Wonderland

Ajattelin panostaa taas. Oon halunnu kirjottaa monta kertaa, mut jotenki vaa. Tiiän ettei ketää kiinnosta ja en tiiä. Mitä järkee? Mut nyt haluun kirjottaa, vähä selventää omii ajatuksii.
Tänää oli taas kouluu työssäoppimisen jälkeen. Olinki jo kaivannu sinne vähän. Et näkis L:ää ja muutenki. Et sais vaa istuu ja kuunnella. Ja juoruta ja jutella.
Ton työssäoppimisen aikana L kerto et J haluu olla meien kaa, koska sil ei oo muit kaverei kuulemma. Ni mun piti muuttaa koko mun suhtautuminen siihe. Koska se vitutti mua mut nyt ollaa ku jotai hyviiki kaverei. Ja jotenki, idk outoo. Ihan kiva joo, aina kiva saada lisää kaverei, ku mulla ei niitä nii hirveesti ole, mut silti. Ja haluuks se olla meien kaa vaa, jotta se sais tutustuu L:ään. Koska en haluu jäädä kolmanneks pyöräks todellakaa, ku L on mun ainoo kiva kaveri tuol, ni vittu jos käy niin. Better not.
Mut jos se haluu olla vaan kaverei molempien kaa, ni sopii mulle. Ihan kivalt tyypilt se jopa vaikuttaa. Vähä semmoselt avuttomalt ja idk, hauraammalt mitä oikeesti yhtää kuvittelin. On se outoo, et voi luulla et joku on iha erilaine ja sit se ei oo ollenkaa semmone. Ja vaan siks ku ei viittii tutustuu toiseen. Pitäs alkaa olee vähemmän ennakkoluuloinen. Mut en tiiä osaanko, koska ihmiset on paskoja. Ja tää koko maailma on iha vitu sekasi. Iha paras quote: "Fuck this world, I´m going to wonderland". So true. Soooooo true.
Olin tänää hoitaas lapsii. Pitkäst aikaa. Ja join liikaa kahvii, oon syöny liian vähän (ihan tarpeeks) ja painan jotain 50kg. Jes. Vois painaa vähemmänki. Idk. Jeejee pärisee because kahvi ja haluisin juoda viinii mut ehkä en taida.
Ei väsytä ja huomenna taas aikane aamu kind of. Haluun kouluun tavallaa, koska meil on nyt kiva ryhmä, mut toivon vaa ettei tuu mtn draamaa ja EN TIIÄ MUL ON VAA NII VITUN OUTO OLO TON J:N TAKII, IHAKU EN VÄLITTÄIS ENÄÄ MUISTA YHTÄÄ JA KAIKKI OIS TAVALLAA HYVIN MUT MITÄÄÄÄ VITTUAAAAAAA. Voinko vaa nukkua. apgbljhkjhbwörlhjoaebkgäaesbogö.
Leikkasin tukan taas ja love it. Ja haluisin ginger hair ja mulla on color mask in copper. Hiukset näyttää vähän oranssimmilt mut idk. Huomen on kouluu vaan 12 asti joten jee. Meen varmaa kotii käymää ja valmistelee mun Frozen synttärei. Ihanaaaaa, can´t wait. Ja mulle tulee Frozen kakku iiiiik! Niin kivaa.
Haluan omaan kotiin jo, Sit voidaan L ja J:n kaa juopotella siel tai mitä vaa. Tuli taas semmone yolo wannabe young olo. En tiiä!
Nyt lopetan enneku sekoon. Heido ja ens kertaan!

Kankaalle.

