. Väitit, että se oli pelkkää läppää. Mut en tiedä, pitäiskö mun uskoa vai ei. Valehtelu on pahinta mitä voi tehdä. Toivon tosiaan, että puhut totta.
Valvottiin johonkin kuuteen, koska oon sekopää. Jos olin väärässä, niin mua nolottaa niin paljon. Hullu nalkuttava ämmä. Sekopää idiootti vainoharhainen toisen tavaroita tonkiva ääliö. Mietin kuitenkin koko ajan, jos olinkin oikeessa. Jos Sä valehtelit mulle päin naamaa.
Sekoon varmaan. Miten on niin vaikeeta luottaa toiseen ihmiseen. Et voi todistaa mitenkään, että olin väärässä. Eli en voi tietää valehteletko vai et. Haluisin luottaa ja lopulta nukahdettiin sylikkäin. Vaikka olin häätänyt Sut sohvalle. Nukuttiin samassa sängyssä enkä tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Viilsin eilen. Kaksi viiltoa. Siihen loppui se tauko. Et oo vielä nähny niitä. Suutut varmaan. En halua, että näet. En voinut mitään muutakaan. Luulin, että olit pettäny mun luottamuksen. Mun oli pakko tehdä jotain. Mä tärisin ja olin kuin sumussa. Oli pakko ottaa se puukko, oli pakko tehdä jotain.

Sun piti mennä tänään juomaan. Kaveriporukalla taas. Ilman mua. Taas. Sen takia tiesin, että tuun viiltämään tänään. Aamulla kun heräsin, kerroit että ette olekaan menossa. Olin niin helpottunut. Ja ilonen. Yritin olla näyttämättä sitä. Kerrankin maailma on mun puolella. Kerrankin säästyin kamalalta illalta täynnä itkua ja viiltoja.
En tiedä miks, mutta aina kun meet juomaan ilman mua, sekoon. Siit tulee vaan niin paha olo. Se on tyhmää, joo, mut semmone mä oon. Valitettavasti. Ehkä en luota Suhun. Mut oon myös huolissani, että Sulle käy jotain. Pelkään, että teet jotain tyhmää. Jotain, kostaaksesi mulle. Kostaaksesi kaikki mun tyhmät tekoni, mistä aina muistutat. Eilenkin Sun oli pakko muistuttaa. Se sattuu. Ne on menneisyyttä. Ei sitä voi enää muuttaa. (Ei, en ole ikinä pettänyt enkä koskaan voisi tehdä niin).
Saan nukkua sun kanssa tämänkin yön. En joudu valvomaan siihen asti, kun lähetät viestiä, että meet nukkumaan. En joudu kuvittelemaan niitä kaikkia kamalia asioita, mitä saattaisit kännipäissäsi tehdä. En joudu kestämään sitä tänä yönä. Huomenna kaks vuotta ja kaks kuukautta. Saan herätä sun vierelläs.
Mutta en silti saa sitä pois mielestä. Mitä jos sä valehtelit. Jos sä silti valehtelit mulle. Miks luottamus on niin vaikee asia?

Koulu.

