Kevät

Alkaa olla kevät taas. Kevät on kamalaa aikaa. Mulle ainakin. En tajuu miks se vaikuttaa muhun näin, mut sillon oon pahimmillani. Aurinko vaan paistaa, väsyttää ja vituttaa koko maailma.

Sinä uskot Jumalaan ja mua ahdistaa. En oo halunnu ajatella asiaa, mut nyt kun oon ollu juomas, niin löydän itteni itkemäst tätä asiaa. Lähetin L:lle viestin yks yö "Tää kirkko sekoaa. Apua. Tää vaa huutaa ja mä joudun helvettiin." Istuin tuomiokirkon lähel itkemäs ja sekoomas ja hyperventiloimas. Pelkäsin, pelkäsin niin paljon. Kirkko vaa huusi ja huusi ja huusi ja huusi ja tuntu ku se olis kaatunu mun päälle. Ihmiset käveli ohi, kukaan ei sanonu mitään. Itkin koko matkan kotiin. Koko matkan. Olin jättäny porukan jonnekki, lähdin vaan salaa toiseen suntaan ettei kukaan ehtis huomata. Kukaan ei huomannu. Kukaan ei ettiny. Kukaan ei välittäny, missä mä olin. H lähetti viestei ja yritti soittaa mut en jaksannu vastata. Vastasin vast ku olin kodin lähel. Seisoin kattomas jokee ja itkin. Halusin vaan pois, tää on liikaa mulle.

Koululääkäri koittaa pakottaa mua menee psykologil ja verikokeisii. En haluis mennä kumpaakaan. Hyi. Mut luulen et mun pitää mennä sinne verikokeisii, koska haluun tietää onks jotain, mihin pitäs puuttuu. Enkä menny lukiossakaan vaik käskettiin, eli nyt kai pitäs mennä, En haluu yhtään. Mielummi melkee menisin psykologil. Mut sinne en varmaa oikeesti mene. Ku meil alkaa työssäoppimine ihan alle kolmen viikon pääst, ni ei siin olis mitään järkee. Ei olis muutenkaa mitää järkee, koska ei se viimekskää auttanu mitään. Enkä haluu et luokkalaiset sais tietää. Kerroin L:lle ja se sano et voisin mennä mut en varmaa kyl mee. Katotaa sit ens syksyn, jos tuntuu silt.

Mistään ei kyl tuu mitään, en saa mitään tehtyä. Ainakaa ajois. Nyt oon kyl kokannu aika paljon, mut siin se oliki. En menny tänää edes kouluu, koska meil ois ollu uimist enkä oo tarpeeks laiha semmoseen. Sinä et taas tykänny täst, mut en voi mitään. En pysty menee ja oon ilone etten menny. Huomen kasiks, saa nähä mitä siitäki tulee..

Oltiin Sun sukulaisel yks päivä ja mua ahdisti ihan liikaa. Sydän vaa pamppaili hirveen kovaa ja tuntu pahalta. Vessas yritin rauhottuu, mut ei auttanu, Hikoilin paljon. Aina ku meinasin alkaa puhumaan, niin tunsin kuinka sydän alko lyömään yhä kovemmin. Miks mä oon tämmönen. Ei siellä ollu ku vaa yks uus ihminen. Ja Sun äiti kysy kosinko mä Sua karkauspäivänä. Kaikkien kuullen. Teki mieli alkaa itkeä. Mul on kauhee vauvakuumekin ja kerroin sulle kun olin kännissä, mut sä et vieläkään haluu. Mä sekoan, mä haluun mä haluun mä haluun NYT. Kaikki odottaa, kaikki muutkin haluu, mut sä et. Mä en haluu mitään niin paljon, haluun vaa lapsen, haluun kertoo kaikille, haluun et kaikki tietää, haluun vauvakutsut ja kaiken sen. Miks mun pitää viel odottaa. Voisko se jo tapahtua.

A. Mul on niin ikävä sua. Mua itkettää, etten voi kertoa sulle näit asioita. Tuntuu, kuin oisit kokonaan lopullisesti pois mun elämästä. En haluu uskoo sitä. Miten sä voit tehä näin? Miten. Mitä mä oon ikinä tehny sulle! Itken sua ihan liikaa, joskus päivittäin. Kesällä tulee vuos siitä ku viimeks nähtiin ja puhuttiin. Mietiks sä mua ikinä? Koska mä mietin sua joka päivä. Oikeesti. Mul on vaan ihan hirvee ikävä sua. Eikä mul oo ketään kelle puhua ja sä olit ainoo ja nyt ei oo suakaan. Mitä jos en enää ikinä saa puhua sun kanssa? Miks sä teet näin. Miten sä voit? Toivottavast sul on kaikki hyvin, Mul ei todellakaan ole.

Nightmare.

Painajaiset. En muuta näekkään. En enää näe "tavallisia" unia. Jos nään unta, niin se on aina painajainen. Nykyään ne tuntuu niin todellisilta. Kun herään, en saa sitä tunnetta pois. Vaikka kuinka vakuuttelen, että se oli vaan unta. Unta. Unta. 
Tänään heräsin taas painajaisesta. Meinasin myöhästyä sen takia. Koko päivän se kummitteli. En saa sitä pois päästä. Se tunne. Siinä unessa. Maailmani romahti. Tuntuu, että oikeakin maailma alkaa varista. Huojuu ja heiluu. Enää ei oo kiire. On aikaa taas ajatella. Muistaa, miettiä, lietsoa pahaa oloa. Tunnen taas siivet. 
Oon taas yksin omassa uudessa kodissa. En tiedä, onko mun nyt hyvä olla yksin vai tekeekö tää vaan pahaa. Nyt vaan tuntuu, että tarviin tätä. Tän pahan olon. Tarviin sen, mun pitää laihtua.
Oon syöny iha helvetisti. Syön vaan, en pysty hillitsemään tätä. Oon lihonnu varmaan ihan hirveesti. En vaan osaa lopettaa. Tiedän, että osaan olla syömättä. Osaan laihtua, osaan, osasin. Mun on pakko, pakko!
Mun on pakko tehä tälle jotain, en kestä, kun syön koko ajan. Vitun läski. Lopeta se syöminen, et oo ansainnu tätä.
Tekee myös mieli viiltää. On tehnyt monta päivää. Haluun tuntee jotain. En haluu olla näin...tavallinen?, arkinen, arkiset ajatukset. "Mitä tarviin kaupasta" "Pitäis siivota" Haluun sen pahan olon, haluun, en uskalla olla ilman sitä. Ilman sitä on turvatonta. Kaikki voi hajota. Ei voi olla onnellinen. Ei voi unohtaa pahaa oloa. Se on aina täällä. Mun pitää tuntee.

