Kevät

Alkaa olla kevät taas. Kevät on kamalaa aikaa. Mulle ainakin. En tajuu miks se vaikuttaa muhun näin, mut sillon oon pahimmillani. Aurinko vaan paistaa, väsyttää ja vituttaa koko maailma.

Sinä uskot Jumalaan ja mua ahdistaa. En oo halunnu ajatella asiaa, mut nyt kun oon ollu juomas, niin löydän itteni itkemäst tätä asiaa. Lähetin L:lle viestin yks yö "Tää kirkko sekoaa. Apua. Tää vaa huutaa ja mä joudun helvettiin." Istuin tuomiokirkon lähel itkemäs ja sekoomas ja hyperventiloimas. Pelkäsin, pelkäsin niin paljon. Kirkko vaa huusi ja huusi ja huusi ja huusi ja tuntu ku se olis kaatunu mun päälle. Ihmiset käveli ohi, kukaan ei sanonu mitään. Itkin koko matkan kotiin. Koko matkan. Olin jättäny porukan jonnekki, lähdin vaan salaa toiseen suntaan ettei kukaan ehtis huomata. Kukaan ei huomannu. Kukaan ei ettiny. Kukaan ei välittäny, missä mä olin. H lähetti viestei ja yritti soittaa mut en jaksannu vastata. Vastasin vast ku olin kodin lähel. Seisoin kattomas jokee ja itkin. Halusin vaan pois, tää on liikaa mulle.

Koululääkäri koittaa pakottaa mua menee psykologil ja verikokeisii. En haluis mennä kumpaakaan. Hyi. Mut luulen et mun pitää mennä sinne verikokeisii, koska haluun tietää onks jotain, mihin pitäs puuttuu. Enkä menny lukiossakaan vaik käskettiin, eli nyt kai pitäs mennä, En haluu yhtään. Mielummi melkee menisin psykologil. Mut sinne en varmaa oikeesti mene. Ku meil alkaa työssäoppimine ihan alle kolmen viikon pääst, ni ei siin olis mitään järkee. Ei olis muutenkaa mitää järkee, koska ei se viimekskää auttanu mitään. Enkä haluu et luokkalaiset sais tietää. Kerroin L:lle ja se sano et voisin mennä mut en varmaa kyl mee. Katotaa sit ens syksyn, jos tuntuu silt.

Mistään ei kyl tuu mitään, en saa mitään tehtyä. Ainakaa ajois. Nyt oon kyl kokannu aika paljon, mut siin se oliki. En menny tänää edes kouluu, koska meil ois ollu uimist enkä oo tarpeeks laiha semmoseen. Sinä et taas tykänny täst, mut en voi mitään. En pysty menee ja oon ilone etten menny. Huomen kasiks, saa nähä mitä siitäki tulee..

Oltiin Sun sukulaisel yks päivä ja mua ahdisti ihan liikaa. Sydän vaa pamppaili hirveen kovaa ja tuntu pahalta. Vessas yritin rauhottuu, mut ei auttanu, Hikoilin paljon. Aina ku meinasin alkaa puhumaan, niin tunsin kuinka sydän alko lyömään yhä kovemmin. Miks mä oon tämmönen. Ei siellä ollu ku vaa yks uus ihminen. Ja Sun äiti kysy kosinko mä Sua karkauspäivänä. Kaikkien kuullen. Teki mieli alkaa itkeä. Mul on kauhee vauvakuumekin ja kerroin sulle kun olin kännissä, mut sä et vieläkään haluu. Mä sekoan, mä haluun mä haluun mä haluun NYT. Kaikki odottaa, kaikki muutkin haluu, mut sä et. Mä en haluu mitään niin paljon, haluun vaa lapsen, haluun kertoo kaikille, haluun et kaikki tietää, haluun vauvakutsut ja kaiken sen. Miks mun pitää viel odottaa. Voisko se jo tapahtua.