Tänään oli tavallaan hyvä päivä. Vaikken mitään tehnytkään. Vähän siivosin kerrankin, mut tuskin sitä voi laskea. Katsottiin Sun kanssa yhtä sarjaa ja oltiin vaan. Ei riidelty. Mikä oli hyvä asia. En tiedä, jotenkin oli ihan kiva olo. Oltiin eilen juomassa, pitkästä aikaa mun osalta ainakin. En oo jaksanu raahautua mihinkään tai jos oon halunnut mennä niin Sä et.
Oli vähän erilainen ilta, juoma ei meinannu millään maistua, ei noussu kunnolla päähän eikä ollu fiilistä. Edes absintti ei auttanut paljoa. Loppuillasta olin tanssilattialla muiden kanssa ja ajattelin "miks mä ees oon tässä?". Mikä mä luulen olevani? En mä osaa tanssia enkä mä ole nätti niinku noi muut. Tuskin nää (poikaystävän) kaveritkaan kaipaa mun seuraa. Joten lähdin, etten alkais itkeä. En kyllä itkenytkään, mutta kun tulin vessasta niin ne oli lähteneet ja tuli jotenkin hylätty olo, vaikka itse olin sinne vessaan mennyt sanomatta mitään. Onneksi ne oli ulkona ja poikaystäväkin oli vielä siinä, vaikka sanoi että menee syömään.
Mä en vaan ikinä osaa pitää hauskaa, ilman että jossain vaiheessa iltaa jonkun pitää kysyä "mikä sulla on". Ja se oikeesti hävettää. En haluais olla se dramaattinen pillittäjä joka aina menee murjottamaan. Äh. Vaikka joskus oliskin kiva, että joku oikeesti haluis kuulla, mikä mulla on. Ei ne halua. En usko. Ne tulee pitämään hauskaa. Ei ne halua kuulla kaverinsa tyttöystävän angstaamista. Ei. Kuitenkin katuisin aamulla sitten, että ei helvetti mitä tuli taas kerrottua.
Kun muut piti hauskaa ja tilas aina vaan uusia juomia, mä mietin, että ei tää edes oo niin kivaa. Joo, joskus oikeesti tulee halu mennä ulos juhlimaan ja ryyppäämään, mut en mä tiedä. Siinä on aina niin paljon vaivaa ja mulla on aina liikaa odotuksia illalle ja sitten huomaankin taas itkeväni jossain vessassa. Ei tulis ikävä, jos ei nyt jostain syystä voiskaan enää juoda..
Melkein unohdin miks ees tulin kirjottamaan tänne. Nimittäin tänään on sunnuntai. Ja huomenna ihmisillä alkaa koulu. Ja tajusin vaan, kuinka paljon se mua ahdistaa. Tää on mun ensimmäinen syksy, kun en ole koulussa. Muut herää huomenna aikasin, on ihan väsyneitä, pukee päälleen uudet vaatteet joita voi esitellä muille ja näkee kaikkia niitä, keitä ei ole ehtinyt nähdä kesällä. Muiden elämään tulee taas jotain sisältöä. Tekemistä. Rutiini. Ja mitä mä teen huomenna? Herään myöhään, vieläkin. En meikkaa, en käy suihkussa, en pue mitään hienoja vaatteita, tuskin ees meen ihmisten ilmoille. Homehdun sisällä ja yritän kovasti keksiä tekemistä. Välillä vaan makaan sängyllä tuijottamassa kattoa. Luultavasti itken. Nytkin itkettää. Mä en oo mitään. Mä en enää kuulu normaaliin maailmaan. Häpeän itseäni. Häpeän etten päässyt opiskelemaan. Vaikken nyt edes haluaisikaan, mutta se sais mun oloni paremmaks nyt.
Rakastan syksyä. Sitä kun voi taas pukeutua peittäviin vaatteisiin, PITKIIN housuihin ja ihaniin villapaitoihin. Paljon helpompaa kuin miettiä, että kehtaanko nyt laittaa nää shortsit ja sopiiko nää edes tähän paitaan jne jne. Ennen tätä kesää en edes kehdannut käyttää shortseja/hameita. Olin aina farkut päällä, oli miten kuuma tahansa. Tänä kesänä ostin monet uudet shortsit ja kaks hametta ja oikeesti käytin niitä ja oon ylpee siitä. Vaikka ahdistikin, että jalat näkyy koska vihaan jalkojani. Tänä kesänä olikin niin kuuma (ja on yhä) että hyvä vaan kun päätin käyttää niitä.
Tää syksy tulee kuitenkin olemaan ihan erilainen kuin mikään muu. Ei tarvitse joka päivä miettiä, mitä puen huomenna. Uusien vaatteiden ostaminen tuntuu turhalta, kun ei kukaan niitä kuitenkaan näe. Tulen vaan istumaan kotona, toimettomana, tylsistyneenä. Mun on pakko saada töitä tai en kestä. Tähän on pakko tulla muutos.