0!!

TJ0!!!! Siis ihan oikeesti!! Se on ohi, inttileskeys on ohi, yksinäisyys on ohi ja tää kamala vuos on melkee ohi! En ees osaa uskoo tätä viel. Tuntuu, ku sunnuntaina taas pitäs sanoo heippa ja nukkuu arkipäivät yksin. Mut ei. Nyt mä saan nukkuu Sun viekus. Vihdoin. Tää kidutus on ohi.
Ei vittu mä en oikeesti tajuu, et tää oli täs nyt. Ei enää tätä inttipaskaa, ei enää.On ollu iha hito vaikee vuos, iha tosi super pitkä ja synkkä ja yksinäine. Kaikinpuolin huono vuosi. Mä oon iha sekasi, emmä voi ymmärtää, et yhtäkkii näin vaa naps, se loppuu.
Kyyneleet vierii kun kirjotan tätä. Mul on vaa nii helpottunu ja emmätiiä sekava olo, ku tää on nii outoo ja tottakai iha superihanaa, mut en vaa ymmärrä tätä kunnol. Oon kärsiny niin paljon tän vuoden aikan, et tuntuu ku en enää yhtää enempää jaksais. Ja ku ei tarviikkaa. Ei enää tarvii, se on kärsitty pois, kokonaine vuosi. Voi vittu mä parun iha kunnol tääl. Kello on puol kolme yöl ja mul on huomen töitä, mut ei haittaa koska TJ0 ja mun elämä voi vihdoin alkaa.
SE ON IHAN OIKEESTI OHI NYT! Eihän tää oo unta, EIHÄN? Tää on totta tää on totta tää on niin totta. TÄÄ ON TOTTA, ONKS TÄÄ? TJ0.

2..1..

Eilen TJ2. Tänään TJ1. Mitä hittoa. Siis huomenna, huomenna, Sä pääset pois. Pois armeijasta, pois vihreistä. Ihan paskaa ollu koko vuos. Ei mitää järkee. Ajanhukkaa.
Vituttaa. Vaik huomen piti olla vuoden paras päivä. Nyt vaan ahdistaa. Paniikki tekee tuloaan. Huomenna meet risteilylle. Mua ahdistaa niin suunnattomasti, ettei kukaan tajua. Ei kukaan tajua, miten mua ahdistaa Hän Kännissä LAIVALLA. Tuun hulluks pian.
En oo ees varma nähdäänkö huomenna, kun mulla on työjuttuja iltaan ja aögkjaklgjaögjaä. Edessä on vielä yks hirvee sairas uneton itkune (ehkä viiltone) yö. Miten mä sen viel kestän. Tää vuos on ollu jo ihan liikaa. Miks miks miks. Mä en jaksa enempää. Haluun vaan mennä sun vieressä nukkumaan. Ääääähhhhhh tarviin rauhottavia en kestä apua auttakaa. Hajoo pää!

60.

Vittu mitä paskaa. En jaksa. En vaa jaksa nyt. Miks pitää olla näi vaikeeta. Miksmiksmiksmiksmiks.Vihaan vihaan vihaan kaikkea just nyt. Tai oikeestaan melkeen aina. Nyt on vaa paha hetki. Vitun paska. Kello on kolme yöl. Ihan sama. Siivet antakaa suojaa. Peitelkää mut synkkyyteen.

71.

