0!!

TJ0!!!! Siis ihan oikeesti!! Se on ohi, inttileskeys on ohi, yksinäisyys on ohi ja tää kamala vuos on melkee ohi! En ees osaa uskoo tätä viel. Tuntuu, ku sunnuntaina taas pitäs sanoo heippa ja nukkuu arkipäivät yksin. Mut ei. Nyt mä saan nukkuu Sun viekus. Vihdoin. Tää kidutus on ohi.
Ei vittu mä en oikeesti tajuu, et tää oli täs nyt. Ei enää tätä inttipaskaa, ei enää.On ollu iha hito vaikee vuos, iha tosi super pitkä ja synkkä ja yksinäine. Kaikinpuolin huono vuosi. Mä oon iha sekasi, emmä voi ymmärtää, et yhtäkkii näin vaa naps, se loppuu.
Kyyneleet vierii kun kirjotan tätä. Mul on vaa nii helpottunu ja emmätiiä sekava olo, ku tää on nii outoo ja tottakai iha superihanaa, mut en vaa ymmärrä tätä kunnol. Oon kärsiny niin paljon tän vuoden aikan, et tuntuu ku en enää yhtää enempää jaksais. Ja ku ei tarviikkaa. Ei enää tarvii, se on kärsitty pois, kokonaine vuosi. Voi vittu mä parun iha kunnol tääl. Kello on puol kolme yöl ja mul on huomen töitä, mut ei haittaa koska TJ0 ja mun elämä voi vihdoin alkaa.
SE ON IHAN OIKEESTI OHI NYT! Eihän tää oo unta, EIHÄN? Tää on totta tää on totta tää on niin totta. TÄÄ ON TOTTA, ONKS TÄÄ? TJ0.

2..1..

Eilen TJ2. Tänään TJ1. Mitä hittoa. Siis huomenna, huomenna, Sä pääset pois. Pois armeijasta, pois vihreistä. Ihan paskaa ollu koko vuos. Ei mitää järkee. Ajanhukkaa.
Vituttaa. Vaik huomen piti olla vuoden paras päivä. Nyt vaan ahdistaa. Paniikki tekee tuloaan. Huomenna meet risteilylle. Mua ahdistaa niin suunnattomasti, ettei kukaan tajua. Ei kukaan tajua, miten mua ahdistaa Hän Kännissä LAIVALLA. Tuun hulluks pian.
En oo ees varma nähdäänkö huomenna, kun mulla on työjuttuja iltaan ja aögkjaklgjaögjaä. Edessä on vielä yks hirvee sairas uneton itkune (ehkä viiltone) yö. Miten mä sen viel kestän. Tää vuos on ollu jo ihan liikaa. Miks miks miks. Mä en jaksa enempää. Haluun vaan mennä sun vieressä nukkumaan. Ääääähhhhhh tarviin rauhottavia en kestä apua auttakaa. Hajoo pää!

3.

TJ3. Voinko ees uskoa tätä todeksi. En oikein. Miten nopeesti ja silti niin hitaasti tää kamala vuosi on mennyt.
Mun pää on ihan sekasin. En oikeen pysty kirjottamaan. Eilen menit takas kasarmille viimestä kertaa vihreissä vaatteissa. Seuraavaksi kun tuut, niin tuut omissa vaatteissa. Oot vapaa. Kohta oot taas mun ja sain tänään tietää, että saan asunnon. Kohta meillä on oma koti, oma rauha, Sinä ja minä.
Kolme päivää vielä. Kolme. Oikeestaan kaks. Mitä ihmettä. Mihin tää vuosi meni.
En nyt ollenkaan pysty kirjottamaan, kolme tuntia unta, uudet viillot ja työpäivä takana, kello on jo 12 yöllä. Aamulla taas herään. Kohta voin taas herätä Sun viereltäs, enkä enää oo yksin.
TJ3. Onko tämä unta?

60.

Vittu mitä paskaa. En jaksa. En vaa jaksa nyt. Miks pitää olla näi vaikeeta. Miksmiksmiksmiksmiks.Vihaan vihaan vihaan kaikkea just nyt. Tai oikeestaan melkeen aina. Nyt on vaa paha hetki. Vitun paska. Kello on kolme yöl. Ihan sama. Siivet antakaa suojaa. Peitelkää mut synkkyyteen.

Unet.