A. Mul on niin ikävä sua. Mua itkettää, etten voi kertoa sulle näit asioita. Tuntuu, kuin oisit kokonaan lopullisesti pois mun elämästä. En haluu uskoo sitä. Miten sä voit tehä näin? Miten. Mitä mä oon ikinä tehny sulle! Itken sua ihan liikaa, joskus päivittäin. Kesällä tulee vuos siitä ku viimeks nähtiin ja puhuttiin. Mietiks sä mua ikinä? Koska mä mietin sua joka päivä. Oikeesti. Mul on vaan ihan hirvee ikävä sua. Eikä mul oo ketään kelle puhua ja sä olit ainoo ja nyt ei oo suakaan. Mitä jos en enää ikinä saa puhua sun kanssa? Miks sä teet näin. Miten sä voit? Toivottavast sul on kaikki hyvin, Mul ei todellakaan ole.

Wonderland

Ajattelin panostaa taas. Oon halunnu kirjottaa monta kertaa, mut jotenki vaa. Tiiän ettei ketää kiinnosta ja en tiiä. Mitä järkee? Mut nyt haluun kirjottaa, vähä selventää omii ajatuksii.
Tänää oli taas kouluu työssäoppimisen jälkeen. Olinki jo kaivannu sinne vähän. Et näkis L:ää ja muutenki. Et sais vaa istuu ja kuunnella. Ja juoruta ja jutella.
Ton työssäoppimisen aikana L kerto et J haluu olla meien kaa, koska sil ei oo muit kaverei kuulemma. Ni mun piti muuttaa koko mun suhtautuminen siihe. Koska se vitutti mua mut nyt ollaa ku jotai hyviiki kaverei. Ja jotenki, idk outoo. Ihan kiva joo, aina kiva saada lisää kaverei, ku mulla ei niitä nii hirveesti ole, mut silti. Ja haluuks se olla meien kaa vaa, jotta se sais tutustuu L:ään. Koska en haluu jäädä kolmanneks pyöräks todellakaa, ku L on mun ainoo kiva kaveri tuol, ni vittu jos käy niin. Better not.
Mut jos se haluu olla vaan kaverei molempien kaa, ni sopii mulle. Ihan kivalt tyypilt se jopa vaikuttaa. Vähä semmoselt avuttomalt ja idk, hauraammalt mitä oikeesti yhtää kuvittelin. On se outoo, et voi luulla et joku on iha erilaine ja sit se ei oo ollenkaa semmone. Ja vaan siks ku ei viittii tutustuu toiseen. Pitäs alkaa olee vähemmän ennakkoluuloinen. Mut en tiiä osaanko, koska ihmiset on paskoja. Ja tää koko maailma on iha vitu sekasi. Iha paras quote: "Fuck this world, I´m going to wonderland". So true. Soooooo true.
Olin tänää hoitaas lapsii. Pitkäst aikaa. Ja join liikaa kahvii, oon syöny liian vähän (ihan tarpeeks) ja painan jotain 50kg. Jes. Vois painaa vähemmänki. Idk. Jeejee pärisee because kahvi ja haluisin juoda viinii mut ehkä en taida.
Ei väsytä ja huomenna taas aikane aamu kind of. Haluun kouluun tavallaa, koska meil on nyt kiva ryhmä, mut toivon vaa ettei tuu mtn draamaa ja EN TIIÄ MUL ON VAA NII VITUN OUTO OLO TON J:N TAKII, IHAKU EN VÄLITTÄIS ENÄÄ MUISTA YHTÄÄ JA KAIKKI OIS TAVALLAA HYVIN MUT MITÄÄÄÄ VITTUAAAAAAA. Voinko vaa nukkua. apgbljhkjhbwörlhjoaebkgäaesbogö.
Leikkasin tukan taas ja love it. Ja haluisin ginger hair ja mulla on color mask in copper. Hiukset näyttää vähän oranssimmilt mut idk. Huomen on kouluu vaan 12 asti joten jee. Meen varmaa kotii käymää ja valmistelee mun Frozen synttärei. Ihanaaaaa, can´t wait. Ja mulle tulee Frozen kakku iiiiik! Niin kivaa.
Haluan omaan kotiin jo, Sit voidaan L ja J:n kaa juopotella siel tai mitä vaa. Tuli taas semmone yolo wannabe young olo. En tiiä!
Nyt lopetan enneku sekoon. Heido ja ens kertaan!

92.