Kiireinen.

On ollut pieni tauko. En nyt tiiä onks ollu edes paljo kerrottavaa. Joten ei kai sinänsä välii. On tän kuukauden ajan kyl ehtiny tapahtuu vaik mitä. Olin kesätöis kaks viikkoo, jos sitä siks voi kutsuu. Oli ihanaa et oli jotain tekemist, vaik seki meni loppujelopuks pilal ja pahensi sitä yhtä asiaa mitä en saa pois mielest vieläkää. Kesätöiden jälkee näin pitkäst aikaa siskopuolta ja oli tosi kivaa. Sen jälkeen jumituin johonki kolmen päivän perhelomal, vaikken ees ois halunnu mennä. Tavallaa oli kivaa joo, mut sen sanon et se sai olla sit viimene perheloma mun osalt. Ei siin vaa pysy järjissää. Mut kivaa silti oli, ei sitä voi kiistää. Ainaki jonkin verran. Sen jälkee tehtii viel yks minireissu poikaystävän kaa ja oli tosi kivaa, vaikka kärsin krapulasta seuraavan päivän (ja mulle ei oikeesti ikinä tuu krapula). Eli tekemist on riittäny ja säät on ollu ihanii ja kaikki on ollu mukamas niin hyvin. Kai se mulle hyvää teki, et oli jotain tekemist. Näin parii kaveriiki tänä aikan.
Vaikken oo vieläkää kuullu mun parhaast kaverist, joka on ollu suomes jo pari kuukaut varmaa. En vaa tiiä mikä sitä vaivaa. Tulee tosi paha mieli aina ku muistan hänet. Sairas ikävä. Äh. Kai mä tänki ansaitsen.
No kuitenki. Ei oo ollu ns. aikaa olla masentunu. Vaik välil on tullu paha olo ja paha mieli joo mut oon huomannu, etten oo ajatellu niit ajatuksii pitkään aikaan. Ei ne mihinkää oo menny, en vaa oo ehtiny. Se siin onki nii hyvä, jos on tekemist. Nyt tää meinaan muuttuu. Nyt ei oo enää tekemist. Ei sit todellakaa. Tätä pahentaa seki et muiden koulut alkaa parin viikon pääst ja työt ja kaikki, ja minä oon vaa pummina jossai, nukkumas päivät ja valvomas yöt. On ollu vast kaks toimetont päivää ja jo nyt mun unirytmi on se sama ku enne: 4 yöl nukkuu, 14-15 iltapäiväl herään. Koska ei vaan kiinnosta. Miks mun tarvis herätä? Niimpä. Ei tarviikkaa. En haluukkaa. En haluu olla hereil, ei mul oo mitään syytä olla hereil. Muil on tärkeet tekemist ja mul loppuu leffat ja sarjat kesken, jos herään vähänki aiemmi. Koska en mä muuta tee.
Tosin nyt on tehny mieli juoda paljon. Ja oon juonukki, en tosin kovin kunnol, mut juonu silti. Haluun vaa olla sekasin. Ettei tarvi eikä pysyt ajatella mitää. Pitäiskö tänää mennä juomaan. Plääh. Sit oon kans kuluttanu rahaa aika paljo. Oon huomannu, et shoppailu piristää mua. Ei se kauaa kestä, mut on kai se parempaa ku juomine.
Ehkä tää bloggaus oliki virhe. Nyt muistuu taas kaikki pahat asiat mielee, joita oon yrittäny kai vältellä. Noh, tätä oon odottanukki. Et se taas iskis. Siivet ottais mut synkkään suojaansa. Ihan sama. Siel on turvallista. Maailma pelottaa. Kaikki on madollista mulle, mut mun mieli sanoo että mulle on kaikki mahdotonta. En oo tarpeeks hyvä mihinkään. En mihinkään. En pääse mihinkään kouluun, en saa töitä, en osaa mitään. En riitä mihinkään enkä kellekkään. Etenkään itselleni. Huono epäonnistuja. Oon vaan hyvä pilaamaan kaiken. Kukaan ei voi koskaan olla ylpee musta. En oo ikinä saavuttanu mitää. Oon tajunnu sen vähä aikaa sit. Enne luulin, et oon ollu hyvä mun harrastuksis. Empäs tainnutkaan olla. Luulin, et oon hyvä maalaamaan ja piirtämään. No se muuttui lukion aikan, ku pikkusiskosta tuli parempi ku minä enkä enää saanu hyviä numeroita kuviksesta. Voimisteluharrastukseta ei oo enää mitään jäljellä musta, en veny enää mihinkää suuntaa. Toinen pikkusiskoni on jo nyt mua parempi, vaikka alotti vast koulun. Siit voidaa olla ylpeit. Toisestaki siskost voidaa olla ylpeit. Se on mua parempi koulus. Mussa ei oo mitään ylpeyden aihetta. Joo, suoritin lukion. Huonoilla arvosanoilla, joiden takii en päässyt edes haluamani koulun pääsykokeisiin. Ei vittu. Oon meien perheen epäonnistuja, musta lammas, juoppo pummi ongelmalapsi. Vahinko. Ei mun pitäis edes olla olemassa.
Yritän kirjottaa useemmin. Moikka.