Haluun vaan unohtaa kaiken enkä ajatella mitään. En haluu kuulla mun ajatuksia. En halua kohdata mun pelkoja. Haluun unohtuu johonkin pieneen, pimeään nurkkaan. Ettei kukaan muistais, miten epäonnistunut oon. Ettei kukaan muistuttais.
En haluu nähdä unia. Armeija tulee uniin ihan liian usein. Ja monet muut jutut, mitä en halua muistaa. Painajaiseni eivät ole enää sellaisia, kuin lapsena. Ei ole mörköjä, putoamista eikä paikallaan juoksemista. Painajaiset ovat niitä, missä joudun kohtaamaan pelkoni ja ajatukseni, ne asiat joita yritän unohtaa ja vältellä. Ne ihmiset, ne tapahtumat.
Voisko unet ottaa pois? Ja ajatukset. Tunteet. Haluun ne pois. Haluun unohtaa ja unohtua. Kadota. Johonkin missä ei oo tunteita, ajatuksia eikä painajaisia.

Humala.

Viimeyönä vedin kännit. Yksin. Poikaystävän kotona. Että semmosta. Oli oikeestaan ihan hauskaa. Yleensä mulla ei mee viina alas yksinäni, mut eilen kyllä meni. Vedin kirsikkaviinaa suoraan pullosta. Join kunnes alko tuntumaan. Sitten tunsin sen. Ah ihana nousuhumala. Yks parhaimmist tunteist. Popitin ala- ja yläaste aikojen musiikkia täysillä kuulokkeiden kautta ja join.
Olin oikeesti kännissä. Toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Ihana olo. Ei sitä voi kuvailla muuten kun että oli ihan vitun hauskaa. Mietin kokoajan, että miks en tee näin joka ilta. Huone on täynnä viinaa, mutten koskaan viitsi juoda.
Välillä olin kahden tunteen välissä. Ollakko ihan vitun hilpee vaiko alkaa itkemään sitä, että vedän viinaa yksinäni. Välillä meinas kyyneleet tulla, mutta en itkenyt. Pidin hauskan illan itseni kanssa ja kyllä kannatti. En kadu. Onhan se vähän säälittävää, joo, mutta mikäs siinä jos on hauskaa.
Päästin irti kaikesta ja annoin vaan viinan viedä. En ajatellu seurauksia ja olin vaan. Tätä mä tarvitsinkin. Kaiken tän paskan keskellä. Pieni valon pilkahdus. Harmi, että siihen tarvittiin alkoholia.
Välillä kyllä melkein toivoin, että joku tulisi huoneeseen ja löytäis mut sängyltä makaamasta ja näkis sen puoliks juodun viinapullon ja olis huolissaan. Kysyis, mikä on. Välittäis. Ei niin kuitenkaan käynyt. Tietenkään.
Miksen mä osaa elää?

Luotatko.

Kamala yö. Kamala kamala kamala yö. Riideltiin. Itsepä olin tyhmä kun tutkin Sun kännykkääs. Mut. Äh. Oon ihan sekasin. Väitit, että se oli pelkkää läppää. Mut en tiedä, pitäiskö mun uskoa vai ei. Valehtelu on pahinta mitä voi tehdä. Toivon tosiaan, että puhut totta.
Valvottiin johonkin kuuteen, koska oon sekopää. Jos olin väärässä, niin mua nolottaa niin paljon. Hullu nalkuttava ämmä. Sekopää idiootti vainoharhainen toisen tavaroita tonkiva ääliö. Mietin kuitenkin koko ajan, jos olinkin oikeessa. Jos Sä valehtelit mulle päin naamaa.
Sekoon varmaan. Miten on niin vaikeeta luottaa toiseen ihmiseen. Et voi todistaa mitenkään, että olin väärässä. Eli en voi tietää valehteletko vai et. Haluisin luottaa ja lopulta nukahdettiin sylikkäin. Vaikka olin häätänyt Sut sohvalle. Nukuttiin samassa sängyssä enkä tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Viilsin eilen. Kaksi viiltoa. Siihen loppui se tauko. Et oo vielä nähny niitä. Suutut varmaan. En halua, että näet. En voinut mitään muutakaan. Luulin, että olit pettäny mun luottamuksen. Mun oli pakko tehdä jotain. Mä tärisin ja olin kuin sumussa. Oli pakko ottaa se puukko, oli pakko tehdä jotain.