Oon aivan mitätön. Saamaton idiootti. Laiska. Huono. Huono. HUONO.
Kaikki muut saa jotain aikaseks. Kaikilla muilla on elämä. Ei mul oo mitään oikeutta valittaa. Jos joku muu sanoo olevansa väsynyt, en mä voi sanoo olevani myös. Tottakai se toinen on väsyneempi, onhan se tehnyt jotain päivän aikana ja herännyt aikasin ja vaikka mitä kaikkea. Mitä mä muka oon tehny, että tuntisin itseni väsyneeksi? En vittuakaan. En yhtään mitään. Korkeintaan vieny roskat tai jotain.
Häpeen itteeni niin paljon. En kehtaa nähdä ketään. Mitä mä sanon ihmisille, kun ne kysyy: "Niin missä koulussa sä nyt ootkaan vai mitä sä oikeen teet?" En voi sanoo mitään, enhän mä tee mitään. Perheelle oon jo vitsi. Hävettävä pummi. Ne vaan haukkuu, miten saamaton olenkaan. Mikä on ihan totta. Mutta se sattuu niin helvetisti kuulla se heidän suusta. Oon muutenkin ihan paska sisko, huono tytär, hirvee kaveri ja kamala tyttöystävä. En mä edes kehtaa pyytää lohtua keneltäkään, kun eihän mulla mikään voi huonosti olla. Mähän saan tehä mitä haluan.
Tuntui tosi pahalta yks päivä bussissa kuunnella kahen tutun tytön juttelua. Kun ne jutteli yliopistosta. Mimmosta siellä on. Mun ikäset on jo yliopistoissa ja ammattikorkeissa ja mä en tiedä semmosista mitään. Mä oon pudonnu matkasta. Pudonnu ja kaatunu. Loukannu jalan. Jäänyt maahan ja luovuttanut. Eikä ketään kiinnosta. Ne elää omii elämiään eikä ne edes muista, että mä jäin taakse.
Eihän mulla ole väliä. Mä en oo kukaan. Haluun vaan kadota. En osaa elää. Pelkään elää. Pelkään tehdä mitään. Haluan vaan pysyä peiton alla ja unohtua sinne. Siellä on lämmin ja siellä on turva. Älkää muistako mua. Niin en mäkään muista mua.
92 päivää parempaan.

Kankaalle.

Eilinen oli tosiaan aika outo päivä. Jouduin käymään asioilla. Aamulla söin vaan yhden ruisleivän pelkällä voilla. Sen jälkeen söin vasta monen tunnin päästä yhden jugurtin. Kuudelta illalla tajusin, etten oo syöny mitään noiden lisäksi. Tuntui hyvältä. Osaan vielä. Kotona ollessa on niin helppo syödä. Mutta jos on liikenteessä, niin ei ehdi tai voi syödä. Ja sillon pystyn olemaan syömättä pitkiä aikoja.
Kuuden jälkeen kuitenkin söin, en edes kehtaa sanoa mitä ja kuinka paljon. Ei se ahdistanut. Onneksi. Koska oon syöny nyt aika kauan "normaalisti" enkä oo lihonnut yhtään. Ja kun viimeksi tarkistin, niin olin jopa laihtunut. Enkä tosiaan liiku sitte ollenkaan.
Vaikka tuntuiki hyvältä tajuta ettei oo syöny, en tiiä olisko järkevää alkaa taas kattoa mitä pistän suuhun. Jos en kerta liho kun syön. Sillon ku söin tyyliin pari leipää päivässä, niin sillon taisin lihota jos söinkin vähän enemmän. Mut sillon myös kävin salilla joka toinen päivä.
Äh. En tiedä. Välillä on kauhee läski-olo, ku syön ja syön ja syön vaa. En usko, että pystyisin olee syömättä niinkuin ennen, koska oon joka päivä kotona enkä tee mitään. En käy missään. Ehkä jos joskus onnistun saamaan opiskelupaikan taikka töitä, niin vois yrittää taas. Mut en tosiaan tiiä onks siinä järkee, jos en kerta oo lihonnu yhtään.
Miks mä ees ajattelen tämmösiä. Ei mitää järkee.