Hajoan.

Nyt se on sitten ohi. Olen virallisesti ylioppilas. Olo on niin tyhjä. Viimeiset päivät ennen lakkiaisia yritin vaan pitää tunteeni kurissa. Yritin olla tuntematta. Sitten tuli juhlapäivä. En tiedä mitä mieltä olen siitä päivästä. Sä et ehtinyt lakkiaisiini. Se suututtaa niin paljon. En kuitenkaan saisi olla vihainen Sulle, eihän se Sun vika ollut. Olen vihainen armeijalle. Tyhmä armeija, kiitos kun on pakko pilata kaikki tärkeät päivät. Välillä itketti tosi paljon, mutta en edes lakkiaispäivänä päästänyt tunteita valloilleen. Ja luulen, että ihan hyvä etten. Vaikka vähän kiukuttelin, kun tultiin kotiin juhlimaan ja vieraat saapuivat jne, niin ei se vielä mitään ollut. Kaikki oli vaan niin sekavaa, kaikki meni niin nopeasti. Etten edes tajunnut. Se oli niin epätodellista. Monta mukavaakin yllätystä oli sinä päivänä ja luulen, että olin välillä aidosti iloinen. Alkoholi auttoi tuohon päivään paljon. Aloitin jo päivällä kolmen maissa kuoharilla ja viinillä, ja illalla Sinä halusit ottaa shotteja ja mä otin. Loppujen lopuksi join tosi paljon sinä päivänä enkä pahemmin syönyt, mutten siltikään ollut mitenkään kännissä. Ainakaan alkuillasta.
Loppuilta meinasi myös mennä pilalle, kun en mennyt taaskaan asiat suunnitelmien mukaan. Normaalisti olisin raivonnut siinä tilanteessa, mutta silloin yritin vaan peittää tunteeni ja olla kuin mua ei haittaisi mikään. Päädyimme kuitenkin (onneksi) lopulta juhlimaan, ja olen siitä iloinen. Tavallaan. Aluksi meinasi ilta loppua lyhyeen, kun oli paha mieli eikä tehnyt mieli juhlia. Absintti shotti sai mut kuitenkin paremmalle tuulelle. Siitä se ilta sitten lähti ja oli kyllä hauskaa, vaikka juttelin illan aikana ihmiselle, ketä vihasin ehkä eniten lukiossani. Outoja asioita tapahtuu. Oli vaan niin epätodellista ja tequilaa virtasi. Saatiin siinä riitakin aikaiseksi, mutta ei se yltynyt kovin pahaksi onneksi. Olin hyvässä kännissä, mutta olen kyllä ollut pahemmassakin. Aamulla oli vähän epämiellyttävä olo, mutta kun jatkettiin nukkumista iltapäivään, niin olo parani. Rahaa meni myös harmittavan paljon, mutta en jaksaisi välittää. En minä niitä lahjarahoja ansaitsisikaan.
Eli siis, lakkiaispäivä oli tosi ristiriitainen. Kivoja asioita tapahtui, mutta myöskin pahoja/harmittavia asioita niin en tiedä oliko se sitten kiva vai kamala päivä. En osaa päättää. Ehkä ei niin paha, kuin pelkäsin sen olevan, mutta ei kuitenkaan niin hyvä kuin toivoin.
Tänään, maanantaina, hajosin. Aamulla tein aamutoimeni ja istuin vähän aikaan, sitten ne kaikki tunteet vaan tuli ja vyörysi mun päälle. Itkin itkin itkin. Katsoin lahjoja, kortteja, kukkia, kuvia. Ja itkin vaan. Mulla on taas niin paha olla. Kaikki on ohi nyt, oon ihan tyhjän päällä. En ole mitään. Ei ole opiskelupaikkaa syksyksi, ei töitä eikä edes halua tehdä asian eteen yhtään mitään. Haluan vaan olla ja unohtua. En halua, että ketään painostaa ja pakottaa mua tekemään asian hyväksi mitään. Kaikki kysyvät " mitä aiot nyt sitten tehdä?". EN MINÄ VAAN TIEDÄ. Jättäkää mut rauhaan. En halua mitään, haluan vaan nukkua. On niin sietämätön olo. Riittämätön, mitätön, huono. Haikea.