Sun piti mennä tänään juomaan. Kaveriporukalla taas. Ilman mua. Taas. Sen takia tiesin, että tuun viiltämään tänään. Aamulla kun heräsin, kerroit että ette olekaan menossa. Olin niin helpottunut. Ja ilonen. Yritin olla näyttämättä sitä. Kerrankin maailma on mun puolella. Kerrankin säästyin kamalalta illalta täynnä itkua ja viiltoja.
En tiedä miks, mutta aina kun meet juomaan ilman mua, sekoon. Siit tulee vaan niin paha olo. Se on tyhmää, joo, mut semmone mä oon. Valitettavasti. Ehkä en luota Suhun. Mut oon myös huolissani, että Sulle käy jotain. Pelkään, että teet jotain tyhmää. Jotain, kostaaksesi mulle. Kostaaksesi kaikki mun tyhmät tekoni, mistä aina muistutat. Eilenkin Sun oli pakko muistuttaa. Se sattuu. Ne on menneisyyttä. Ei sitä voi enää muuttaa. (Ei, en ole ikinä pettänyt enkä koskaan voisi tehdä niin).
Saan nukkua sun kanssa tämänkin yön. En joudu valvomaan siihen asti, kun lähetät viestiä, että meet nukkumaan. En joudu kuvittelemaan niitä kaikkia kamalia asioita, mitä saattaisit kännipäissäsi tehdä. En joudu kestämään sitä tänä yönä. Huomenna kaks vuotta ja kaks kuukautta. Saan herätä sun vierelläs.
Mutta en silti saa sitä pois mielestä. Mitä jos sä valehtelit. Jos sä silti valehtelit mulle. Miks luottamus on niin vaikee asia?

Kankaalle.

Eilinen oli tosiaan aika outo päivä. Jouduin käymään asioilla. Aamulla söin vaan yhden ruisleivän pelkällä voilla. Sen jälkeen söin vasta monen tunnin päästä yhden jugurtin. Kuudelta illalla tajusin, etten oo syöny mitään noiden lisäksi. Tuntui hyvältä. Osaan vielä. Kotona ollessa on niin helppo syödä. Mutta jos on liikenteessä, niin ei ehdi tai voi syödä. Ja sillon pystyn olemaan syömättä pitkiä aikoja.
Kuuden jälkeen kuitenkin söin, en edes kehtaa sanoa mitä ja kuinka paljon. Ei se ahdistanut. Onneksi. Koska oon syöny nyt aika kauan "normaalisti" enkä oo lihonnut yhtään. Ja kun viimeksi tarkistin, niin olin jopa laihtunut. Enkä tosiaan liiku sitte ollenkaan.
Vaikka tuntuiki hyvältä tajuta ettei oo syöny, en tiiä olisko järkevää alkaa taas kattoa mitä pistän suuhun. Jos en kerta liho kun syön. Sillon ku söin tyyliin pari leipää päivässä, niin sillon taisin lihota jos söinkin vähän enemmän. Mut sillon myös kävin salilla joka toinen päivä.
Äh. En tiedä. Välillä on kauhee läski-olo, ku syön ja syön ja syön vaa. En usko, että pystyisin olee syömättä niinkuin ennen, koska oon joka päivä kotona enkä tee mitään. En käy missään. Ehkä jos joskus onnistun saamaan opiskelupaikan taikka töitä, niin vois yrittää taas. Mut en tosiaan tiiä onks siinä järkee, jos en kerta oo lihonnu yhtään.
Miks mä ees ajattelen tämmösiä. Ei mitää järkee.

Eilen yöllä iski myös inspiraatio. Pitkästä PITKÄSTÄ aikaa. Mä oon aina ollu taiteellinen. Nyt viimesenä lukiovuonna kuitenkin muserruin. Suoritin lukion kuvisdiplomin ja olin ite aika ylpee siitä. Olin kuitenkin käyttänyt siihen niin paljon aikaa. Ja sitten sain siitä huonon arvosanan. Ja tajusin. En oo enää hyvä edes siinä yhdessä asiassa, missä luulin olevani hyvä. Melkein tosissani päätin, etten enää ikinä ota pensseliä käteen. Huono tyhmä epäonnistuja. Enkä sen jälkeen olekkaan maalannut. Tai piirtänyt. Tai edes yrittänyt.
Viimeyönä kuitenkin otin taulupohjan käteen ja aloin piirtämään. En ehtinyt maalaamaan vielä, mutta luonnoksen sain valmiiksi. Lähetin kuvan Sinulle. "Tulee mieleen tää kauhuleffa, mikä just katottiin." Mulla onkin päässäni oma kauhuleffa menoillaan. Vastasin vaan hymiöllä. Mitäköhän Se tästäki taas ajattelee. Viimeks, kun maalasin mun tunteita, Se suuttui. Se oli sillon, kun en uskaltanu viiltää, ettei se tekis samoin kostaakseen. Niin viilsin kankaalle. Olihan mun pakko tehdä jotain, kun oli niin paha olo.
Ihan sama. Saan maalata mitä haluan. Et voi kieltää sitä.
Nyt voisin kokeilla, miltä maalaaminen tuntuikaan. Jos uskallan. Jos osaan enää.

