Kevät

Alkaa olla kevät taas. Kevät on kamalaa aikaa. Mulle ainakin. En tajuu miks se vaikuttaa muhun näin, mut sillon oon pahimmillani. Aurinko vaan paistaa, väsyttää ja vituttaa koko maailma.

Sinä uskot Jumalaan ja mua ahdistaa. En oo halunnu ajatella asiaa, mut nyt kun oon ollu juomas, niin löydän itteni itkemäst tätä asiaa. Lähetin L:lle viestin yks yö "Tää kirkko sekoaa. Apua. Tää vaa huutaa ja mä joudun helvettiin." Istuin tuomiokirkon lähel itkemäs ja sekoomas ja hyperventiloimas. Pelkäsin, pelkäsin niin paljon. Kirkko vaa huusi ja huusi ja huusi ja huusi ja tuntu ku se olis kaatunu mun päälle. Ihmiset käveli ohi, kukaan ei sanonu mitään. Itkin koko matkan kotiin. Koko matkan. Olin jättäny porukan jonnekki, lähdin vaan salaa toiseen suntaan ettei kukaan ehtis huomata. Kukaan ei huomannu. Kukaan ei ettiny. Kukaan ei välittäny, missä mä olin. H lähetti viestei ja yritti soittaa mut en jaksannu vastata. Vastasin vast ku olin kodin lähel. Seisoin kattomas jokee ja itkin. Halusin vaan pois, tää on liikaa mulle.

Koululääkäri koittaa pakottaa mua menee psykologil ja verikokeisii. En haluis mennä kumpaakaan. Hyi. Mut luulen et mun pitää mennä sinne verikokeisii, koska haluun tietää onks jotain, mihin pitäs puuttuu. Enkä menny lukiossakaan vaik käskettiin, eli nyt kai pitäs mennä, En haluu yhtään. Mielummi melkee menisin psykologil. Mut sinne en varmaa oikeesti mene. Ku meil alkaa työssäoppimine ihan alle kolmen viikon pääst, ni ei siin olis mitään järkee. Ei olis muutenkaa mitää järkee, koska ei se viimekskää auttanu mitään. Enkä haluu et luokkalaiset sais tietää. Kerroin L:lle ja se sano et voisin mennä mut en varmaa kyl mee. Katotaa sit ens syksyn, jos tuntuu silt.

Mistään ei kyl tuu mitään, en saa mitään tehtyä. Ainakaa ajois. Nyt oon kyl kokannu aika paljon, mut siin se oliki. En menny tänää edes kouluu, koska meil ois ollu uimist enkä oo tarpeeks laiha semmoseen. Sinä et taas tykänny täst, mut en voi mitään. En pysty menee ja oon ilone etten menny. Huomen kasiks, saa nähä mitä siitäki tulee..

Oltiin Sun sukulaisel yks päivä ja mua ahdisti ihan liikaa. Sydän vaa pamppaili hirveen kovaa ja tuntu pahalta. Vessas yritin rauhottuu, mut ei auttanu, Hikoilin paljon. Aina ku meinasin alkaa puhumaan, niin tunsin kuinka sydän alko lyömään yhä kovemmin. Miks mä oon tämmönen. Ei siellä ollu ku vaa yks uus ihminen. Ja Sun äiti kysy kosinko mä Sua karkauspäivänä. Kaikkien kuullen. Teki mieli alkaa itkeä. Mul on kauhee vauvakuumekin ja kerroin sulle kun olin kännissä, mut sä et vieläkään haluu. Mä sekoan, mä haluun mä haluun mä haluun NYT. Kaikki odottaa, kaikki muutkin haluu, mut sä et. Mä en haluu mitään niin paljon, haluun vaa lapsen, haluun kertoo kaikille, haluun et kaikki tietää, haluun vauvakutsut ja kaiken sen. Miks mun pitää viel odottaa. Voisko se jo tapahtua.

A. Mul on niin ikävä sua. Mua itkettää, etten voi kertoa sulle näit asioita. Tuntuu, kuin oisit kokonaan lopullisesti pois mun elämästä. En haluu uskoo sitä. Miten sä voit tehä näin? Miten. Mitä mä oon ikinä tehny sulle! Itken sua ihan liikaa, joskus päivittäin. Kesällä tulee vuos siitä ku viimeks nähtiin ja puhuttiin. Mietiks sä mua ikinä? Koska mä mietin sua joka päivä. Oikeesti. Mul on vaan ihan hirvee ikävä sua. Eikä mul oo ketään kelle puhua ja sä olit ainoo ja nyt ei oo suakaan. Mitä jos en enää ikinä saa puhua sun kanssa? Miks sä teet näin. Miten sä voit? Toivottavast sul on kaikki hyvin, Mul ei todellakaan ole.

2..1..

Eilen TJ2. Tänään TJ1. Mitä hittoa. Siis huomenna, huomenna, Sä pääset pois. Pois armeijasta, pois vihreistä. Ihan paskaa ollu koko vuos. Ei mitää järkee. Ajanhukkaa.
Vituttaa. Vaik huomen piti olla vuoden paras päivä. Nyt vaan ahdistaa. Paniikki tekee tuloaan. Huomenna meet risteilylle. Mua ahdistaa niin suunnattomasti, ettei kukaan tajua. Ei kukaan tajua, miten mua ahdistaa Hän Kännissä LAIVALLA. Tuun hulluks pian.
En oo ees varma nähdäänkö huomenna, kun mulla on työjuttuja iltaan ja aögkjaklgjaögjaä. Edessä on vielä yks hirvee sairas uneton itkune (ehkä viiltone) yö. Miten mä sen viel kestän. Tää vuos on ollu jo ihan liikaa. Miks miks miks. Mä en jaksa enempää. Haluun vaan mennä sun vieressä nukkumaan. Ääääähhhhhh tarviin rauhottavia en kestä apua auttakaa. Hajoo pää!

44.

Bussissa pidätän kyyneliä. Kaikki tuntuu niin raskaalta. En jaksa. En mä oo mitään. Yritän ja yritän, yritän olla ihminen, niinkuin muut, tehdä parhaani ja olla osa jotain. Kuulua johonkin. Mutta en mä kuulu. En mä kuulu mihinkään. Tulevaisuus pelottaa. En tiedä mitä tapahtuu puolen vuoden päästä. Yritän tehdä kaikkeni, että saisin jäädä työpaikalleni vielä sen jälkeen, mutta en vielä tiedä mitään. Ja mua vaan pelottaa niin. Mitä jos mulle sanotaankin heippa. "Kiva kun olit täällä, ehkä törmäillään". En usko, että pystyisin pidättelemään kyyneleitä tossa tilanteessa, Tuskin. En kestä, jos jään taas yhteiskunnan ulkopuolelle. Muiden silmissä mitätön laiskimus. Mitäänsaamaton. Huono.