Jääkylmää.

Eipä tässä mitään. Voinko itteeni enää enempää vihata. Ihan oikeesti. Viime yö oli jotain niin kauheeta. Vihaan riidellä Sun kanssa. Sait mut taas tuntee itteni NIIN huonoks ihmiseks. Meinasin hypätä auton alle, petyin kun autot hidasti ja pysähty. Eikä ajaneetkaan mun päälle. Oisitte ajanu vaa! Vittu. Mä en jaksa elää. Mul on niin paha olla ja viime yö repi taas kaikki haavat auki. Silti osasin jo aamulla esittää elävää. Oon tainnut jo oppia hillitsemään itseni. Pitämään naamaria yllä. Ettei kukaan vaan näe. Ettei mua haittais vaikka auto ajaiskin päältä. Vaikka jäätyisin ulkona kuoliaaksi.
Ainoo asia minkä takia elän enkä vielä luovuta oot Sä. Ja eilen mua pelotti niin. Että joudun luovuttamaan. Mä pelkäsin kuollakseni. Sä oot tärkein asia mulle. Sä oot mun kaikki. Enkä mä koskaan luovu susta, en ikinä luovuta jos on edes pienen pieni toivon kipinä. Rakas, me selvitään tästä. Nyt on vaan vaikeaa. Mut Sä oot mun koko elämä ja mä tiedän, että me selvitään.
Ihan sama vaikka saat mut tuntee huonoimmaks ihmiseks maailmassa. Tee mitä haluut, saat tehä mulle ihan mitä vaan. Kunhan oot mun. Mä yritän muuttua. Mä tiedän, että mussa on vika, me molemmat tiedetään se. Mä yritän. Muuttua. Paremmaksi. Vaikken sitä koskaan tule olemaan. Nimittäin hyvä, tarpeeksi hyvä. Sulle.

Vappu.

Pitäs vaa pysyy aina kotona eikä ikinä mennä mihinkää. Ei siitä mitää hyvää seuraa kuitenkaa ja pilaan vaan muidenkin illan. Tyhmä minä.

Unohdus.