Kosketus.

Eilen romahdin.
Se tuli yhtäkkiä.
Kuin kirkkaat salamat sinä samana yönä.
Olin pelkkää kyyneltä.
Tunsin siipien otteen. Mustien, sysimustien siipien kosketuksen.
Se oli hipaisu vain. Muistutus niistä.
Ne ovat yhä olemassa.
Ne ei saaneet mua kokonaan. Mutta ne kasvaa. Ne kasvaa taas. Ja ne tulee saamaan mut.

Tuntuu liian hyvältä tuntea ne taas. Turvani. Suojani.
Tiedän, että kasvatan ne taas samaan mittaan, mitä ne ennen oli. Ei ole syytä, miksi en voisi niin tehdä.
Terä kävi ihollani eilen. Se koski, muttei viiltänyt. En sortunut. En vielä. Kohta. Kohta pystyn siihen taas.

Ei en saa ajatella näin! Saanpas. Ei mua mikään estä. Mä saan romahtaa. Saan vajota siihen mustaan kaivoon taas. Siellä olen turvassa.
Hyvä olo on uhka.

Siivet kasvakaa.

Keskiyö.

At night I'm all alone.

Jääkylmää.

Eipä tässä mitään. Voinko itteeni enää enempää vihata. Ihan oikeesti. Viime yö oli jotain niin kauheeta. Vihaan riidellä Sun kanssa. Sait mut taas tuntee itteni NIIN huonoks ihmiseks. Meinasin hypätä auton alle, petyin kun autot hidasti ja pysähty. Eikä ajaneetkaan mun päälle. Oisitte ajanu vaa! Vittu. Mä en jaksa elää. Mul on niin paha olla ja viime yö repi taas kaikki haavat auki. Silti osasin jo aamulla esittää elävää. Oon tainnut jo oppia hillitsemään itseni. Pitämään naamaria yllä. Ettei kukaan vaan näe. Ettei mua haittais vaikka auto ajaiskin päältä. Vaikka jäätyisin ulkona kuoliaaksi.
Ainoo asia minkä takia elän enkä vielä luovuta oot Sä. Ja eilen mua pelotti niin. Että joudun luovuttamaan. Mä pelkäsin kuollakseni. Sä oot tärkein asia mulle. Sä oot mun kaikki. Enkä mä koskaan luovu susta, en ikinä luovuta jos on edes pienen pieni toivon kipinä. Rakas, me selvitään tästä. Nyt on vaan vaikeaa. Mut Sä oot mun koko elämä ja mä tiedän, että me selvitään.
Ihan sama vaikka saat mut tuntee huonoimmaks ihmiseks maailmassa. Tee mitä haluut, saat tehä mulle ihan mitä vaan. Kunhan oot mun. Mä yritän muuttua. Mä tiedän, että mussa on vika, me molemmat tiedetään se. Mä yritän. Muuttua. Paremmaksi. Vaikken sitä koskaan tule olemaan. Nimittäin hyvä, tarpeeksi hyvä. Sulle.

Pako.

Pakenen todellisuutta nukkumalla päivät. En halua nähä tätä maailmaa. Se on niin turha ja tyhjä, ei mitään mulle. Öisin se kuitenkin aina iskee. Todellisuus. Ja ajatukset valtaa pään. En edes tiedä onko se hyvä että kohtaan ne ajatukset öisin. Yöllä on pimeetä ja muut nukkuu, joten saan ainakin olla rauhassa. Saan olla pimeässä, hukkua siihen. Kenenkään ei tarvitse nähdä tätä. Mutta öisin oon myös ihan yksin. Ja se yksinäisyys on hirveetä.

Päivällä on niin valosaa ja kaikille pitää esittää, että oon kunnossa. Ei ketään kylläkään kiinnosta mitä mä tunnen, mut en siltikään haluu näyttää tätä. En haluu kysymyksiä. Paitsi ehkä Sulta. Mut sitä on turha toivoa kai.