Mä olin oikees. Vaikka on enää vain vähän jäljellä, ikävä vaan ei helpota. Joka päivä mä ikävöin sua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Jos mulla on tekemistä, niin en ehdi ajatella sitä niin paljon. Mutta viimeistään illalla tuun surulliseksi. Mietin, että kumpa olisit nyt tässä. Mentäisiin yhdessä nukkumaan. En olisi yksin, ei olisi kylmä. Olisin turvassa.
Nyt on jo lokakuu. Onneksi. Vähän päälle kaksi kuukautta yksinäisyyttä jäljellä. En osaa kuvitella sitä päivää, kun tiedän, että se on vihdoin ohi. Nytkin tulee kyyneleet silmiin, kun edes ajattelen sitä. Varmaan itken onnesta silloin. Tai ehkä en ymmärrä sitä vielä sinä päivänä. Luulen varmaan, että kohta Sä taas meet. Näen varmaan armeijaan liittyviä painajaisia sen päivän jälkeen. Luultavasti. Jos puhut armeijasta, en halua kuulla. En halua muistaa. Kamalin vuosi varmaan ikinä. Tuntuu ihan oudolta ajatella, että kohta me saadan nähdä joka päivä. JOKA päivä. Saan nukkua vierelläsi toivottavasti loppuelämäni. En oikeesti osaa kuvitella tota tilannetta. Vaikka tavattiinkin yli vuosi ennen kuin edes menit armeijaan. Silti. Tämän jälkeen varmasti arvostan paljon enemmän sitä, että saan olla Sun kanssa. Saan nukkua Sun vieressä. Saan herätä Sun viereltä aamulla. Rakastan Sua yli kaiken.
Nyt vähän muita kuulumisia. Kerrankin jotain hyvää. Näin mun parhaan kaverin VIHDOIN. Yli vuoteen ei oltu nähty. Kun se oli ollut siellä vaihdossa ja sen jälkeen sillä oli vähän vaikeaa. Oon kuitenkin aina pysynyt sen kaverina, ja aion pysyä yhä. Vaikka nähtiinkin vain pari tuntia, olin silti tosi ilonen. Ihan kuin ei oltais oltu erossa yli vuotta. Outoa vähän. Kun ei välillä edes puhuttu. (Tai hän en puhunut.) Toivottavasti nähään silti pian uudestaan. Puhutaan nykyään jo paljon enemmän. Ymmärrän kyllä, että on vaikeeta tulla pois jostain, mihin haluaisi jäädä. Olen sen kokenut. Kaverini tarvitsee vain aikaa. Oon kuitenkin ilonen, että sain hänet takaisin.
Sitten vähän erilaista asiaa. Nimittäin oltiin baarissa viikonloppuna. Ja mut taidettiin huumata. Luulen ainakin niin. Jossain vaiheessa vaan jalat ei enää kantanu ollenkaan ja mut raahattiin pihalle, Muisti  meni aika pahasti ja poikaystävä joutui soittamaan vanhempani paikalle. Nolotti ihan hirveesti. En edes muista kotimatkasta mitään. Muistan vaan, kuinka joku raahas mut autoon, kun en pystynyt kävelemään itse, Onneksi jotkut kaksi tyttöä auttoivat mua, kun en löytänyt muita. En halua edes ajatella, mitä kaikkea olisi voinut käydä. Seuraavana päivänä olo oli ihan hirveä ja oksensin koko päivän. En taida nyt vähään aikaan mennä enää juomaan, sain tarpeekseni nyt. Jännää kyllä, koska olin päättänyt että tällä kertaa vedän sitten kunnolla. Yleensä mikään ei nouse päähän ja möksötän koko illan, kun muilla on hauskaa. No olihan mulla hetken hauskaa, mutta en ihan tämmöistä ajatellut. Jos joku mut oikeesti huumasi, niin oon kyllä tosi vihanen. En oo ikinä kokenut mitään tuollaista, vaikka oonkin ollu tosi kännissä. Aina oon pystynyt jotenkin kävelemään ja muistan aina illan tapahtumat suurinpiirtein, Nyt on niin epäillyttävä koko ilta, etten ihmettele jos mut olikin huumattu. Olkaa aina varovaisia juodessa. Mä olin tosi onnekas, kun musta pidettiin huolta.
Tämmöistä tällä kertaa, koitan nyt vielä pysyä hereillä loppupäivän, kun yritän muuttaa unirytmiäni.

81.

Ahdistaa. Alotan pian työharjottelun. Keväästä asti en oo tehny mitään, oon vaan maannu sohvalla ja syöny (tai ollu syömättä). En tiiä miten selviän kaikista tulevista sosiaalisista tilanteista. En vaan enää osaa. Tai luulen niin. En muutenkaan oo kovin hyvä sellaisissa.
Nyt ei vielä niin paljoa pelota, kun en oo varma millon harjottelu alkaa. Mut sit kun tiiän, niin alan varmaan hermoilemaan hulluna. Tosin oon vähän myös innoissani. Meen kuitenkin paikkaan, missä haluun myös jatkossa työskennellä. Ja siellä on varmasti kivaa. Ainakin kivempaa, kuin sängynpohjalla makaaminen, miettien miks ees heräsin.
Unirytmi on iso ongelma. Se on vieläkin se sama kolmelta yöllä nukkumaan, enkä herää ennen kahtatoista. En tiiä miten saan sen muutettua, kun se on ollut tätä jo hyvin pitkään. Voisin varmaan helposti alottaa yötyöt. Mutta kuuden aikaan herääminen? Se pelottaa ihan hirveesti.
Alkaa tuntua siltä, että kohta mun elämä alkaa. TJ81. Joulukuu tulee kohta. Mulla on leikkityöpaikka ja Sinä meet oikeeseen palkalliseen työhön. Mut ainakin mulla on jotain tekemistä, niin en joudu sillonkin odottamaan, että tulisit töistä kotiin. TJ0:n jälkeen tulee myös (toivottavasti) pian muutto omaan ekaan kotiin. En malta odottaa. Oon suunnitellut sitä jo koko vuoden. Välillä on tuntunut, että kohta muutetaan ja sitten se on taas jäänyt unholaan ja mä oon jäänyt peiton alle piiloon.
Kai se on parempi muuttaa vasta, kun tietää, että selviää taloudellisesti jotenkuten.
Nykyään oon ollut tosi yksinäinen. Sinä oot ollu kiinni parina viikonloppuna ja ne on tuntuneet kamalilta. Tänä viikonloppuna olikin erityisen kamalaa. Suurimman osan ajasta vaan nukuin ja itkin. Sitten menin kauppaan ja ostin liikaa herkkuja. Sitten vaan söin ja välttelin tunteita. Nyt on semmonen olo, että pitäis tehä jotain itselleni. Tälle tylsälle elämälle. Saada jotain sisältöö, eikä vaan maata sängyn pohjalla ja rypeä itsesäälissä. Seuraavana hetkenä ajattelen, why bother? En kuitenkaan onnistu. En ikinä onnistu. En mä saa mitään aikaseksi kuitenkaan. Kukaan ei voi olla musta ylpee.
Aikuisuus on vaikee asia. Nää on viimesiä hetkiä, kun voin oikeesti jäädä vaan sänkyyn itkemään. Kun me muutetaan, mun on pakko nousta. Mun on pakko tehdä töitä tai opiskella, jotta me selvitään laskuista. Mun on vaan pakko. Ei sillon enää voi jäädä muiden nurkkiin pummimaan, jos ei halua olla aivan säälittävä. Enkä halua. Haluan elää. En vaan tiiä osaanko. Jaksanko. Miten jaksan. Liikaa kysymyksiä. Liikaa epäselvyyttä tulevaisuudesta. Eihän mulla kuitenkaan ole koulupaikkaa eikä oikeata työpaikkaa. Vaikka saatan tämän harjoittelun ansiosta saada oikeankin työpaikan tai oppisopimuksen. Ja se olisi kyllä unelmaa. Nyt pitää vaan ryhdistäytyä. Sängyn pohjalla en saavuta mitään. Jos haluan jotain, mun on myös tehtävä jotain sen eteen!
Pelottaa vaan niin. Entä jos epäonnistun? Mä aina epäonnistun.
Pitää silti yrittää.