Eilinen oli tosiaan aika outo päivä. Jouduin käymään asioilla. Aamulla söin vaan yhden ruisleivän pelkällä voilla. Sen jälkeen söin vasta monen tunnin päästä yhden jugurtin. Kuudelta illalla tajusin, etten oo syöny mitään noiden lisäksi. Tuntui hyvältä. Osaan vielä. Kotona ollessa on niin helppo syödä. Mutta jos on liikenteessä, niin ei ehdi tai voi syödä. Ja sillon pystyn olemaan syömättä pitkiä aikoja.
Kuuden jälkeen kuitenkin söin, en edes kehtaa sanoa mitä ja kuinka paljon. Ei se ahdistanut. Onneksi. Koska oon syöny nyt aika kauan "normaalisti" enkä oo lihonnut yhtään. Ja kun viimeksi tarkistin, niin olin jopa laihtunut. Enkä tosiaan liiku sitte ollenkaan.
Vaikka tuntuiki hyvältä tajuta ettei oo syöny, en tiiä olisko järkevää alkaa taas kattoa mitä pistän suuhun. Jos en kerta liho kun syön. Sillon ku söin tyyliin pari leipää päivässä, niin sillon taisin lihota jos söinkin vähän enemmän. Mut sillon myös kävin salilla joka toinen päivä.
Äh. En tiedä. Välillä on kauhee läski-olo, ku syön ja syön ja syön vaa. En usko, että pystyisin olee syömättä niinkuin ennen, koska oon joka päivä kotona enkä tee mitään. En käy missään. Ehkä jos joskus onnistun saamaan opiskelupaikan taikka töitä, niin vois yrittää taas. Mut en tosiaan tiiä onks siinä järkee, jos en kerta oo lihonnu yhtään.
Miks mä ees ajattelen tämmösiä. Ei mitää järkee.

Eilen yöllä iski myös inspiraatio. Pitkästä PITKÄSTÄ aikaa. Mä oon aina ollu taiteellinen. Nyt viimesenä lukiovuonna kuitenkin muserruin. Suoritin lukion kuvisdiplomin ja olin ite aika ylpee siitä. Olin kuitenkin käyttänyt siihen niin paljon aikaa. Ja sitten sain siitä huonon arvosanan. Ja tajusin. En oo enää hyvä edes siinä yhdessä asiassa, missä luulin olevani hyvä. Melkein tosissani päätin, etten enää ikinä ota pensseliä käteen. Huono tyhmä epäonnistuja. Enkä sen jälkeen olekkaan maalannut. Tai piirtänyt. Tai edes yrittänyt.
Viimeyönä kuitenkin otin taulupohjan käteen ja aloin piirtämään. En ehtinyt maalaamaan vielä, mutta luonnoksen sain valmiiksi. Lähetin kuvan Sinulle. "Tulee mieleen tää kauhuleffa, mikä just katottiin." Mulla onkin päässäni oma kauhuleffa menoillaan. Vastasin vaan hymiöllä. Mitäköhän Se tästäki taas ajattelee. Viimeks, kun maalasin mun tunteita, Se suuttui. Se oli sillon, kun en uskaltanu viiltää, ettei se tekis samoin kostaakseen. Niin viilsin kankaalle. Olihan mun pakko tehdä jotain, kun oli niin paha olo.
Ihan sama. Saan maalata mitä haluan. Et voi kieltää sitä.
Nyt voisin kokeilla, miltä maalaaminen tuntuikaan. Jos uskallan. Jos osaan enää.

Mustaa.