On niin vaikeaa. Kun joutuu olee ihan yksin, päivästä toiseen herätä uuteen kamalaan päivään ja toivoa ettei olisi herännyt. On niin ikävä. Et päässyt tänä viikonloppuna mun luo. Tuntuu ikuisuudelta. Ja vaikka viikonloppu lopulta tulee, se kestää vain hetken ja meet taas. Jatkuva ikävä, eihän tätä voi kestää! Tietäen et tää ei ihan heti lopu. Ei oo menny edes puolta ajasta. MUL ON VAA NIIN KOVA IKÄVÄ. Ja ihmiset olettaa, et mä oon jo tottunu tähän. No en ole enkä varmaan tuukkaan tottumaan. Koska totuin jo siihen, että olet mun lähellä koko ajan. En mä totu tähän enkä oikeasti halua olla edes olemassa tänä aikana. Toivon vaan, että voisin mennä nukkumaan ja herätä siihen päivään, kun tää kaikki on ohi. Kun oot mun kanssa etkä sano sunnuntaisin näkemiin.

Eilen lupasin nähdä kaveriani. Se tuntui hyvältä idealta, mutta vähän ennen kun piti lähteä en enää halunnutkaan. Tuntui niin vaikealta saada lähdetyksi. Ihan mahdottomalta. Meinasin jo perua koko jutun, kysyinkin häneltä että onko pakko. Se sano että on. Jouduin lähtemään vaikken olisi halunnut. Kai se oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Aluksi oli vähän ulkopuolinen olo, tunsin kyllä kaikki ihmiset, mutten oikeen osannut sanoa mitään. Ei tehnyt mieli puhua. Jos puhun, tunnen että olen olemassa enkä halua olla olemassa. Kotonakaan en paljoa puhu, mieluummin oon vaan hiljaa ja yritän olla näkymätön. Kuitenkin, kun alkoholi alko vaikuttaa niin ajattelin että oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Oli se ihan kiva ilta tavallaan ja tavallaan ei. En puhunut paljon ja mietin vaan humalaa ja sitä kuinka ihanaa olisi olla koko ajan humalassa. Voisi unohtaa kaiken pahan, olisi vaan sekava olo eikä pystyisi ajattelemaan. Miten mukavaa se olisikaan.

Kuitenkin on vaan niin paljon helpompi jäädä kotiin. Olla vaan, katsoa leffoja ja sarjoja, unohtaa muu maailma. Jäädä paikalleen ja unohtaa. Saada muut unohtamaan sut. Ei mua kukaan kuitenkaan kaipaa. Kyllä ne muut löytää parempaakin seuraa kuin mut. Enhän mä edes osaa jutella mistään. Kun en tiedä mitä maailmassa tapahtuu. Koska ei kiinnosta. Ei vaan kiinnosta. Vihaan maailmaa, vihaan ihmisiä vihaan vihaan vihaan mun elämää. En halua muistaa, haluun vaan uppoutua johonkin mikä saa mut unohtamaan tän kaiken. Että olis helpompaa. Maailma saa mut silti kiinni, joka päivä se saa mut. Jos ei aiemmin, niin yöllä viimeistään. Kun koitan käydä nukkumaan. Kaikki palautuu mieleen enkä voi enää nukkua. Ja pistän itseni muistamaan, se on mulle ihan oikein. Muistaa kaikki paha, tuntee tää tuska. Joka päivä se syö mua sisältä. En tiedä enää onko vika mussa vai maailmassa. En tiedä. Eikä sillä oikeastaan väliä olekkaan. Ei se mihinkään häviä, se on, se on ollut niin pitkään. Vaikka jonain päivänä onnistuisinkin peittämään tämän ihan täydellisesti, tää paha olo on mun päässä eikä se jätä mua rauhaan. Mä oon väsynyt olemaan olemassa. Mua väsyttää niin paljon. Onneksi päivisin saan olla ihan yksin, nukkua iltapäivään ja olla hiljaa.