92.

Oon aivan mitätön. Saamaton idiootti. Laiska. Huono. Huono. HUONO.
Kaikki muut saa jotain aikaseks. Kaikilla muilla on elämä. Ei mul oo mitään oikeutta valittaa. Jos joku muu sanoo olevansa väsynyt, en mä voi sanoo olevani myös. Tottakai se toinen on väsyneempi, onhan se tehnyt jotain päivän aikana ja herännyt aikasin ja vaikka mitä kaikkea. Mitä mä muka oon tehny, että tuntisin itseni väsyneeksi? En vittuakaan. En yhtään mitään. Korkeintaan vieny roskat tai jotain.
Häpeen itteeni niin paljon. En kehtaa nähdä ketään. Mitä mä sanon ihmisille, kun ne kysyy: "Niin missä koulussa sä nyt ootkaan vai mitä sä oikeen teet?" En voi sanoo mitään, enhän mä tee mitään. Perheelle oon jo vitsi. Hävettävä pummi. Ne vaan haukkuu, miten saamaton olenkaan. Mikä on ihan totta. Mutta se sattuu niin helvetisti kuulla se heidän suusta. Oon muutenkin ihan paska sisko, huono tytär, hirvee kaveri ja kamala tyttöystävä. En mä edes kehtaa pyytää lohtua keneltäkään, kun eihän mulla mikään voi huonosti olla. Mähän saan tehä mitä haluan.
Tuntui tosi pahalta yks päivä bussissa kuunnella kahen tutun tytön juttelua. Kun ne jutteli yliopistosta. Mimmosta siellä on. Mun ikäset on jo yliopistoissa ja ammattikorkeissa ja mä en tiedä semmosista mitään. Mä oon pudonnu matkasta. Pudonnu ja kaatunu. Loukannu jalan. Jäänyt maahan ja luovuttanut. Eikä ketään kiinnosta. Ne elää omii elämiään eikä ne edes muista, että mä jäin taakse.
Eihän mulla ole väliä. Mä en oo kukaan. Haluun vaan kadota. En osaa elää. Pelkään elää. Pelkään tehdä mitään. Haluan vaan pysyä peiton alla ja unohtua sinne. Siellä on lämmin ja siellä on turva. Älkää muistako mua. Niin en mäkään muista mua.
92 päivää parempaan.

100.

TJ100. Tästä päivästä eteenpäin kaksinumeroisia lukuja. Lasken päiviä. Siihen, että tää ois vihdoin ohi. Tää armeija-pelleily. Huomenna 99. Ei enää kauaa. Kohta, kohta pääsen aloittamaan oman elämäni.
En vaan tiedä osaanko elää.

Tyhjyys.

Pää on tyhjä. Kävin yksin kylpylässä. Yksin. Otin loman lomasta lomaa. Mikään ei riitä mulle.
Luulin, että voisin selvitellä ajatuksia siellä. Ei onnistunut. Pää tuntui vain aivan tyhjältä. En tunne mitään. Kai se on parempi, kuin tuntea kaikki.
En osaa olla innoissani suunnitelmista. Kaikki tuntuu niin raskaalta. Vaatii liikaa. Ei pysty. Ei jaksa järjestää mitään, ei jaksa ajatella, ei jaksa olla hereillä eikä nukkua.
Katson vaan ikkunasta ulos. Sataa. Sataa. Sataa. Koko ajan sataa. Sopii mun mielialaan. Tasaisen harmaata. Kesä on ohi. Into on ohi. Voin taas käpertyä peiton alle, piiloon maailmaa. Odottamaan. Odottamaan Sua.

Humala.

Viimeyönä vedin kännit. Yksin. Poikaystävän kotona. Että semmosta. Oli oikeestaan ihan hauskaa. Yleensä mulla ei mee viina alas yksinäni, mut eilen kyllä meni. Vedin kirsikkaviinaa suoraan pullosta. Join kunnes alko tuntumaan. Sitten tunsin sen. Ah ihana nousuhumala. Yks parhaimmist tunteist. Popitin ala- ja yläaste aikojen musiikkia täysillä kuulokkeiden kautta ja join.
Olin oikeesti kännissä. Toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Ihana olo. Ei sitä voi kuvailla muuten kun että oli ihan vitun hauskaa. Mietin kokoajan, että miks en tee näin joka ilta. Huone on täynnä viinaa, mutten koskaan viitsi juoda.
Välillä olin kahden tunteen välissä. Ollakko ihan vitun hilpee vaiko alkaa itkemään sitä, että vedän viinaa yksinäni. Välillä meinas kyyneleet tulla, mutta en itkenyt. Pidin hauskan illan itseni kanssa ja kyllä kannatti. En kadu. Onhan se vähän säälittävää, joo, mutta mikäs siinä jos on hauskaa.
Päästin irti kaikesta ja annoin vaan viinan viedä. En ajatellu seurauksia ja olin vaan. Tätä mä tarvitsinkin. Kaiken tän paskan keskellä. Pieni valon pilkahdus. Harmi, että siihen tarvittiin alkoholia.
Välillä kyllä melkein toivoin, että joku tulisi huoneeseen ja löytäis mut sängyltä makaamasta ja näkis sen puoliks juodun viinapullon ja olis huolissaan. Kysyis, mikä on. Välittäis. Ei niin kuitenkaan käynyt. Tietenkään.
Miksen mä osaa elää?