Tänään oli huono päivä. Aamusta asti olin pahalla päällä. Ei oikeastaan sattunut mitään, mistä olisi tullut paha mieli. Olin vaan tosi masentunut. Vitutti kaikki. Ihan kaikki, koko ajan, koko päivän. En vaan jaksa tätä samaa harmaata koko ajan. Herään, olen töissä, tuun kotiin, nukahdan hetkeks, teen jotain ja meen nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Illalla mietin, että ei helvetti, huomenna tulee taas aamu. Ja on pakko herätä, ei voi jäädä sänkyyn makaamaan. Vaikka NIIN tekis mieli. Äh.

Sentään sain tänään syötyä vähemmän. Pakko laihtua. Oon lihonu niin paljon. Töissä on liian hyvää ruokaa ja otan aina liikaa. Pitää ottaa pienempiä annoksia ja kestää nälkää. Pakko. Pakko pakko pakko. LAIHDU SENKIN LÄSKI.

Väsymys on kiva. Pitäiskö sittenkin tänään valvoa vähän, niin huomenna ois hauskaa. Yliväsyneenä. En tiedä. Nukkuminenkin on hauskaa. Nukkuminen on parasta. Voisimpa nukkua seuraavat 44 päivää, niin Sinä tulisit pysyvästi kotiin ja omissa vaatteissa.

60.

Vittu mitä paskaa. En jaksa. En vaa jaksa nyt. Miks pitää olla näi vaikeeta. Miksmiksmiksmiksmiks.Vihaan vihaan vihaan kaikkea just nyt. Tai oikeestaan melkeen aina. Nyt on vaa paha hetki. Vitun paska. Kello on kolme yöl. Ihan sama. Siivet antakaa suojaa. Peitelkää mut synkkyyteen.

66.

Hahahah on ihanaa olla vitun väsyny. Ajatukset on sekavii. On ihanaa, kun ei voi ajatella selvästi. On ihanaa olla yliväsynyt. On ihanaa ihanaa tuntee tää paska. Vihdoin. Kunnolla. Nyt mulla on syy olla oikeasti väsynyt. Nyt mulla on syy ja lupa valittaa.
Unirytmi ei tahdo muuttua, mutta huomenna on toinen työpäivä ja pitää taas herätä kuuden jälkeen. Ihan sama. Herään, teen työni, tuun kotiin, nauran väsynyttä naurua ja joskus taas nukahdan. Herään olen nukun herään olen nukun. Ei kenenkään tarvi tietää miltä musta tuntuu. Töissä voin pitää tekohymyä yllä ja tehdä mitä pyydetään. Selviytyä vaan. Pinnan alla on synkkää mustaa pelottavaa syvää kylmää vettä. Oon jo kastanu jalat sinne. Kohta opin taas uimaan.
Kaikki on ihan vitun perseestä, kiitti moi.
66 päivää vielä, niin oot kokonaan mun rakas.

92.

Oon aivan mitätön. Saamaton idiootti. Laiska. Huono. Huono. HUONO.
Kaikki muut saa jotain aikaseks. Kaikilla muilla on elämä. Ei mul oo mitään oikeutta valittaa. Jos joku muu sanoo olevansa väsynyt, en mä voi sanoo olevani myös. Tottakai se toinen on väsyneempi, onhan se tehnyt jotain päivän aikana ja herännyt aikasin ja vaikka mitä kaikkea. Mitä mä muka oon tehny, että tuntisin itseni väsyneeksi? En vittuakaan. En yhtään mitään. Korkeintaan vieny roskat tai jotain.
Häpeen itteeni niin paljon. En kehtaa nähdä ketään. Mitä mä sanon ihmisille, kun ne kysyy: "Niin missä koulussa sä nyt ootkaan vai mitä sä oikeen teet?" En voi sanoo mitään, enhän mä tee mitään. Perheelle oon jo vitsi. Hävettävä pummi. Ne vaan haukkuu, miten saamaton olenkaan. Mikä on ihan totta. Mutta se sattuu niin helvetisti kuulla se heidän suusta. Oon muutenkin ihan paska sisko, huono tytär, hirvee kaveri ja kamala tyttöystävä. En mä edes kehtaa pyytää lohtua keneltäkään, kun eihän mulla mikään voi huonosti olla. Mähän saan tehä mitä haluan.
Tuntui tosi pahalta yks päivä bussissa kuunnella kahen tutun tytön juttelua. Kun ne jutteli yliopistosta. Mimmosta siellä on. Mun ikäset on jo yliopistoissa ja ammattikorkeissa ja mä en tiedä semmosista mitään. Mä oon pudonnu matkasta. Pudonnu ja kaatunu. Loukannu jalan. Jäänyt maahan ja luovuttanut. Eikä ketään kiinnosta. Ne elää omii elämiään eikä ne edes muista, että mä jäin taakse.
Eihän mulla ole väliä. Mä en oo kukaan. Haluun vaan kadota. En osaa elää. Pelkään elää. Pelkään tehdä mitään. Haluan vaan pysyä peiton alla ja unohtua sinne. Siellä on lämmin ja siellä on turva. Älkää muistako mua. Niin en mäkään muista mua.
92 päivää parempaan.

Unet.

Haluun vaan unohtaa kaiken enkä ajatella mitään. En haluu kuulla mun ajatuksia. En halua kohdata mun pelkoja. Haluun unohtuu johonkin pieneen, pimeään nurkkaan. Ettei kukaan muistais, miten epäonnistunut oon. Ettei kukaan muistuttais.
En haluu nähdä unia. Armeija tulee uniin ihan liian usein. Ja monet muut jutut, mitä en halua muistaa. Painajaiseni eivät ole enää sellaisia, kuin lapsena. Ei ole mörköjä, putoamista eikä paikallaan juoksemista. Painajaiset ovat niitä, missä joudun kohtaamaan pelkoni ja ajatukseni, ne asiat joita yritän unohtaa ja vältellä. Ne ihmiset, ne tapahtumat.
Voisko unet ottaa pois? Ja ajatukset. Tunteet. Haluun ne pois. Haluun unohtaa ja unohtua. Kadota. Johonkin missä ei oo tunteita, ajatuksia eikä painajaisia.

Pakoon.