Tällä hetkellä mua tietenkin vaivaa eniten se ettet Sä ole mun kaa koko ajan. Eihän se Sun vikas oo eikä sille mitään voi. Mut mä en vaan totu siihen. Mä tarviin Sua, ei mul oo muita. Mä ehdin jo tottua siihen, et voin kertoa Sulle mitä kerrottavana on heti kun tarvii. Nyt en voi. Joudun odottamaan, että vastaat viestiin enkä voi koskaan olla varma millon ehit vastaamaan. Ja kun oot leirillä, en voi pitää yhteyttä ja se on sietämätöntä. Tää on mun isoin ongelma nyt. Ja se vaan pahentaa tätä jatkuvaa pahaa oloo. Mikä on jatkunu jo monta vuotta. Eikä oo koskaan ollu näin voimakas. Ja kamalinta on tietää, et tää tilanne kestää viel ihan hemmetin kauan. Ja jokaikinen päivä on tuskaa. Haluun tän jo loppuvan. Tää on niin vaikeaa. Myös mulle, rakas.

Yö.

Eilen yöllä en saanut unta ja tällä kertaa olisin halunnut nukahtaa. Olin hereillä viiteen asti ja kun päätin mennä nukkumaan, niin en saanutkaan unta. Kuudelta muiden herätyskellot alkoivat soida enkä pystynyt nukahtamaan siinä melussa. Olo oli niin toivoton ja olin melko väsynytkin. Ulkonaki alko olla valosaa. Nukahdin kai sitten ennen seitsemää onneksi ja heräsin neljän maissa. Ärsytti, koska en mä voi jatkaa näin. Jos mun tarviikin yhtäkkiä herätä joku aamu kahdeksalta tai aiemmin, niin eihän se onnistu millään tällä unirytmillä. En vaan tiiä jaksanko muuttaa tätä asiaa. Äh.

Aurinko paistaa taas. Ehkä alan jo tottua siihen. Kesäsin aurinko ei häiritse mua pahemmin, mutta talvella ja etenkään keväällä en siedä sitä. Mun pää on taas ihan tyhjä. Eilen illalla/yöllä itkin jatkuvasti. En vaan voinu lopettaa, aina kun päästin ajatukset pyörimään niin kyyneleet alko valua. Ehkä se on hyvä välillä itkeä kunnolla. Koska nyt ei itketä pitkäst aikaa. Voi sekin toki nopeesti muuttua, mut välil tarvii itkeä. Siit tulee tavallaan parempi olo jos on pitkään yrittäny pitää kaiken sisällä.

Nyt on jo tiistai eikä tämäkää päivä enää kauan kestä. Sit tulee keskiviikko, jolloin mulla on jopa jotain tekemistäkin. Se päivä menee nopeasti, luulisin. Sitten onkin jo torstai, saattaa olla että on tekemistä sillonkin ja tadaa, perjantai saapuu vihdoin. Kumpa viikonloput vaan olis pidempiä, niin saisin olla Sun kanssa pidempää. Ehkä mun nyt kannattaa lopettaa kirjottaminen, ettei ahdistus taas ala kasvaa. Parempi olla näin, tuntematta mitään.

Tyhjyys.

Eilinen yö oli taas niin ihana. Itkin vaan. Ikävää. Vaikka oli vasta sunnuntai yö. Kaikki näyttää niin toivottomalta. Vielä ihan liian monta aamua yksin. Olo on niin tyhjä. Tuima. Kyyneleet silmissä. Itkettää muttei tunnu pahemmin miltään. Etkä Sä vieläkään ymmärrä. Et tää on mullekkin vaikeaa.

Tiedän, et se oot Sä kenen tekemisii vahditaan päiväst toiseen ja joudut herää kuudelta aamulla. Etkä saa tehä mitä haluat. Mut on tää mullekkin vaikeaa. Jos vaan näkisit mimmonen oon päiväst toiseen. Miten en haluu herätä, miten en jaksa syödä, miten heti aamusta itken, miten saatan vaan istua tai maata sängyllä ja tuijottaa tyhjyyteen. Ja sitten taas purskahtaa itkuun. Miten ylivoimaselta tuntuu mennä ulos ja tehdä tavallisia asioita. Saada jotain aikaseks. Hymyillä. Jaksaa hengittää. Jos sä vaan näkisit. Ymmärtäisitköhän sitten.