Aamu.

Avaan silmät. Katon kelloa. 10:22. Meen takas nukkumaan. Herätyskello soi. 11:02. Nukahdan. Herätyskello soi 11:32. Suljen silmät. Herätyskello soi 12:02. Pakotan itteni nukkumaan. Saan viestin. 14:15. En vastaa. Nukun lisää.
Herään. 15:30. Tarkistan viestit. Vastaan niihin. Laahustan suihkuun.
Sun piti tänään tulla tänne. Kuulemma et tulekaan. Etkä ehkä edes huomenna. Pettymys valtaa mielen. Miks mä ees heräsin. Tekee mieli mennä takas nukkuu. En haluu olla olemassa.
Äiti soittaa ja kuullostaa pettyneeltä, niinkuin aina. En jaksa puhua. "No moikka sitten", se sanoo ja lopettaa puhelun. Painan pään polviin. En kestä taas yhtä samanlaista turhaa tyhjää päivää.
Tyhjää. Pää on tyhjä. Tuijotan vaan kattoon.
Haluun nukahtaa. Herätä vasta joulukuussa.

Army.

Neljä kuukautta, niin tää armeija pelleily vihdoin loppuu. En malta odottaa. Vuoden alussa aika meni TOSI hitaasti. Nyt se on mennyt vähän nopeempaa, kun poikaystävä on päässyt paljon iltalomille sun muuta. Ei tää silti helppoo oo. Armeija on pilannut tänä vuonna pretty much jokasen tärkeen päivän. Penkkarit, kaks vuotis merkkipäivän, yo-juhlat!, monet juhlapyhät. Se tulee viel pilaamaan mun synttärit, mut eihän ne muutenkaan oo tärkeet kellekkää. Myös kaks ja puol vuotis merkkipäivä kuulemma menee pilal, ku on joku tyhmä alikersanttiristeily mikälie. Ei vois enempää ärsyttää.
Miks mun piti valmistuu just tänä vuonna? Yo-juhlat harmittaa eniten. Et ehtiny mun lakitukseen. Suurin piirtein pidättelin kyyneleitä lavalla, koska et ollut siellä. Mulle jää täst vuodest pelkkii huonoi muistoi varmaa.
Omat penkkaritki meni pilal. En voinu mennä juhlimaa, koska seuraavan aamun oli Sun valatilaisuus ja tottakai mun oli pakko sinne tulla. Sä et varmaa tekis samoin, mut mua ainaki kiinnostaa sulle tärkeet asiat. Kävin penkkareiden jälkeen vaan parilla, jotta jaksaisin herätä kuudelta aamulla. Olin ihan sairaan väsyny valatilaisuudessa, mutten ois halunnu missata sitä missään nimessä.
Tajusin yo-juhlien jälkeen, että se oli sit luultavasti viimene kerta kun mua tullaan juhlimaan. Synttäreitä ei voi laskee, kun ne on joka vuos. Tuskin mun elämässä enää ikinä juhlitaan pelkästään mua. Jos mennään naimisiin, niin meitä molempia juhlitaan. Jos saadaan lapsi, meitä molempia ja sitä lasta juhlitaan. Mutta enää koskaan ikinä ei mua. Siks harmittaa, että meni yo-juhlat aikalail pilalle. Suututtaa armeija. Mikä oikeus sillä on pilata ihmisten elämää. Vihaan vihaan vihaaaaan.
Mulle on kertyny tän vuoden aikana niiin paljon vihaa. Oon ihan koko ajan pahalla tuulella. Riidellään suunnilleen joka päivä kun nähdään. Kitisen jokasesta asiasta. Haluun Sut vaan itelleni. Heti kun kuulen jostain poikienilta-suunnitelmista tai muusta niin en vaan voi olla valittamatta. Suutun heti. Yritän olla päästämättä Sua. Nykyään se on aika turhaa, meet kuitenki. En kestä, jos oot jonkun muun kuin mun kanssa. Mun on pakko tulla jopa mukaan kauppaan, ettei vaan menis aikaa hukkaan. Must on tullu ihan hullu. Välil mietin, miten kestät mua.
Välillä taas on niit hyvii hetkii. Iha parhait hetkii, ku voisin itkee onnesta ja unohtaa kaiken vihan. Ne ei kauaa kestä. Pystyn muuttumaan umpirakastuneesta hölmöstä raivoovaks tyttöystäväks alle aikayksikön. Kumpa en olis tällanen. Kumpa voisin vaan esittää, ettei mua ikinä haittaa mikään ja olla täydellinen tyttöystävä Sulle. Kerran jo kokeilin sitä. Vähän aikaa yritin, noin pari viikkoa, mut sit en vaa pystyny enää ja oli pakko raivota jostain. Etkä ees huomannut muutosta.
En haluu esittää jotain mitä en oo, koska se tuntuu valehtelulta, enkä pysty valehtelemaan sulle. Joten mä oon mitä oon ja toivon, että jaksat mua. Joulukuussa toivottavast asiat alkaa mennä paremmin. Ehkä mäkin rauhotun, kun saan Sut taas omakseni ja päästään takas normaalin elämän pariin. Itkettää jopa ajatus siitä, että armeija loppuu. Se tuntuu niin helpottavalta ajatukselta, mutten melkein edes enää muista, millasta oli ennen. Samalla se myös pelottaa. Mitä jos mä en muutu, mitä jos mä yhä raivoon ja raivoon joka asiasta etkä Sä kestäkkään sitä. Jos alat kaipaamaan takas armeijaan, turvaan multa. Joskus mietin, ootko mieluummin siellä kuin mun kanssa.
Neljä kuukautta vielä. Sillon saan alkaa unohtaa tätä vuotta.