Herään taas iltapäivällä. Tulin eilen isovanhempien luo viikoks. Otin lomaa mun lomasta. Vitsi mä oon säälittävä.
Vastasit mulle eilen. En ollu uskoa. Oot alkanu puhua mulle taas. Taino mä puhun ja sä vastaat parilla sanalla. Mut on sekin jotain. Ehkä saan mun kaverin joskus takas. Pelastit mun illan.
Nyt on kuitenki uus päivä. Mietin taas et miks heräsin. Mut jos nukun tääl pitkään niin mummi alkaa huolestuu enkä haluu sitä. Tääl pystyy ajattelee. On niin hiljasta. Rauhallista. Katon ikkunasta ulos. Vieläkin siellä sataa. Mietin millon musta tuli tämmönen. Mihin mun lapsuus hävis. Miks must piti tulla tämmönen ihmisraunio. Haluun takas siihen huolettomaan elämään. Mutta niin varmaan kaikki aikuset. Mä haluun kuitenki myös sen takii, etten muista mimmost elämä oli, kun pysty iloitsee pienistäki asioist. Kun en ees tienny mikä on masennus. Kun ei ollut tummia siipiä.
Katon koulukuvaani ala-aste ajoilta. Huoleton hymy. Aidosti ilonen. Pää täynnä mielikuvitusta ja tietämättömyyttä. Kaikki on parempaa, kun ei tiedä liikaa. Mitä vanhemmaks tulee, sen enemmän tietää. Sen pahemmaks maailma tulee.
En tiedä mistä kirjoittaisin. Välillä tulee semmonen olo, että voisin yrittää alkaa elämään. Voisin tehdä jotain elämäni hyväks. Mut heti ku yritän ja tietenki epäonnistun, niin mietin vaan että miks ees yritin. Turha mun on yrittää mitään, kun koko elämäni on pelkkää epäonnistumista.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Mä en jaksa olla. Ei mun elämässä oo mitään sisältöö. Mä oon ainoo, joka voi tehdä asiaan muutoksen, mutta oon liian väsyny. Liian välinpitämätön. Elämä pelottaa. Pelottaa niin paljon. En uskalla elää. Pelkään maailmaa.
Mielummin piiloudun peiton alle, yksin pimeään. Siivet suojana.

Aamu.

Avaan silmät. Katon kelloa. 10:22. Meen takas nukkumaan. Herätyskello soi. 11:02. Nukahdan. Herätyskello soi 11:32. Suljen silmät. Herätyskello soi 12:02. Pakotan itteni nukkumaan. Saan viestin. 14:15. En vastaa. Nukun lisää.
Herään. 15:30. Tarkistan viestit. Vastaan niihin. Laahustan suihkuun.
Sun piti tänään tulla tänne. Kuulemma et tulekaan. Etkä ehkä edes huomenna. Pettymys valtaa mielen. Miks mä ees heräsin. Tekee mieli mennä takas nukkuu. En haluu olla olemassa.
Äiti soittaa ja kuullostaa pettyneeltä, niinkuin aina. En jaksa puhua. "No moikka sitten", se sanoo ja lopettaa puhelun. Painan pään polviin. En kestä taas yhtä samanlaista turhaa tyhjää päivää.
Tyhjää. Pää on tyhjä. Tuijotan vaan kattoon.
Haluun nukahtaa. Herätä vasta joulukuussa.

Army.

Neljä kuukautta, niin tää armeija pelleily vihdoin loppuu. En malta odottaa. Vuoden alussa aika meni TOSI hitaasti. Nyt se on mennyt vähän nopeempaa, kun poikaystävä on päässyt paljon iltalomille sun muuta. Ei tää silti helppoo oo. Armeija on pilannut tänä vuonna pretty much jokasen tärkeen päivän. Penkkarit, kaks vuotis merkkipäivän, yo-juhlat!, monet juhlapyhät. Se tulee viel pilaamaan mun synttärit, mut eihän ne muutenkaan oo tärkeet kellekkää. Myös kaks ja puol vuotis merkkipäivä kuulemma menee pilal, ku on joku tyhmä alikersanttiristeily mikälie. Ei vois enempää ärsyttää.
Miks mun piti valmistuu just tänä vuonna? Yo-juhlat harmittaa eniten. Et ehtiny mun lakitukseen. Suurin piirtein pidättelin kyyneleitä lavalla, koska et ollut siellä. Mulle jää täst vuodest pelkkii huonoi muistoi varmaa.
Omat penkkaritki meni pilal. En voinu mennä juhlimaa, koska seuraavan aamun oli Sun valatilaisuus ja tottakai mun oli pakko sinne tulla. Sä et varmaa tekis samoin, mut mua ainaki kiinnostaa sulle tärkeet asiat. Kävin penkkareiden jälkeen vaan parilla, jotta jaksaisin herätä kuudelta aamulla. Olin ihan sairaan väsyny valatilaisuudessa, mutten ois halunnu missata sitä missään nimessä.
Tajusin yo-juhlien jälkeen, että se oli sit luultavasti viimene kerta kun mua tullaan juhlimaan. Synttäreitä ei voi laskee, kun ne on joka vuos. Tuskin mun elämässä enää ikinä juhlitaan pelkästään mua. Jos mennään naimisiin, niin meitä molempia juhlitaan. Jos saadaan lapsi, meitä molempia ja sitä lasta juhlitaan. Mutta enää koskaan ikinä ei mua. Siks harmittaa, että meni yo-juhlat aikalail pilalle. Suututtaa armeija. Mikä oikeus sillä on pilata ihmisten elämää. Vihaan vihaan vihaaaaan.
Mulle on kertyny tän vuoden aikana niiin paljon vihaa. Oon ihan koko ajan pahalla tuulella. Riidellään suunnilleen joka päivä kun nähdään. Kitisen jokasesta asiasta. Haluun Sut vaan itelleni. Heti kun kuulen jostain poikienilta-suunnitelmista tai muusta niin en vaan voi olla valittamatta. Suutun heti. Yritän olla päästämättä Sua. Nykyään se on aika turhaa, meet kuitenki. En kestä, jos oot jonkun muun kuin mun kanssa. Mun on pakko tulla jopa mukaan kauppaan, ettei vaan menis aikaa hukkaan. Must on tullu ihan hullu. Välil mietin, miten kestät mua.
Välillä taas on niit hyvii hetkii. Iha parhait hetkii, ku voisin itkee onnesta ja unohtaa kaiken vihan. Ne ei kauaa kestä. Pystyn muuttumaan umpirakastuneesta hölmöstä raivoovaks tyttöystäväks alle aikayksikön. Kumpa en olis tällanen. Kumpa voisin vaan esittää, ettei mua ikinä haittaa mikään ja olla täydellinen tyttöystävä Sulle. Kerran jo kokeilin sitä. Vähän aikaa yritin, noin pari viikkoa, mut sit en vaa pystyny enää ja oli pakko raivota jostain. Etkä ees huomannut muutosta.
En haluu esittää jotain mitä en oo, koska se tuntuu valehtelulta, enkä pysty valehtelemaan sulle. Joten mä oon mitä oon ja toivon, että jaksat mua. Joulukuussa toivottavast asiat alkaa mennä paremmin. Ehkä mäkin rauhotun, kun saan Sut taas omakseni ja päästään takas normaalin elämän pariin. Itkettää jopa ajatus siitä, että armeija loppuu. Se tuntuu niin helpottavalta ajatukselta, mutten melkein edes enää muista, millasta oli ennen. Samalla se myös pelottaa. Mitä jos mä en muutu, mitä jos mä yhä raivoon ja raivoon joka asiasta etkä Sä kestäkkään sitä. Jos alat kaipaamaan takas armeijaan, turvaan multa. Joskus mietin, ootko mieluummin siellä kuin mun kanssa.
Neljä kuukautta vielä. Sillon saan alkaa unohtaa tätä vuotta.