Eilen yöllä iski myös inspiraatio. Pitkästä PITKÄSTÄ aikaa. Mä oon aina ollu taiteellinen. Nyt viimesenä lukiovuonna kuitenkin muserruin. Suoritin lukion kuvisdiplomin ja olin ite aika ylpee siitä. Olin kuitenkin käyttänyt siihen niin paljon aikaa. Ja sitten sain siitä huonon arvosanan. Ja tajusin. En oo enää hyvä edes siinä yhdessä asiassa, missä luulin olevani hyvä. Melkein tosissani päätin, etten enää ikinä ota pensseliä käteen. Huono tyhmä epäonnistuja. Enkä sen jälkeen olekkaan maalannut. Tai piirtänyt. Tai edes yrittänyt.
Viimeyönä kuitenkin otin taulupohjan käteen ja aloin piirtämään. En ehtinyt maalaamaan vielä, mutta luonnoksen sain valmiiksi. Lähetin kuvan Sinulle. "Tulee mieleen tää kauhuleffa, mikä just katottiin." Mulla onkin päässäni oma kauhuleffa menoillaan. Vastasin vaan hymiöllä. Mitäköhän Se tästäki taas ajattelee. Viimeks, kun maalasin mun tunteita, Se suuttui. Se oli sillon, kun en uskaltanu viiltää, ettei se tekis samoin kostaakseen. Niin viilsin kankaalle. Olihan mun pakko tehdä jotain, kun oli niin paha olo.
Ihan sama. Saan maalata mitä haluan. Et voi kieltää sitä.
Nyt voisin kokeilla, miltä maalaaminen tuntuikaan. Jos uskallan. Jos osaan enää.

Ikuisuus.

Ikävöin mun parasta kaveria. Joka ei oo ottanu muhun yhteyttä toukokuun jälkeen. Enkä oo nähny sitä yli vuoteen, koska se oli vaihdossa. En tiedä miks se tekee mulle näin. Se lupas, että puhutaan kun se tulee takasin. Nyt se on muuttanut uuteen kaupunkiin yksin ja alottanut uuden koulun, enkä mä tiedä yhtään mitä sille kuuluu. Tiedän vaan mihin kouluun se pääsi.
Avasin sen facebook sivun ja katoin sen kuvaa. Kyyneleet alko virtaamaan. Mul on vaan niin kamala ikävä. Se on ainoo ihmine, kenel oon pystyny puhumaan rehellisesti, ilman, että se tuomitsis mua. Se on ainoo, ketä ymmärtää mua. Arvatkaa, kuinka pahalta ja ahdistavalta tuntuu kun ei voi puhuu ainoolle ihmiselle, kenelle pystyy puhumaan. Yli VUOTEEN. Ja tämän vuoden aikana oon kokenu mun synkimmät hetket. Vaikeimmat hengenvedot.
En oo tehny sille mitään pahaa, jotta sen pitäis vältellä mua. Oon AINA ollu epäitsekäs sen suhteen, AINA. Jos se on käskeny jättää hänet rauhaan muutamaks kuukaudeks, mä oon tehny niin. Mut mä oon aina pysyny sen kaverina. Jo neljättä vuotta (vaiko enemmän?). Oon aina nähny vaan hyvää siinä. Koska se on kokenu kovia. Perheongelmia, kuolemia. Ymmärrän sitä, vaikken oo itse kokenut noita asioita. Ja se ymmärtää mua. Oon aina yrittäny olla paras mahdollinen ystävä sille, koska se on mun ensimmäinen kunnon tyttö ystävä mulle. Semmonen kenen kanssa voi oikeesti puhua.
Kun me ystävystyttiin, en uskonut että tuollainen kaunis ihminen voisi haluta olla mun ystävä. Mutta se halus. Ja meist tuli parhaat kaverit, vaikka välimatkaa oli. Nähtiin silti melko usein. Välillä harvemmin. Lopuksi tosi harvoin, kun pahoja asioita tapahtui. Olin kuitenkin aina valmiina puhumaan hänen kanssa. Yritin auttaa. Olin niin huolissani välillä, etten voinut ajatella mitään muuta ja puhuin tästä oman psykologin kanssa silloin paljon.
Ennen kuin hän lähti vaihtoon, me ei nähty melkeen yhtään. En muista, puhuttiinko edes hirveesti. Ei varmaan. Tiesin silti, että hänellä oli rankkaa. Nähtiin ennen kun hän lähti. Hän tuli mun luo yöksi eivätkä vanhempani olleet kotona, mikä oli ihanaa. Aluksi ei ollut mitään puhuttavaa. Mentiin leffaan. Meillä oli kivaa. Sen jälkeen käytiin yhdessä paikassa ja poikaystäväni oli siellä ja pelattiin ja meillä oli tosi hauskaa. Kello oli paljon yli puolen yön, kun ruvettiin kävelemään takasin kotiin. Se oli noin viiden kilsan matka. Oli pimeää, kesän alku ja vähän viileää, muttei kuitenkaan kylmä. Käveltiin ja juteltiin kaikesta. Tuntui, kuin olisin saanut mun kaverin takasin. Yhdessä kohtaa oli ihan pimeetä ja kuultiin ääniä. Katottiin toisiamme ja alettiin juosta ihan täysillä. Käsi kädessä. Juostiin, kunnes päästiin taas katulamppujen turvaan. Pysähdyttiin. Ja alettiin nauraa. Nyt kun ajattelen tota hetkeä, itken. Voisinpa päästä takaisin siihen hetkeen. Se oli täydellinen.
Ja mulla on niin kamala ikävä sua.
Ei oo ketään, niinkuin sinä.