On ollut kiire. Itseasiassa ei. En tiedä. Tavallaan. Kauhee AHDISTUS ainakin. Kaikesta tästä sekamelskasta. Eli lakkiaisista pääasiassa. Mua vaan ahdistaa ne juhlat ihan hemmetin paljon. En haluais koko juhlia. Ensinnäkään en ees ansaitse mitään juhlia. Ei mussa oo mitään juhlimisen aihetta. Huonot numerot ja yo-kokeet meni huonosti. Hurraa. Mitä juhlan aihetta semmosessa muka on? Niimpä.
Oon vaan niin tottunut tähän, että makaan sohvalla päivät pitkät tekemättä mitään ja näkemättä ketään ja sitten mun pitäis yhtäkkiä olla huomion keskipisteessä enkä tykkää yhtään. Pitää näyttää hyvältä, käyttäytyä hienosti ja olla mukava ilonen elävä nätti järkevä ääääääh. En tiiä pystynkö. Onneks oon ehkä laihtunut. Oon koittanu syödä mahollisimman vähän nää viimeset viikot. Ihan hyvin on onnistunutkin.Vaikka haluisin olla laihempi. Mut ei sille enää mitään mahda. Ei kauheesti ees ahdista paino nyt, kun tiiän että lihonnu en ainakaa ole. Mut siis oikeesti. En jaksa nähdä ihmisiä. Mul on liian isot odotukset tolle päivälle ja sit jotain meneekin pieleen ja romahdan. En haluu alkaa itkemään kaikkien edessä, en haluu et ketään saa tietää kuinka heikko oon nykyään. Mua pelottaa niin hirveesti. Voisipa se olla jo ohi, typerä juhla. Liikaa panikointia ja koko talo vielä siivoomatta. Koska mä en koskaan voi aloittaa mitään ajoissa. Äh.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa, erittäin paha olo. On ollu tosi paha olo viime aikoina. Enemmän kuin varmaan koskaan. Mut Sua ei vieläkään kiinnosta. Tosin, näit mun viillot (joita on tullut aika runsaasti viimesen viikon aikana,hups) ja suutuit ihan hirveesti. Vast seuraavana päivänä aloit olla oma ittes. Oikeesti olin ilonen, tavallaan. Kerrankin reagoit edes jotenkin. Oli toikin parempi kuin ei mitään. Mutta ei me tietenkään puhuttu tästä taaskaan. Eipä tietenkään. Sanoit vaan että oon ollut tyhmä. Et kuitenkaan käskeny lopettaa. Mikset sä käske mun lopettaa tätä? Miks et sä ota mua syliin ja lohduta. Mikset sä kysy MIKSI? Luultavasti viiltoja tulee lisää. Mua pelottaa, koska ne on vaan syvempii. En uskonu, että voisin koskaan viiltää näin. En tosin uskonu koskaan, että voisin olla syömättä, mut miten kävikään. En halua olla tällainen, en vaan jaksa taistella vastaan. En koskaan taistellutkaan. On niin helppoo vaan antautua. Se on niin niin helppoa.
Tällä hetkellä AHDISTUS on päällimmäinen tunne niiden tulevien juhlien takia. Luulen, että sen jälkeen masennus valtaa taas pään. Juhlien jälkeen ei ole mitään. Ei niin mitään. Joten voin vaan antaa masennuksen viedä. Vähän pelottaa. Mutta niin se vaan menee.
Paras kaverini tuli takasin vaihdosta. Ehkä se vois vähän auttaa asiaa. Mutta sillä on omiakin ongelmia. Tuntuu siltä, että ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu nykyään. Ei oo ketään kenelle voisin jutella. Ja tunnen itseni niin lapselliseksi, mähän oon periaatteessa aikunen ihminen, ei mun elämän kuuluis olla tämmöstä. Mutta se on aika varmaa nyt, että opiskelupaikkaa en syksyksi saa enkä varmaan mitään muutakaan. Töitä haluaisin ja MUUTTAA omaan kotiin. Mutta Sua ei kiinnosta sekään. Vaikka kuinka suoraan sanon sulle, että mulla on paha olla tai että muuttaminen vois auttaa, niin ei Sua näytä vaan kiinnostavan. Ei varmaan kiinnostais, vaikka huutaisin täyttä kurkkua sulle "AUTA MUA, MULLA ON VITUN PAHA OLLA, ETKÖ SÄ NÄE!!!"
Ota mut syliin ja lohduta. Jooko?

Laiha(ko).