Sekasin.

Paha olo paha olo paha olo paha olo paha olo. Viikonlopusta tulee kamala. Luultavasti sorrun terään lauantaina. Onko outoa, että odotan sitä tavallaan innolla? Viillä viillä viillä. Ihan kuin en malttaisi odottaa. Hahahaha.
Mul on niin outo olo. Ajattelen viiltämistä ja hymyilen. Pää on musta. Synkkää täynnä. Ihana olo. Siivet kasvaa kasvaa kasvaa. 
Kohta en oo enää yksin.
Siivet ottaa mut hellään syleilyyn. 

Kosketus.

Eilen romahdin.
Se tuli yhtäkkiä.
Kuin kirkkaat salamat sinä samana yönä.
Olin pelkkää kyyneltä.
Tunsin siipien otteen. Mustien, sysimustien siipien kosketuksen.
Se oli hipaisu vain. Muistutus niistä.
Ne ovat yhä olemassa.
Ne ei saaneet mua kokonaan. Mutta ne kasvaa. Ne kasvaa taas. Ja ne tulee saamaan mut.

Tuntuu liian hyvältä tuntea ne taas. Turvani. Suojani.
Tiedän, että kasvatan ne taas samaan mittaan, mitä ne ennen oli. Ei ole syytä, miksi en voisi niin tehdä.
Terä kävi ihollani eilen. Se koski, muttei viiltänyt. En sortunut. En vielä. Kohta. Kohta pystyn siihen taas.

Ei en saa ajatella näin! Saanpas. Ei mua mikään estä. Mä saan romahtaa. Saan vajota siihen mustaan kaivoon taas. Siellä olen turvassa.
Hyvä olo on uhka.

Siivet kasvakaa.

Ikuisuus.

Ikävöin mun parasta kaveria. Joka ei oo ottanu muhun yhteyttä toukokuun jälkeen. Enkä oo nähny sitä yli vuoteen, koska se oli vaihdossa. En tiedä miks se tekee mulle näin. Se lupas, että puhutaan kun se tulee takasin. Nyt se on muuttanut uuteen kaupunkiin yksin ja alottanut uuden koulun, enkä mä tiedä yhtään mitä sille kuuluu. Tiedän vaan mihin kouluun se pääsi.
Avasin sen facebook sivun ja katoin sen kuvaa. Kyyneleet alko virtaamaan. Mul on vaan niin kamala ikävä. Se on ainoo ihmine, kenel oon pystyny puhumaan rehellisesti, ilman, että se tuomitsis mua. Se on ainoo, ketä ymmärtää mua. Arvatkaa, kuinka pahalta ja ahdistavalta tuntuu kun ei voi puhuu ainoolle ihmiselle, kenelle pystyy puhumaan. Yli VUOTEEN. Ja tämän vuoden aikana oon kokenu mun synkimmät hetket. Vaikeimmat hengenvedot.
En oo tehny sille mitään pahaa, jotta sen pitäis vältellä mua. Oon AINA ollu epäitsekäs sen suhteen, AINA. Jos se on käskeny jättää hänet rauhaan muutamaks kuukaudeks, mä oon tehny niin. Mut mä oon aina pysyny sen kaverina. Jo neljättä vuotta (vaiko enemmän?). Oon aina nähny vaan hyvää siinä. Koska se on kokenu kovia. Perheongelmia, kuolemia. Ymmärrän sitä, vaikken oo itse kokenut noita asioita. Ja se ymmärtää mua. Oon aina yrittäny olla paras mahdollinen ystävä sille, koska se on mun ensimmäinen kunnon tyttö ystävä mulle. Semmonen kenen kanssa voi oikeesti puhua.
Kun me ystävystyttiin, en uskonut että tuollainen kaunis ihminen voisi haluta olla mun ystävä. Mutta se halus. Ja meist tuli parhaat kaverit, vaikka välimatkaa oli. Nähtiin silti melko usein. Välillä harvemmin. Lopuksi tosi harvoin, kun pahoja asioita tapahtui. Olin kuitenkin aina valmiina puhumaan hänen kanssa. Yritin auttaa. Olin niin huolissani välillä, etten voinut ajatella mitään muuta ja puhuin tästä oman psykologin kanssa silloin paljon.
Ennen kuin hän lähti vaihtoon, me ei nähty melkeen yhtään. En muista, puhuttiinko edes hirveesti. Ei varmaan. Tiesin silti, että hänellä oli rankkaa. Nähtiin ennen kun hän lähti. Hän tuli mun luo yöksi eivätkä vanhempani olleet kotona, mikä oli ihanaa. Aluksi ei ollut mitään puhuttavaa. Mentiin leffaan. Meillä oli kivaa. Sen jälkeen käytiin yhdessä paikassa ja poikaystäväni oli siellä ja pelattiin ja meillä oli tosi hauskaa. Kello oli paljon yli puolen yön, kun ruvettiin kävelemään takasin kotiin. Se oli noin viiden kilsan matka. Oli pimeää, kesän alku ja vähän viileää, muttei kuitenkaan kylmä. Käveltiin ja juteltiin kaikesta. Tuntui, kuin olisin saanut mun kaverin takasin. Yhdessä kohtaa oli ihan pimeetä ja kuultiin ääniä. Katottiin toisiamme ja alettiin juosta ihan täysillä. Käsi kädessä. Juostiin, kunnes päästiin taas katulamppujen turvaan. Pysähdyttiin. Ja alettiin nauraa. Nyt kun ajattelen tota hetkeä, itken. Voisinpa päästä takaisin siihen hetkeen. Se oli täydellinen.
Ja mulla on niin kamala ikävä sua.
Ei oo ketään, niinkuin sinä.