Voinko mennä jo nukkumaan, oonhan ollu hereillä jo kaks tuntii. Ei, en saa mennä, en mä voi nukkua, mun kuuluu kitua. Nukkuminen on liian helppoo. Mä ansaitsen olla hereillä ja tuntee tän tuskan. Koska oon itsekäs. Enkä osaa tukea sua. Vaikka et Säkään mua. Anteeks.

Siivet.

Mikä mulla muka on huonosti? Sitä Sä ihmettelet. Sä et vaan suostu ymmärtämään, tai sitten et halua uskoa. Tiedän, periaatteessa mulla on "kaikki hyvin". Mul on perhe (vaikka nyt onkin vähän vaikeaa), mulla loppu just koulu ja luultavasti valmistun keväällä ylioppilaaksi, mä oon "lomalla", mul on pari kaveria ja ennen kaikkea mulla on Sut. Muutenkin päällisin puolin näyttää siltä et mulla on kaikki hyvin. Mut Sä et tajua! Mun PÄÄN SISÄLLÄ ei oo mikään hyvin! Siel on pilkkopimeää. Mun pää ei tykkää tästä tilanteesta, kun joudun olee toimettomana päivät pitkät ilman Sua. Mun pää kääntää mut mun perhettä vastaan, mä en kestä olla kotona. Mun pää sanoo että KUKAAN ei välitä musta eikä mulla ole kavereita. Eikä mulla olekkaan. Ainoo oikee kaveri on ulkomailla eikä pidä yhteyttä. Se sattuu. Se oli ainoo kenelle pystyin puhuu rehellisesti näist asioist, koska tiesin et se ymmärtää. Mun pää saa kaiken hyvän näyttämään niin pahalta. Sä et vaan tajua. Ei mul tarvitse olla jotain isoa kamalaa ongelmaa/tapahtumaa/traumaa tms. jotta mulla olis paha olla! Mul on TOSI paha olo, vaik siihe ei oo Sun mielest mitään syytä.

Enkä mä voi tälle mitään. En mä hae huomiota, jos mä tekisin niin, niin viitäisin käteen. Mut en viillä. (ainakaan käteen). Enhän mä ite valinnu että "haluampas nyt olla masentunut ja tyytymätön elämääni". En. Enkä mä halua et tää jatkuu. Mut mikään ei auta. Eikä etenkään se, kun Sä vähättelet mun ongelmia. Ei masennus oo mikään kilpailu. Ei siihen tarvita diagnoosia, lääkemääräyksiä, pakkohoitoa, ei mitään näistä. Jos musta itsestä TUNTUU siltä että mulla on paha olla, niin kyl mä ihan ite tiedän, että masentaa. Miks et Sä voi uskoa mua? En mä keksi tätä pahaa oloa, miks mä niin tekisin? Ihan ku tää olis hauskaa nähä maailma mustana. Ei todellakaan ole. Mä haluan tän pois. Mä en haluu et tää jatkuu mut en osaa lopettaa tätä itse. Ei se oo niin helppoo. Et Sä voi sanoa mulle että "piristy nyt". Ei se niin mee.

Luuleks Sä, et jos mä en kerro Sulle näist asioist enää, niin niit ei oo enää olemas? Kyllä ne on ja entistä vahvempina. Nyt kun en saa nähä Sua joka päivä. Mulla on enemmän aikaa päästää tää kaikki taas valloilleen. Antaa näiden mustien siipien ottaa mut suojaansa. Tääl on niin yksinäistä. Eikä siivet päästä valoa lävitseen. Ne on äänieristetyt eikä kukaan kuule kun mä HUUDAN. apua. Mut tääl on turvallinen olo, ruokin negatiivisyyttä ja torjun valoa. Piiloudun kevään sokaisevalta auringolta. Istun pimeässä, yksin. Ja odotan että tulet taas kotiin viikonloppuna. Hymyilen ja nauran, koitan olla vahva. Yritän pitää tän kaiken sisällä, ei tätä saa näyttää. Mut haluaisin kertoo sulle KAIKEN, ihan kaiken. On niin vaikeeta esittää, ja liian usein hajoan, rakoilen,paljastan. Ja Sä näet ne siivet. Ne mustat siivet. Etkä Sä sano mitään. Ja pahinta on, että mä tiedän et Sä näet ne. Muttet sano mitään. Sä näet mun pahan olon, muttet suostu uskomaan, hyväksymään tätä asiaa. Et mul on oikeesti tosi paha olo.

(kirjoitettu viime yönä)