Luotatko.

Kamala yö. Kamala kamala kamala yö. Riideltiin. Itsepä olin tyhmä kun tutkin Sun kännykkääs. Mut. Äh. Oon ihan sekasin. Väitit, että se oli pelkkää läppää. Mut en tiedä, pitäiskö mun uskoa vai ei. Valehtelu on pahinta mitä voi tehdä. Toivon tosiaan, että puhut totta.
Valvottiin johonkin kuuteen, koska oon sekopää. Jos olin väärässä, niin mua nolottaa niin paljon. Hullu nalkuttava ämmä. Sekopää idiootti vainoharhainen toisen tavaroita tonkiva ääliö. Mietin kuitenkin koko ajan, jos olinkin oikeessa. Jos Sä valehtelit mulle päin naamaa.
Sekoon varmaan. Miten on niin vaikeeta luottaa toiseen ihmiseen. Et voi todistaa mitenkään, että olin väärässä. Eli en voi tietää valehteletko vai et. Haluisin luottaa ja lopulta nukahdettiin sylikkäin. Vaikka olin häätänyt Sut sohvalle. Nukuttiin samassa sängyssä enkä tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Viilsin eilen. Kaksi viiltoa. Siihen loppui se tauko. Et oo vielä nähny niitä. Suutut varmaan. En halua, että näet. En voinut mitään muutakaan. Luulin, että olit pettäny mun luottamuksen. Mun oli pakko tehdä jotain. Mä tärisin ja olin kuin sumussa. Oli pakko ottaa se puukko, oli pakko tehdä jotain.

Sun piti mennä tänään juomaan. Kaveriporukalla taas. Ilman mua. Taas. Sen takia tiesin, että tuun viiltämään tänään. Aamulla kun heräsin, kerroit että ette olekaan menossa. Olin niin helpottunut. Ja ilonen. Yritin olla näyttämättä sitä. Kerrankin maailma on mun puolella. Kerrankin säästyin kamalalta illalta täynnä itkua ja viiltoja.
En tiedä miks, mutta aina kun meet juomaan ilman mua, sekoon. Siit tulee vaan niin paha olo. Se on tyhmää, joo, mut semmone mä oon. Valitettavasti. Ehkä en luota Suhun. Mut oon myös huolissani, että Sulle käy jotain. Pelkään, että teet jotain tyhmää. Jotain, kostaaksesi mulle. Kostaaksesi kaikki mun tyhmät tekoni, mistä aina muistutat. Eilenkin Sun oli pakko muistuttaa. Se sattuu. Ne on menneisyyttä. Ei sitä voi enää muuttaa. (Ei, en ole ikinä pettänyt enkä koskaan voisi tehdä niin).
Saan nukkua sun kanssa tämänkin yön. En joudu valvomaan siihen asti, kun lähetät viestiä, että meet nukkumaan. En joudu kuvittelemaan niitä kaikkia kamalia asioita, mitä saattaisit kännipäissäsi tehdä. En joudu kestämään sitä tänä yönä. Huomenna kaks vuotta ja kaks kuukautta. Saan herätä sun vierelläs.
Mutta en silti saa sitä pois mielestä. Mitä jos sä valehtelit. Jos sä silti valehtelit mulle. Miks luottamus on niin vaikee asia?

Sekasin.

Paha olo paha olo paha olo paha olo paha olo. Viikonlopusta tulee kamala. Luultavasti sorrun terään lauantaina. Onko outoa, että odotan sitä tavallaan innolla? Viillä viillä viillä. Ihan kuin en malttaisi odottaa. Hahahaha.
Mul on niin outo olo. Ajattelen viiltämistä ja hymyilen. Pää on musta. Synkkää täynnä. Ihana olo. Siivet kasvaa kasvaa kasvaa. 
Kohta en oo enää yksin.
Siivet ottaa mut hellään syleilyyn. 

Kosketus.

Eilen romahdin.
Se tuli yhtäkkiä.
Kuin kirkkaat salamat sinä samana yönä.
Olin pelkkää kyyneltä.
Tunsin siipien otteen. Mustien, sysimustien siipien kosketuksen.
Se oli hipaisu vain. Muistutus niistä.
Ne ovat yhä olemassa.
Ne ei saaneet mua kokonaan. Mutta ne kasvaa. Ne kasvaa taas. Ja ne tulee saamaan mut.

Tuntuu liian hyvältä tuntea ne taas. Turvani. Suojani.
Tiedän, että kasvatan ne taas samaan mittaan, mitä ne ennen oli. Ei ole syytä, miksi en voisi niin tehdä.
Terä kävi ihollani eilen. Se koski, muttei viiltänyt. En sortunut. En vielä. Kohta. Kohta pystyn siihen taas.

Ei en saa ajatella näin! Saanpas. Ei mua mikään estä. Mä saan romahtaa. Saan vajota siihen mustaan kaivoon taas. Siellä olen turvassa.
Hyvä olo on uhka.

Siivet kasvakaa.

Ikuisuus.