Oon jopa innoissani tästä uudesta minästä. Jotenkin. En tiedä miksi. Odotan jo innolla huomista, kun Sä tulet lomille ja saan aloittaa tämän. Aion olla niin täydellinen kun vaan pystyn. Vähän pelottaa, että jos en pystykkään, jos murrun heti. Aion silti yrittää! Jos pystyn pitämään tunteeni kurissa niin siinä tapauksessa pystyn myös laihtumaan hiukan lakkiasia varten. Ja pakko se on, oon ihan varmasti lihonnut. Hyi. Huomisen jälkeen voin taas unohtaa kaikki herkut enkä varmasti syö niin paljon että vatsa on täynnä.
Millon musta tuli tämmönen? Oon aina ollu alipainonen luonnostani, ihan syntymästä saakka. Lääkäritkin oli huolissaan kun olin vauva, mutta kyllä mä silti söin. Murrosiän tullessa tuli myös painoa lisää, mutta en silloinkaan ollut "normaalipainossa". Jossain vaiheessa olin siinä ihan rajalla, joskus lukion ihan alussa. Sitten tapahtui jotain. En oikein tiedä edes miten se alkoi. Sanoin aina kaikille ettei mulle voi tulla anoreksia kun en voi olla syömättä, mulla on aina nälkä. Ärsyttää edes kirjoittaa tästä tai ajatella tätä. Jotenkin vaan aloin vähetää syömisiä ja pidin herkkulakkoja jne. Sitten söin vaan vähemmän ja vähemmän. Jossain vaiheessa huomasin, että syömpäs minä nykyään vähän. Laihduin kerran yhdessä viikossa noin kaks kiloa. Se vaan paheni ja paheni, mutta ei musta kyllä siltä tuntunu, että ruoka mitenkään hallitsisi mun elämää. Kyllä mä silti välillä söin mäkkäriaterian tai pussillisen sipsejä. Eikä se mua mitenkään pelottanut eikä pelota vieläkään. Kyllä mä voin syödä mitä huvittaa. Eli en nyt sanoisi että mulla mikään syömishäiriö on, ei ei. Mutta pidän itseäni läskinä. Ällötän itseeni ja haluun laihtua.
Jossain välissä kävin salilla joka toinen päivä kuukauden ajan. Se oli just heti sen jälkeen kun Sä menit armeijaan. Ja sillon söin kyllä tosi vähän. Salilla tein melkeen pelkkää aerobista, eli kaloreita kulu. Luulen, että sillon oli just pahin vaihe. Oli tosin ihanaa nähdä kun paino vähenee. Ja ahdisti, kun sitä tuli vähänkin liikaa. Tiedän sen, että jos totuttaa kehon tosi vähään kalorimäärään per päivä niin jos syö vähänkin enemmän niin paino tulee nopeasti takasin. Tiedän sen. Silti välillä huomasin, että olin yhden päivän aikana syönyt vain yhden pienen jugurtin, yhden leivän ja puolikkaan perunan. Oikeesti mua pelotti. Tosi paljon. En vaan halunnut ajatella asiaa.
Ihmiset alko huomauttelee, että oompas laihtunut. Ja sekös sai mut iloseks. Sain siitä vaan lisää motivaatiota. Nyt oon huomannut, että on jäänyt vähän tää koko homma. Tosin siihen vaikuttaa se, että en enää käy salilla ja nukun puolet päivästä, joten tavallaan en kyllä syö nyttenkään kovin paljon. Jos herään kolmen maissa, syön jotain aamupalaa, sitten en jaksa laittaa sen enempää ruokaa ja odottelen että joku illemmalla laittaisi jotain. Tää on kyllä tosi ristiriitasta. Meinaan tiedän itse että olen alipainonen ja melko laiha. Mut heti kun katon peiliin niin nään vaan läskiä. Oon tämmönen läskilaiha. Esim mun kädet on tosi laihat, mutta jalkojani vihaan ja vatsaa. Naamakin näyttää pullealta, tosin oon huomannu että oon naamasta vähän laihtunut.
Voi vitsi. Ei ehkä olisi pitänyt kirjoittaa tätä, tunnen jo miten motivaatio kasvaa tähän touhuun. Eikä se edes ole vaikeaa. Tavallaan. Kunhan syö vaan tarpeeks vähän, vatsa tottuu siihen eikä edes ole nälkä. Ihan sama. Aion pitää tunteeni kurissa ja myös kehoni. Jep. Hyvä idea. En oikeastaan jaksa välittää, mitä mulle tapahtuu. Kunhan Sä oot tyytyväinen. Tavallaan myös haluan että näet miten laihdun, kun en mitenkään muutenkaan voi näyttää Sulle miltä musta tuntuu. Sun on pakko huomata! Musta tulee täydellinen tyttöystävä, täydellisen hillitty ja eikä yhtään lihava. Tai ainakin vähän hoikempi. Vähän. Jonkun verran. Sen verran, että huomaat taas. Tulisi jo huominen!