Odotan vaikka ikuisuuden, että nähdään taas.

Koulu.

Tänään oli tavallaan hyvä päivä. Vaikken mitään tehnytkään. Vähän siivosin kerrankin, mut tuskin sitä voi laskea. Katsottiin Sun kanssa yhtä sarjaa ja oltiin vaan. Ei riidelty. Mikä oli hyvä asia. En tiedä, jotenkin oli ihan kiva olo. Oltiin eilen juomassa, pitkästä aikaa mun osalta ainakin. En oo jaksanu raahautua mihinkään tai jos oon halunnut mennä niin Sä et.
Oli vähän erilainen ilta, juoma ei meinannu millään maistua, ei noussu kunnolla päähän eikä ollu fiilistä. Edes absintti ei auttanut paljoa. Loppuillasta olin tanssilattialla muiden kanssa ja ajattelin "miks mä ees oon tässä?". Mikä mä luulen olevani? En mä osaa tanssia enkä mä ole nätti niinku noi muut. Tuskin nää (poikaystävän) kaveritkaan kaipaa mun seuraa. Joten lähdin, etten alkais itkeä. En kyllä itkenytkään, mutta kun tulin vessasta niin ne oli lähteneet ja tuli jotenkin hylätty olo, vaikka itse olin sinne vessaan mennyt sanomatta mitään. Onneksi ne oli ulkona ja poikaystäväkin oli vielä siinä, vaikka sanoi että menee syömään.
Mä en vaan ikinä osaa pitää hauskaa, ilman että jossain vaiheessa iltaa jonkun pitää kysyä "mikä sulla on". Ja se oikeesti hävettää. En haluais olla se dramaattinen pillittäjä joka aina menee murjottamaan. Äh. Vaikka joskus oliskin kiva, että joku oikeesti haluis kuulla, mikä mulla on. Ei ne halua. En usko. Ne tulee pitämään hauskaa. Ei ne halua kuulla kaverinsa tyttöystävän angstaamista. Ei. Kuitenkin katuisin aamulla sitten, että ei helvetti mitä tuli taas kerrottua.
Kun muut piti hauskaa ja tilas aina vaan uusia juomia, mä mietin, että ei tää edes oo niin kivaa. Joo, joskus oikeesti tulee halu mennä ulos juhlimaan ja ryyppäämään, mut en mä tiedä. Siinä on aina niin paljon vaivaa ja mulla on aina liikaa odotuksia illalle ja sitten huomaankin taas itkeväni jossain vessassa. Ei tulis ikävä, jos ei nyt jostain syystä voiskaan enää juoda..
Melkein unohdin miks ees tulin kirjottamaan tänne. Nimittäin tänään on sunnuntai. Ja huomenna ihmisillä alkaa koulu. Ja tajusin vaan, kuinka paljon se mua ahdistaa. Tää on mun ensimmäinen syksy, kun en ole koulussa. Muut herää huomenna aikasin, on ihan väsyneitä, pukee päälleen uudet vaatteet joita voi esitellä muille ja näkee kaikkia niitä, keitä ei ole ehtinyt nähdä kesällä. Muiden elämään tulee taas jotain sisältöä. Tekemistä. Rutiini. Ja mitä mä teen huomenna? Herään myöhään, vieläkin. En meikkaa, en käy suihkussa, en pue mitään hienoja vaatteita, tuskin ees meen ihmisten ilmoille. Homehdun sisällä ja yritän kovasti keksiä tekemistä. Välillä vaan makaan sängyllä tuijottamassa kattoa. Luultavasti itken. Nytkin itkettää. Mä en oo mitään. Mä en enää kuulu normaaliin maailmaan. Häpeän itseäni. Häpeän etten päässyt opiskelemaan. Vaikken nyt edes haluaisikaan, mutta se sais mun oloni paremmaks nyt.
Rakastan syksyä. Sitä kun voi taas pukeutua peittäviin vaatteisiin, PITKIIN housuihin ja ihaniin villapaitoihin. Paljon helpompaa kuin miettiä, että kehtaanko nyt laittaa nää shortsit ja sopiiko nää edes tähän paitaan jne jne. Ennen tätä kesää en edes kehdannut käyttää shortseja/hameita. Olin aina farkut päällä, oli miten kuuma tahansa. Tänä kesänä ostin monet uudet shortsit ja kaks hametta ja oikeesti käytin niitä ja oon ylpee siitä. Vaikka ahdistikin, että jalat näkyy koska vihaan jalkojani. Tänä kesänä olikin niin kuuma (ja on yhä) että hyvä vaan kun päätin käyttää niitä.
Tää syksy tulee kuitenkin olemaan ihan erilainen kuin mikään muu. Ei tarvitse joka päivä miettiä, mitä puen huomenna. Uusien vaatteiden ostaminen tuntuu turhalta, kun ei kukaan niitä kuitenkaan näe. Tulen vaan istumaan kotona, toimettomana, tylsistyneenä. Mun on pakko saada töitä tai en kestä. Tähän on pakko tulla muutos.

Sekavaa.