Ikävöin mun parasta kaveria. Joka ei oo ottanu muhun yhteyttä toukokuun jälkeen. Enkä oo nähny sitä yli vuoteen, koska se oli vaihdossa. En tiedä miks se tekee mulle näin. Se lupas, että puhutaan kun se tulee takasin. Nyt se on muuttanut uuteen kaupunkiin yksin ja alottanut uuden koulun, enkä mä tiedä yhtään mitä sille kuuluu. Tiedän vaan mihin kouluun se pääsi.
Avasin sen facebook sivun ja katoin sen kuvaa. Kyyneleet alko virtaamaan. Mul on vaan niin kamala ikävä. Se on ainoo ihmine, kenel oon pystyny puhumaan rehellisesti, ilman, että se tuomitsis mua. Se on ainoo, ketä ymmärtää mua. Arvatkaa, kuinka pahalta ja ahdistavalta tuntuu kun ei voi puhuu ainoolle ihmiselle, kenelle pystyy puhumaan. Yli VUOTEEN. Ja tämän vuoden aikana oon kokenu mun synkimmät hetket. Vaikeimmat hengenvedot.
En oo tehny sille mitään pahaa, jotta sen pitäis vältellä mua. Oon AINA ollu epäitsekäs sen suhteen, AINA. Jos se on käskeny jättää hänet rauhaan muutamaks kuukaudeks, mä oon tehny niin. Mut mä oon aina pysyny sen kaverina. Jo neljättä vuotta (vaiko enemmän?). Oon aina nähny vaan hyvää siinä. Koska se on kokenu kovia. Perheongelmia, kuolemia. Ymmärrän sitä, vaikken oo itse kokenut noita asioita. Ja se ymmärtää mua. Oon aina yrittäny olla paras mahdollinen ystävä sille, koska se on mun ensimmäinen kunnon tyttö ystävä mulle. Semmonen kenen kanssa voi oikeesti puhua.
Kun me ystävystyttiin, en uskonut että tuollainen kaunis ihminen voisi haluta olla mun ystävä. Mutta se halus. Ja meist tuli parhaat kaverit, vaikka välimatkaa oli. Nähtiin silti melko usein. Välillä harvemmin. Lopuksi tosi harvoin, kun pahoja asioita tapahtui. Olin kuitenkin aina valmiina puhumaan hänen kanssa. Yritin auttaa. Olin niin huolissani välillä, etten voinut ajatella mitään muuta ja puhuin tästä oman psykologin kanssa silloin paljon.
Ennen kuin hän lähti vaihtoon, me ei nähty melkeen yhtään. En muista, puhuttiinko edes hirveesti. Ei varmaan. Tiesin silti, että hänellä oli rankkaa. Nähtiin ennen kun hän lähti. Hän tuli mun luo yöksi eivätkä vanhempani olleet kotona, mikä oli ihanaa. Aluksi ei ollut mitään puhuttavaa. Mentiin leffaan. Meillä oli kivaa. Sen jälkeen käytiin yhdessä paikassa ja poikaystäväni oli siellä ja pelattiin ja meillä oli tosi hauskaa. Kello oli paljon yli puolen yön, kun ruvettiin kävelemään takasin kotiin. Se oli noin viiden kilsan matka. Oli pimeää, kesän alku ja vähän viileää, muttei kuitenkaan kylmä. Käveltiin ja juteltiin kaikesta. Tuntui, kuin olisin saanut mun kaverin takasin. Yhdessä kohtaa oli ihan pimeetä ja kuultiin ääniä. Katottiin toisiamme ja alettiin juosta ihan täysillä. Käsi kädessä. Juostiin, kunnes päästiin taas katulamppujen turvaan. Pysähdyttiin. Ja alettiin nauraa. Nyt kun ajattelen tota hetkeä, itken. Voisinpa päästä takaisin siihen hetkeen. Se oli täydellinen.
Ja mulla on niin kamala ikävä sua.
Ei oo ketään, niinkuin sinä.

Odotan vaikka ikuisuuden, että nähdään taas.

Koulu.

Tänään oli tavallaan hyvä päivä. Vaikken mitään tehnytkään. Vähän siivosin kerrankin, mut tuskin sitä voi laskea. Katsottiin Sun kanssa yhtä sarjaa ja oltiin vaan. Ei riidelty. Mikä oli hyvä asia. En tiedä, jotenkin oli ihan kiva olo. Oltiin eilen juomassa, pitkästä aikaa mun osalta ainakin. En oo jaksanu raahautua mihinkään tai jos oon halunnut mennä niin Sä et.
Oli vähän erilainen ilta, juoma ei meinannu millään maistua, ei noussu kunnolla päähän eikä ollu fiilistä. Edes absintti ei auttanut paljoa. Loppuillasta olin tanssilattialla muiden kanssa ja ajattelin "miks mä ees oon tässä?". Mikä mä luulen olevani? En mä osaa tanssia enkä mä ole nätti niinku noi muut. Tuskin nää (poikaystävän) kaveritkaan kaipaa mun seuraa. Joten lähdin, etten alkais itkeä. En kyllä itkenytkään, mutta kun tulin vessasta niin ne oli lähteneet ja tuli jotenkin hylätty olo, vaikka itse olin sinne vessaan mennyt sanomatta mitään. Onneksi ne oli ulkona ja poikaystäväkin oli vielä siinä, vaikka sanoi että menee syömään.
Mä en vaan ikinä osaa pitää hauskaa, ilman että jossain vaiheessa iltaa jonkun pitää kysyä "mikä sulla on". Ja se oikeesti hävettää. En haluais olla se dramaattinen pillittäjä joka aina menee murjottamaan. Äh. Vaikka joskus oliskin kiva, että joku oikeesti haluis kuulla, mikä mulla on. Ei ne halua. En usko. Ne tulee pitämään hauskaa. Ei ne halua kuulla kaverinsa tyttöystävän angstaamista. Ei. Kuitenkin katuisin aamulla sitten, että ei helvetti mitä tuli taas kerrottua.
Kun muut piti hauskaa ja tilas aina vaan uusia juomia, mä mietin, että ei tää edes oo niin kivaa. Joo, joskus oikeesti tulee halu mennä ulos juhlimaan ja ryyppäämään, mut en mä tiedä. Siinä on aina niin paljon vaivaa ja mulla on aina liikaa odotuksia illalle ja sitten huomaankin taas itkeväni jossain vessassa. Ei tulis ikävä, jos ei nyt jostain syystä voiskaan enää juoda..
Melkein unohdin miks ees tulin kirjottamaan tänne. Nimittäin tänään on sunnuntai. Ja huomenna ihmisillä alkaa koulu. Ja tajusin vaan, kuinka paljon se mua ahdistaa. Tää on mun ensimmäinen syksy, kun en ole koulussa. Muut herää huomenna aikasin, on ihan väsyneitä, pukee päälleen uudet vaatteet joita voi esitellä muille ja näkee kaikkia niitä, keitä ei ole ehtinyt nähdä kesällä. Muiden elämään tulee taas jotain sisältöä. Tekemistä. Rutiini. Ja mitä mä teen huomenna? Herään myöhään, vieläkin. En meikkaa, en käy suihkussa, en pue mitään hienoja vaatteita, tuskin ees meen ihmisten ilmoille. Homehdun sisällä ja yritän kovasti keksiä tekemistä. Välillä vaan makaan sängyllä tuijottamassa kattoa. Luultavasti itken. Nytkin itkettää. Mä en oo mitään. Mä en enää kuulu normaaliin maailmaan. Häpeän itseäni. Häpeän etten päässyt opiskelemaan. Vaikken nyt edes haluaisikaan, mutta se sais mun oloni paremmaks nyt.
Rakastan syksyä. Sitä kun voi taas pukeutua peittäviin vaatteisiin, PITKIIN housuihin ja ihaniin villapaitoihin. Paljon helpompaa kuin miettiä, että kehtaanko nyt laittaa nää shortsit ja sopiiko nää edes tähän paitaan jne jne. Ennen tätä kesää en edes kehdannut käyttää shortseja/hameita. Olin aina farkut päällä, oli miten kuuma tahansa. Tänä kesänä ostin monet uudet shortsit ja kaks hametta ja oikeesti käytin niitä ja oon ylpee siitä. Vaikka ahdistikin, että jalat näkyy koska vihaan jalkojani. Tänä kesänä olikin niin kuuma (ja on yhä) että hyvä vaan kun päätin käyttää niitä.
Tää syksy tulee kuitenkin olemaan ihan erilainen kuin mikään muu. Ei tarvitse joka päivä miettiä, mitä puen huomenna. Uusien vaatteiden ostaminen tuntuu turhalta, kun ei kukaan niitä kuitenkaan näe. Tulen vaan istumaan kotona, toimettomana, tylsistyneenä. Mun on pakko saada töitä tai en kestä. Tähän on pakko tulla muutos.