Odotan vaikka ikuisuuden, että nähdään taas.

Koulu.

Tänään oli tavallaan hyvä päivä. Vaikken mitään tehnytkään. Vähän siivosin kerrankin, mut tuskin sitä voi laskea. Katsottiin Sun kanssa yhtä sarjaa ja oltiin vaan. Ei riidelty. Mikä oli hyvä asia. En tiedä, jotenkin oli ihan kiva olo. Oltiin eilen juomassa, pitkästä aikaa mun osalta ainakin. En oo jaksanu raahautua mihinkään tai jos oon halunnut mennä niin Sä et.
Oli vähän erilainen ilta, juoma ei meinannu millään maistua, ei noussu kunnolla päähän eikä ollu fiilistä. Edes absintti ei auttanut paljoa. Loppuillasta olin tanssilattialla muiden kanssa ja ajattelin "miks mä ees oon tässä?". Mikä mä luulen olevani? En mä osaa tanssia enkä mä ole nätti niinku noi muut. Tuskin nää (poikaystävän) kaveritkaan kaipaa mun seuraa. Joten lähdin, etten alkais itkeä. En kyllä itkenytkään, mutta kun tulin vessasta niin ne oli lähteneet ja tuli jotenkin hylätty olo, vaikka itse olin sinne vessaan mennyt sanomatta mitään. Onneksi ne oli ulkona ja poikaystäväkin oli vielä siinä, vaikka sanoi että menee syömään.
Mä en vaan ikinä osaa pitää hauskaa, ilman että jossain vaiheessa iltaa jonkun pitää kysyä "mikä sulla on". Ja se oikeesti hävettää. En haluais olla se dramaattinen pillittäjä joka aina menee murjottamaan. Äh. Vaikka joskus oliskin kiva, että joku oikeesti haluis kuulla, mikä mulla on. Ei ne halua. En usko. Ne tulee pitämään hauskaa. Ei ne halua kuulla kaverinsa tyttöystävän angstaamista. Ei. Kuitenkin katuisin aamulla sitten, että ei helvetti mitä tuli taas kerrottua.
Kun muut piti hauskaa ja tilas aina vaan uusia juomia, mä mietin, että ei tää edes oo niin kivaa. Joo, joskus oikeesti tulee halu mennä ulos juhlimaan ja ryyppäämään, mut en mä tiedä. Siinä on aina niin paljon vaivaa ja mulla on aina liikaa odotuksia illalle ja sitten huomaankin taas itkeväni jossain vessassa. Ei tulis ikävä, jos ei nyt jostain syystä voiskaan enää juoda..
Melkein unohdin miks ees tulin kirjottamaan tänne. Nimittäin tänään on sunnuntai. Ja huomenna ihmisillä alkaa koulu. Ja tajusin vaan, kuinka paljon se mua ahdistaa. Tää on mun ensimmäinen syksy, kun en ole koulussa. Muut herää huomenna aikasin, on ihan väsyneitä, pukee päälleen uudet vaatteet joita voi esitellä muille ja näkee kaikkia niitä, keitä ei ole ehtinyt nähdä kesällä. Muiden elämään tulee taas jotain sisältöä. Tekemistä. Rutiini. Ja mitä mä teen huomenna? Herään myöhään, vieläkin. En meikkaa, en käy suihkussa, en pue mitään hienoja vaatteita, tuskin ees meen ihmisten ilmoille. Homehdun sisällä ja yritän kovasti keksiä tekemistä. Välillä vaan makaan sängyllä tuijottamassa kattoa. Luultavasti itken. Nytkin itkettää. Mä en oo mitään. Mä en enää kuulu normaaliin maailmaan. Häpeän itseäni. Häpeän etten päässyt opiskelemaan. Vaikken nyt edes haluaisikaan, mutta se sais mun oloni paremmaks nyt.
Rakastan syksyä. Sitä kun voi taas pukeutua peittäviin vaatteisiin, PITKIIN housuihin ja ihaniin villapaitoihin. Paljon helpompaa kuin miettiä, että kehtaanko nyt laittaa nää shortsit ja sopiiko nää edes tähän paitaan jne jne. Ennen tätä kesää en edes kehdannut käyttää shortseja/hameita. Olin aina farkut päällä, oli miten kuuma tahansa. Tänä kesänä ostin monet uudet shortsit ja kaks hametta ja oikeesti käytin niitä ja oon ylpee siitä. Vaikka ahdistikin, että jalat näkyy koska vihaan jalkojani. Tänä kesänä olikin niin kuuma (ja on yhä) että hyvä vaan kun päätin käyttää niitä.
Tää syksy tulee kuitenkin olemaan ihan erilainen kuin mikään muu. Ei tarvitse joka päivä miettiä, mitä puen huomenna. Uusien vaatteiden ostaminen tuntuu turhalta, kun ei kukaan niitä kuitenkaan näe. Tulen vaan istumaan kotona, toimettomana, tylsistyneenä. Mun on pakko saada töitä tai en kestä. Tähän on pakko tulla muutos.