En jaksa tätä tilannetta. En yhtään. Kaikki valittaa, vanhemmat painostaa. Jättäkää mut rauhaan! Ei oo maailmanloppu, ettei mul oo opiskelu- eikä työpaikkaa. Nykyään on tosi vaikeeta saada mitään paikkaa ja mä oon epätavallisen epäonnistunu ihminen. Pelkään, että jään tähän. Loppuelämäks ettimään koulutusta tai töitä. Voi vittu. En jaksais välittää. Haluun vaan olla ja unohtuu. En mä tässä tilanteessa pysty edes tekemään mitään, en kykenis menemään kouluun tai töihin. Se ois liian rankkaa. Haluun vaan selviytyy täst hirveest vuodest ja miettii sen jälkeen uudestaan. Tiedän kyllä mitä haluan tehdä, oon pitkään tiennyt. Ei mulla vaan nyt ole voimia mihinkään. Kun olemassa oleminenkin on niin raskasta. En välitä itsestäni, en kestä olla olemassa. Ja kokoajan vaan valitetaan valitetaan valitetaan voi vittu olkaa hiljaa!! Ei toi auta mua pätkääkään. En haluu puhuu kellekkään yhtään mitään (paitsi ehkä Sulle), en halua mitään kysymyksiä en mitään. Haluun olla rauhassa, unohtua pimeyteen. Yksin. Ahdistaa kaikki ja haluan vaan olla yksin. Oon huomannu, että en vaan voi pakottaa ihmisiä välittämään, joten nykyään kai haluan olla mieluummin ihan yksin, kuin selittää oloani jollekin. Antakaa mun olla.
Ainiin, ja pari uutta viiltoa. Ihan sama.

Mustaa.

On ollut kiire. Itseasiassa ei. En tiedä. Tavallaan. Kauhee AHDISTUS ainakin. Kaikesta tästä sekamelskasta. Eli lakkiaisista pääasiassa. Mua vaan ahdistaa ne juhlat ihan hemmetin paljon. En haluais koko juhlia. Ensinnäkään en ees ansaitse mitään juhlia. Ei mussa oo mitään juhlimisen aihetta. Huonot numerot ja yo-kokeet meni huonosti. Hurraa. Mitä juhlan aihetta semmosessa muka on? Niimpä.
Oon vaan niin tottunut tähän, että makaan sohvalla päivät pitkät tekemättä mitään ja näkemättä ketään ja sitten mun pitäis yhtäkkiä olla huomion keskipisteessä enkä tykkää yhtään. Pitää näyttää hyvältä, käyttäytyä hienosti ja olla mukava ilonen elävä nätti järkevä ääääääh. En tiiä pystynkö. Onneks oon ehkä laihtunut. Oon koittanu syödä mahollisimman vähän nää viimeset viikot. Ihan hyvin on onnistunutkin.Vaikka haluisin olla laihempi. Mut ei sille enää mitään mahda. Ei kauheesti ees ahdista paino nyt, kun tiiän että lihonnu en ainakaa ole. Mut siis oikeesti. En jaksa nähdä ihmisiä. Mul on liian isot odotukset tolle päivälle ja sit jotain meneekin pieleen ja romahdan. En haluu alkaa itkemään kaikkien edessä, en haluu et ketään saa tietää kuinka heikko oon nykyään. Mua pelottaa niin hirveesti. Voisipa se olla jo ohi, typerä juhla. Liikaa panikointia ja koko talo vielä siivoomatta. Koska mä en koskaan voi aloittaa mitään ajoissa. Äh.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa, erittäin paha olo. On ollu tosi paha olo viime aikoina. Enemmän kuin varmaan koskaan. Mut Sua ei vieläkään kiinnosta. Tosin, näit mun viillot (joita on tullut aika runsaasti viimesen viikon aikana,hups) ja suutuit ihan hirveesti. Vast seuraavana päivänä aloit olla oma ittes. Oikeesti olin ilonen, tavallaan. Kerrankin reagoit edes jotenkin. Oli toikin parempi kuin ei mitään. Mutta ei me tietenkään puhuttu tästä taaskaan. Eipä tietenkään. Sanoit vaan että oon ollut tyhmä. Et kuitenkaan käskeny lopettaa. Mikset sä käske mun lopettaa tätä? Miks et sä ota mua syliin ja lohduta. Mikset sä kysy MIKSI? Luultavasti viiltoja tulee lisää. Mua pelottaa, koska ne on vaan syvempii. En uskonu, että voisin koskaan viiltää näin. En tosin uskonu koskaan, että voisin olla syömättä, mut miten kävikään. En halua olla tällainen, en vaan jaksa taistella vastaan. En koskaan taistellutkaan. On niin helppoo vaan antautua. Se on niin niin helppoa.
Tällä hetkellä AHDISTUS on päällimmäinen tunne niiden tulevien juhlien takia. Luulen, että sen jälkeen masennus valtaa taas pään. Juhlien jälkeen ei ole mitään. Ei niin mitään. Joten voin vaan antaa masennuksen viedä. Vähän pelottaa. Mutta niin se vaan menee.
Paras kaverini tuli takasin vaihdosta. Ehkä se vois vähän auttaa asiaa. Mutta sillä on omiakin ongelmia. Tuntuu siltä, että ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu nykyään. Ei oo ketään kenelle voisin jutella. Ja tunnen itseni niin lapselliseksi, mähän oon periaatteessa aikunen ihminen, ei mun elämän kuuluis olla tämmöstä. Mutta se on aika varmaa nyt, että opiskelupaikkaa en syksyksi saa enkä varmaan mitään muutakaan. Töitä haluaisin ja MUUTTAA omaan kotiin. Mutta Sua ei kiinnosta sekään. Vaikka kuinka suoraan sanon sulle, että mulla on paha olla tai että muuttaminen vois auttaa, niin ei Sua näytä vaan kiinnostavan. Ei varmaan kiinnostais, vaikka huutaisin täyttä kurkkua sulle "AUTA MUA, MULLA ON VITUN PAHA OLLA, ETKÖ SÄ NÄE!!!"
Ota mut syliin ja lohduta. Jooko?

Tyhjiö.

Vihaan vihaan vihaan VIHAAN itteeni. Niin paljon. Hyi, paha ihminen, huono huono huono! Anteeks kaikille. Mä tiedän, oon pettymys. Haluun kipua, ansaitsen sen. AGLajalgaäpgaä en pysty! Mihinkään. Tiedän sen. Anteeksi. En pysty edes kirjoittamaan. Huonous huipussaan. Olo on jotenkin tyhjä.