Elämä.

Anteeksi oon ollu laiska. Tiesin, että jossain vaiheessa tulee tämmönen tauko bloggaamiseen. Aina se menee niin. No kuitenkin, en mä oo lopettanu kuitenkaan. Ei vaan oikeen oo kerrottavaa. (eikä ketään kuitenkaan kiinosta). Kaikki päivät on samanlaisia. Herään kun herään, syön välillä (nykyään enemmän kai), makaan sohvalla kattoen sarjoja aamusta iltaan, välillä teen jotain kännykällä ja yöllä yritän nukahtaa, välillä se on tosi vaikeaa. Ei mulla oo elämää, ei mitään sisältöö mun päivis. Poikaystävä on armeijas ja sil on siel iha oma maailmas mihi mä en pääse sisäl. Ja se tuntuu pahalt. Mut en voi asialle mitään. Tottakai kuuntelen, kun se kertoo inttijutuista, mut välillä en ees haluis, koska vihaan koko asiaa. Tekee mun elämäst nii kurjaa. Vaikka ei se sillekkään tietty kivaa oo, mut välil tuntuu, et se on mieluummi siel ku mun kans. Oh well.
Tosiaan tää tyhjä elämä on pistäny mut miettii nyt viime viikkoina. On yks juttu mitä oon paljon miettiny, en viittii sitä sanoo tässä, mut se muuttais elämän kokonaa ja sit mul olis syy herätä aamuisin ja olis jotai tekemistä. Ja Sä olisit onnellisempi. Ja mä olisin kerrankin tehny jotain oikein. En vaan tiedä. Tää olis niin iso juttu kuitenkin ja mitä muut asiast ajattelis.. Äh. Tää asia vaan vaivaa mua niin paljon ENKÄ VOI KERTOO KELLEKKÄÄN. Pää hajoo. Mut mä oon jo täysikänen ja Sä sitäkin enemmän. Kyl me voidaan päättää omast elämäst, ku aikusii ollaan kuitenki. Haluun vaa elää. Haluun jo alottaa meidän yhteisen elämän. En haluu kuitenkaan pilata sitä heti alkuun, ja nyt en tiiäkkään mitä teen tän asian kaa. Voi vitsi, ei tää kirjottaminen mitään auta, pää menee vaan enemmän sekasin.
Noh, voisin kirjotella taas joku päivä, vaikkei ketään tätä luekkaan. Ehkä. Jos mul on jotain asiaa. Viikonloppuu odotan kuitenki innoissani, kun on suunnitelmii ja no,niin. En oo ehtiny olla masentunu viime viikkoin ku tää yks asia nyt vaivaa niin paljon ja mietityttää. Kai se tavallaan on hyväkin asia. Mut ei se paha olo oo mihinkää menny, nyt on vaan muuta mieles. Kyl se varmaan koht taas iskee, eikä mulla siis mitenkää hyvä olo oo, mut ainaki tavallaa vähemmän paha olo? En tiiä. Taidan jatkaa mun sarjojen katteluu nyt.

Sekavaa.

En jaksa tätä tilannetta. En yhtään. Kaikki valittaa, vanhemmat painostaa. Jättäkää mut rauhaan! Ei oo maailmanloppu, ettei mul oo opiskelu- eikä työpaikkaa. Nykyään on tosi vaikeeta saada mitään paikkaa ja mä oon epätavallisen epäonnistunu ihminen. Pelkään, että jään tähän. Loppuelämäks ettimään koulutusta tai töitä. Voi vittu. En jaksais välittää. Haluun vaan olla ja unohtuu. En mä tässä tilanteessa pysty edes tekemään mitään, en kykenis menemään kouluun tai töihin. Se ois liian rankkaa. Haluun vaan selviytyy täst hirveest vuodest ja miettii sen jälkeen uudestaan. Tiedän kyllä mitä haluan tehdä, oon pitkään tiennyt. Ei mulla vaan nyt ole voimia mihinkään. Kun olemassa oleminenkin on niin raskasta. En välitä itsestäni, en kestä olla olemassa. Ja kokoajan vaan valitetaan valitetaan valitetaan voi vittu olkaa hiljaa!! Ei toi auta mua pätkääkään. En haluu puhuu kellekkään yhtään mitään (paitsi ehkä Sulle), en halua mitään kysymyksiä en mitään. Haluun olla rauhassa, unohtua pimeyteen. Yksin. Ahdistaa kaikki ja haluan vaan olla yksin. Oon huomannu, että en vaan voi pakottaa ihmisiä välittämään, joten nykyään kai haluan olla mieluummin ihan yksin, kuin selittää oloani jollekin. Antakaa mun olla.
Ainiin, ja pari uutta viiltoa. Ihan sama.

Hajoan.