Pelottaa.

Nukuin tänään taas kahteen iltapäivällä. Hyvä vaan. Ei oo syytä olla hereillä. Kohta varmaan pelaan vähän jotain jne. ennen kun tuut lomille. Pelottaa. En jaksais taas riidellä. Riidellään liikaa. Varmaan jokanen päivä kun nähdään. Jostain mä sen riidan aina kehitän. MINÄ. Mun syytä. Miks en osaa olla hiljaa. En mä mitään ansaitse, niin miksi sitten valitan?
Joku päivä huomasin etten ole itkenyt kunnolla vähään aikaan. Oon eläny fantasioissa. Paennut todellisuutta. Uskottelen itselleni kaikkea. Kaikkea mitä en kuitenkaan saa. Ja aina kun muistutat mua siitä, jotain murtuu. Mut en saa näyttää. En saa paljastaa, miten pahalta tuntuu kun kuvittelemani maailma romahtaa. Kerta toisensa jälkeen. Pitäisi kai hyväksyä se tosiasia, etten nyt saa mitä haluan. Pitää peittää kaikki nää tunteet. Kun ei Sua kuitenkaan kiinnosta. Millon mä opin, että vaikka kuinka yritän näyttää miten pahalta musta tuntuu, Sua ei vaan vittu kiinnosta?
Eräs kysyi multa, millon mulla alkaa koulu. "Ei alakkaan", vastasin. Jep, en saanu opiskelupaikkaa. Älä kysy enempää, nolottaa jo tarpeeksi. Kamala tilanne. Äärimmäisen nöyryyttävää. En mä mihinkään kelpaa. Pettymys kaikille. Sulle. Vanhemmille. Sukulaisille. Kavereille. Kaikille. Itselleni. Äiti suuttuu, kun en vaikuta innostuneelta hakemaan sykysyn yhteishaussa. En halua kouluun, en nyt vaan kykene siihen. En näe itseäni missään koulun penkillä yli kolmea vuotta. Hyi vittu. En varmasti halua kouluun. Mielummin meen töihin. Niin pääsen muuttamaan eikä tarvitse pelkällä näkkärillä selvitä. Äh. Taidan alkaa pelata jotain. Sais ajatukset pois näistä jutuista.