P.S: painajaiset on niin mukavia.

Väsynyt.

Mulla ois niin paljon kerrottavaa. Ja silti niin vähän. Oon ristiriitanen ihminen.

Heräsin tänään vähän aikaa sitten. Puol kolmelta iltapäivällä. Heräsin kyllä aiemminkin ,mutta kun avasin silmät, halusin vaan nukkua. Päivän pahin hetki on se kun herään. Herään tähän julmaan kylmään todellisuuteen. Ja pakotin itteni nukkuu lisää. Heräsin uudestaan kahden jälkeen eikä olo ollut sen parempi. En pystynyt enää nukkumaan ja oli pakko nousta. Söin aamupalaa vaikka ei ollut edes nälkä. Tiesin että on silti pakko syödä, koska eilen söin vaan neljä leipää ja suklaapatukan.
Tiedän. Ei tän näin pitänyt mennä. En mä sais laihtuu, oon aina ollu alipainonen, ihan syntymästä
saakka. Teen tästä ehkä oman postauksen joskus, vaikken haluis ajatella asiaa ollenkaa.

Oon ollu hereil vast muutaman tunnin, enkä jaksais enempää. Halusin vaan takas nukkumaan, voisin unohtaa tän sairaan maailman. Vai oonko mä sairas? Kuvittelenko vain. Niin mulle on monesti sanottu; mä vaan keksin mun kaikki ongelmat eikä ne oo oikeita. En enää tiedä, ketä pitäisi uskoa. Kumpa voisin lakata ajattelemasta. Se on kaiken pahan alku. Siitä se kaikki alkoikin, kun aloin ajatella liikaa.

Voisin tietty mennä takas nukkumaan, mut tuskin pystyisin nukahtamaan enää. Vaikka oon niiin väsynyt jo nyt. Yöllä en saanut unta, me riideltiin. Ajatukset ei jättäny mua rauhaa ja kun katoin kelloa, se näytti 4:25. Näin pahaa unta, niinkuin aina ja vaikka oonkin nukkunut yli kahdeksan tuntii, oon silti niin väsynyt. Kun koulu ei ollut vielä loppunut nukuin tosi vähän. Aamuisin jouduin heräämään kuuden seitsemän aikoihin enkä öisin saanut unta. Nukuin maksimissaan viisi tuntia yössä. Ja se oli tarpeeks. Koska jos olin nukkunut enemmän, olin paljon väsyneempi kuin yleensä. Vaikka oli väsynyt tietenkin muutenkin, ja nukahtelin iltapäivisin koulun jälkeen. Oppitunneilla en pysyny hereillä millään ja vihkomuistiinpanot on pelkkää sotkua.

Kun olin lukulomalla (eli luin ylioppilaskirjotuksiin) halusin herätä mahollisimman aikasin. En halunnut pystyä nukkumaan ollenkaan. Ja olin pettynyt itseeni aina kun heräsin vasta kahdeltatoista. Jossain vaiheessa onnistuin heräämään kahdeksan-yhdeksän maissa. Mutta halusin olla VÄSYNYT. En halunnut pystyä nukkumaan, koska en ansaitse unta. En mä saa nukkua, kun Sä joudut heräämään joka ikinen aamu kuudelta. Miten mä ees pystyn nukkumaan, kun tiiän et Sä oot ollu jo hereillä monta tuntia. Äh. Nyt en jaksa enää välittää. Ei mun enää tarvitse herätä, koska ei tarvii lukea. Ei tarvii yhtään mitään ja mun elämä on turhuutta täynnä. Vaikken vieläkään ansaitse nukkua niin mieluummin nukun, koska hereillä oleminen on tuskaa. En haluu olla hereillä en haluu en en en!

Miks en vaa vois saada vahvoi unilääkkeitä ja nukkua niiden avulla siihen asti, kun Sä tuut mun luo viikonloppusin. Tai siihen asti, kun tuut mun luo taas pysyvästi. Niin et saan nähä Sua joka päivä, saan nukahtaa Sun syliin joka ilta ja herätä Sun vierestä joka aamu. Mut siihen on viel pitkä aika. Ja mä oon niin väsynyt.