Nyt se on sitten ohi. Olen virallisesti ylioppilas. Olo on niin tyhjä. Viimeiset päivät ennen lakkiaisia yritin vaan pitää tunteeni kurissa. Yritin olla tuntematta. Sitten tuli juhlapäivä. En tiedä mitä mieltä olen siitä päivästä. Sä et ehtinyt lakkiaisiini. Se suututtaa niin paljon. En kuitenkaan saisi olla vihainen Sulle, eihän se Sun vika ollut. Olen vihainen armeijalle. Tyhmä armeija, kiitos kun on pakko pilata kaikki tärkeät päivät. Välillä itketti tosi paljon, mutta en edes lakkiaispäivänä päästänyt tunteita valloilleen. Ja luulen, että ihan hyvä etten. Vaikka vähän kiukuttelin, kun tultiin kotiin juhlimaan ja vieraat saapuivat jne, niin ei se vielä mitään ollut. Kaikki oli vaan niin sekavaa, kaikki meni niin nopeasti. Etten edes tajunnut. Se oli niin epätodellista. Monta mukavaakin yllätystä oli sinä päivänä ja luulen, että olin välillä aidosti iloinen. Alkoholi auttoi tuohon päivään paljon. Aloitin jo päivällä kolmen maissa kuoharilla ja viinillä, ja illalla Sinä halusit ottaa shotteja ja mä otin. Loppujen lopuksi join tosi paljon sinä päivänä enkä pahemmin syönyt, mutten siltikään ollut mitenkään kännissä. Ainakaan alkuillasta.
Loppuilta meinasi myös mennä pilalle, kun en mennyt taaskaan asiat suunnitelmien mukaan. Normaalisti olisin raivonnut siinä tilanteessa, mutta silloin yritin vaan peittää tunteeni ja olla kuin mua ei haittaisi mikään. Päädyimme kuitenkin (onneksi) lopulta juhlimaan, ja olen siitä iloinen. Tavallaan. Aluksi meinasi ilta loppua lyhyeen, kun oli paha mieli eikä tehnyt mieli juhlia. Absintti shotti sai mut kuitenkin paremmalle tuulelle. Siitä se ilta sitten lähti ja oli kyllä hauskaa, vaikka juttelin illan aikana ihmiselle, ketä vihasin ehkä eniten lukiossani. Outoja asioita tapahtuu. Oli vaan niin epätodellista ja tequilaa virtasi. Saatiin siinä riitakin aikaiseksi, mutta ei se yltynyt kovin pahaksi onneksi. Olin hyvässä kännissä, mutta olen kyllä ollut pahemmassakin. Aamulla oli vähän epämiellyttävä olo, mutta kun jatkettiin nukkumista iltapäivään, niin olo parani. Rahaa meni myös harmittavan paljon, mutta en jaksaisi välittää. En minä niitä lahjarahoja ansaitsisikaan.
Eli siis, lakkiaispäivä oli tosi ristiriitainen. Kivoja asioita tapahtui, mutta myöskin pahoja/harmittavia asioita niin en tiedä oliko se sitten kiva vai kamala päivä. En osaa päättää. Ehkä ei niin paha, kuin pelkäsin sen olevan, mutta ei kuitenkaan niin hyvä kuin toivoin.
Tänään, maanantaina, hajosin. Aamulla tein aamutoimeni ja istuin vähän aikaan, sitten ne kaikki tunteet vaan tuli ja vyörysi mun päälle. Itkin itkin itkin. Katsoin lahjoja, kortteja, kukkia, kuvia. Ja itkin vaan. Mulla on taas niin paha olla. Kaikki on ohi nyt, oon ihan tyhjän päällä. En ole mitään. Ei ole opiskelupaikkaa syksyksi, ei töitä eikä edes halua tehdä asian eteen yhtään mitään. Haluan vaan olla ja unohtua. En halua, että ketään painostaa ja pakottaa mua tekemään asian hyväksi mitään. Kaikki kysyvät " mitä aiot nyt sitten tehdä?". EN MINÄ VAAN TIEDÄ. Jättäkää mut rauhaan. En halua mitään, haluan vaan nukkua. On niin sietämätön olo. Riittämätön, mitätön, huono. Haikea.

Kivun tarina.

Viilto. Viilto. Viilto. Oikeastaan en ole viiltänyt paljon. Jos verrataan muihin. Olen kai siinäkin huono. Ensimmäisen kerran viilsin noin pari vuotta sitten, kun iskä sanoi etten pääse kaverini luokse toiseen kaupunkiin. Suutuin vaan niin paljon ja olin sillon jo aika pahoissa maailmoissa. Nyt kun mietin, niin viilsin pelkästään siksi, että olin suuttunut. En vihannut itseäni enkä halunnut rangaista itseeni tms. Olin vaan niin raivoissani, että oli pakko tehdä asialle jotain. Käytin silloin saksia ja viilsin käteen. Neljä viiltoa peräkkäin. Ei tainnut edes alkaa vuotaa verta, eli ei todellakaan ollut syviä. (muutenkin olen aina pelännyt verta) Arvet siitä kuitenkin jäi ja peittelin kättäni tosi pitkän aikaa. En enää viiltänyt käteen, koska oli niin rasittavaa miettiä koko ajan, että näkeekö joku arvet. Äitini itseasiassa näkikin ne, mutta sen reaktio oli aika outo. Ei se suuttunut eikä tainnut edes puhua asiasta kanssani.
Tämän jälkeen en pitkään pitkään aikaan viiltänyt. Raavin kyllä itseäni aika usein ja se olikin hyvä tapa, koska ne jäljet ei olleet pysyviä. Oikeastaan tuon jälkeen viilsin vasta nyt, vähän aikaa sitten eli monen vuoden jälkeen tuosta.
Eli toisen kerran viilsin noin kuukausi tai pari sitten, poikaystäväni luona. Oltiin molemmat kännissä, oltiin revitty vanhoja haavoja irti ja mulla oli TODELLA paha olo. Tunsin itseni NIIN huonoksi, niin tosi tosi huonoksi. Olin jo autossa päättänyt mihin viillän ja millä. Suunnittelin kaiken. Heti, kun päästiin sisään, laitoin oven kiinni, vedin hameen alas ja otin poikaystävän hienon puukon. Viilsin sillä reiteen, niin ylös, että voin käyttää shortseja. Olin kännissä, joten en edes pahemmin tuntenu kipua. Poikaystävä oli samassa huoneessa, en edes tiedä huomasko hän kun viilsin. Aamulla se kyllä huomas. Ei kuitenkaan sanonut paljon mitään. Huomasin itsekin, että tulipas syviä viiltoja. Jos siis verrataan ensimmäiseen viiltelyyn. Arvet sattuivat ja oli vaikea laittaa housuja jalkaan. Olin kuitenkin tavallaan ylpeä. Vaikkei pitäis. Kadutti kyllä samalla, koska aavistin, että tämä ei jää tähän.

Eihän se sitten jäänytkään. Vähän oli taukoa, mutta sitten tuli taas pakottava tarve viiltää. Olin taas poikaystävän luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Taisin käyttää mattoveistä tai semmosta. Kokeilin myös sitä samaa puukkoa, mutta se tuntui liian tylsältä. Viilsin molempaan pohkeeseen yhden viillon, koska halusin rangaista itseäni. Tunsin itseni niin huonoksi. Ansaitsin kipua. Poikaystävä huomas nekin ja oli vähän vihainen, mutta ei sen enempää. Itseasiassa tätä ennen viilsin myös jonkun yksittäisen viillon jalkaan ja rangaistukseksi poikaystävä viilsi myös itseään. Sen jälkeen ahdistuin, koska en halunnut satuttaa häntä. Tuli niin kamala olo enkä sen jälkeen pitkään aikaan viiltänyt. Sen jälkeen vasta nuo viillot reiteen jne. Onneksi hän ei silloin enää kostanut. Ja sen takia uskalsin jatkaa. Ja jatkaa ja jatkaa.

Olin kotona ja halusin taas rangaista itseäni huonoudesta. Otin ne kuuluisat sakset, millä olin viiltänyt ensimmäisen kerran. Olin taas suunnitellut. Tällä kertaa viilsin vähän ylemmäs reittä, lonkkaluun alapuolelle (hipbones?) eli ns. bikinialueelle. Eli vaikka menisin uimaan, niin (toivottavasti) viillot eivät näy edes bikinien alta. Ja sinne olenkin niitä viiltoja nyt kerännyt. Koska mä en todellakaan hae tällä huomiota enkä halua, että kukaan näkee. Tuo on ainoa turvallinen paikka, minkä keksin. Nyt viime viikkoina olen viiltänyt useasti. Ihan liian usein. Otin sen saman puukon poikaystävältä salaa ja olen viiltänyt sillä. Syvempää ja syvempää. Nykyään viillot jopa vähän vuotavat verta, ei paljon, mutta sen verran, etten voi heti pukea. Olen kai jäänyt koukkuun. Tää on paha juttu. Tää on tosi paha. Viime viikolla viilsin varmaan kolme päivää putkeen, tai ehkä jopa neljä. Ihan liikaa, mutta oli pakko. Oon ansainnu sen. Ja nyt viikonloppuna poikaystävä näki mun juuri tekemät viillot ja pimahti. Oltiin suihkussa ja oikeastaan halusinkin sen näkevän ne. Ennen kun ne alkaa parantuu. Koska mä haluan sen näkevän, kuinka PAHA OLO mulla oikeesti koko ajan on. Se lähti sieltä suihkusta heti pois ja sano, että oon ollu tyhmä. Jäin suihkuun, surullisena mutta ilosena siitä, että se oli reagoinut kerrankin. Hän oli mulle tosi vihanen eikä pahemmin puhunut. Meni melkeen heti nukkumaan. Aamullakin oli vielä vähä outo. Mutta leppyi kuitenkin. Harmittaa silti, ettei puhuttu siitä sen enempää. Ja sen jälkeen en ole viiltänytkään, vaikka tekis kyllä mieli. Ehkä viillän taas ennen viikonloppua, jos olo käy sietämättömäks, kun ne lakkiaiset ja kaikki ahdistaa. En tiedä.
Tässä kuitenkin oli mun säälittävät viiltämiset tähän asti. Nyt on vaan ollut tää asia ajankohtanen, joten ajattelin selvittää omiakin ajatuksia tästä. Siellä se on se puukko, odottamassa repussani. Ehkä kohta nähdään taas.

Mustaa.

On ollut kiire. Itseasiassa ei. En tiedä. Tavallaan. Kauhee AHDISTUS ainakin. Kaikesta tästä sekamelskasta. Eli lakkiaisista pääasiassa. Mua vaan ahdistaa ne juhlat ihan hemmetin paljon. En haluais koko juhlia. Ensinnäkään en ees ansaitse mitään juhlia. Ei mussa oo mitään juhlimisen aihetta. Huonot numerot ja yo-kokeet meni huonosti. Hurraa. Mitä juhlan aihetta semmosessa muka on? Niimpä.
Oon vaan niin tottunut tähän, että makaan sohvalla päivät pitkät tekemättä mitään ja näkemättä ketään ja sitten mun pitäis yhtäkkiä olla huomion keskipisteessä enkä tykkää yhtään. Pitää näyttää hyvältä, käyttäytyä hienosti ja olla mukava ilonen elävä nätti järkevä ääääääh. En tiiä pystynkö. Onneks oon ehkä laihtunut. Oon koittanu syödä mahollisimman vähän nää viimeset viikot. Ihan hyvin on onnistunutkin.Vaikka haluisin olla laihempi. Mut ei sille enää mitään mahda. Ei kauheesti ees ahdista paino nyt, kun tiiän että lihonnu en ainakaa ole. Mut siis oikeesti. En jaksa nähdä ihmisiä. Mul on liian isot odotukset tolle päivälle ja sit jotain meneekin pieleen ja romahdan. En haluu alkaa itkemään kaikkien edessä, en haluu et ketään saa tietää kuinka heikko oon nykyään. Mua pelottaa niin hirveesti. Voisipa se olla jo ohi, typerä juhla. Liikaa panikointia ja koko talo vielä siivoomatta. Koska mä en koskaan voi aloittaa mitään ajoissa. Äh.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa, erittäin paha olo. On ollu tosi paha olo viime aikoina. Enemmän kuin varmaan koskaan. Mut Sua ei vieläkään kiinnosta. Tosin, näit mun viillot (joita on tullut aika runsaasti viimesen viikon aikana,hups) ja suutuit ihan hirveesti. Vast seuraavana päivänä aloit olla oma ittes. Oikeesti olin ilonen, tavallaan. Kerrankin reagoit edes jotenkin. Oli toikin parempi kuin ei mitään. Mutta ei me tietenkään puhuttu tästä taaskaan. Eipä tietenkään. Sanoit vaan että oon ollut tyhmä. Et kuitenkaan käskeny lopettaa. Mikset sä käske mun lopettaa tätä? Miks et sä ota mua syliin ja lohduta. Mikset sä kysy MIKSI? Luultavasti viiltoja tulee lisää. Mua pelottaa, koska ne on vaan syvempii. En uskonu, että voisin koskaan viiltää näin. En tosin uskonu koskaan, että voisin olla syömättä, mut miten kävikään. En halua olla tällainen, en vaan jaksa taistella vastaan. En koskaan taistellutkaan. On niin helppoo vaan antautua. Se on niin niin helppoa.
Tällä hetkellä AHDISTUS on päällimmäinen tunne niiden tulevien juhlien takia. Luulen, että sen jälkeen masennus valtaa taas pään. Juhlien jälkeen ei ole mitään. Ei niin mitään. Joten voin vaan antaa masennuksen viedä. Vähän pelottaa. Mutta niin se vaan menee.
Paras kaverini tuli takasin vaihdosta. Ehkä se vois vähän auttaa asiaa. Mutta sillä on omiakin ongelmia. Tuntuu siltä, että ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu nykyään. Ei oo ketään kenelle voisin jutella. Ja tunnen itseni niin lapselliseksi, mähän oon periaatteessa aikunen ihminen, ei mun elämän kuuluis olla tämmöstä. Mutta se on aika varmaa nyt, että opiskelupaikkaa en syksyksi saa enkä varmaan mitään muutakaan. Töitä haluaisin ja MUUTTAA omaan kotiin. Mutta Sua ei kiinnosta sekään. Vaikka kuinka suoraan sanon sulle, että mulla on paha olla tai että muuttaminen vois auttaa, niin ei Sua näytä vaan kiinnostavan. Ei varmaan kiinnostais, vaikka huutaisin täyttä kurkkua sulle "AUTA MUA, MULLA ON VITUN PAHA OLLA, ETKÖ SÄ NÄE!!!"
Ota mut syliin ja lohduta. Jooko?