Anteeksi.

Oon huono, tiedän. On vaa ollu tosi kiire. Sitäpaitsi ennen uutta vuotta sain tietää, että yksi perheenjäsenistäni on saatanut lukea tätä blogia ja vaihdoin osotteet ja salasanat ja kaikki, mutta on silti pelottanut kirjottaa tänne. Tein jo yhden postauksen melkeen valmiiksi, mutta en julkassu sitä.

Alotetaan nyt tää uus vuos (vaikka sitä on jo kulunut kuukausi) kuulumisilla. Ensinnäkin, oon muuttanut. VIHDOIN. Mulla on ikioma koti. Ikiomat laskut. (Melkeen) ikioma rauha. En ees voi uskoo tätä viel. Mulla. On oma kämppä. Oon odottanu tätä yli vuoden tai varmaan koko nuoruuden, mutta nyt se on oikeesti totta. Ja tää on tosi hyvä kämppä myös. Love it.

Sitte, oon ollu vaa töissä ja on ollu tosi kiire tän muuton takii ja töitten ja lapsenvahti hommien takia, niin on vaa jääny tää blogi. Nyt päätin kuitenki ryhdistäytyä. Oon halunnu kirjottaa, en vaa oo saanu tilaisuutta tai oo jaksanu. Oon myös ollu tosi väsyny kaiken tän takii. Mut oon takas nyt.

 Ja jos te jotka tätä blogii luette, niin voisitte kommentoida, että löydättekö enää tätä blogia kiitos. Kun en oikeen tiiä mitä tein, kun vaihdoin osotteen sun muut. Jos millää viitsitte. Kiitos.

44.

Bussissa pidätän kyyneliä. Kaikki tuntuu niin raskaalta. En jaksa. En mä oo mitään. Yritän ja yritän, yritän olla ihminen, niinkuin muut, tehdä parhaani ja olla osa jotain. Kuulua johonkin. Mutta en mä kuulu. En mä kuulu mihinkään. Tulevaisuus pelottaa. En tiedä mitä tapahtuu puolen vuoden päästä. Yritän tehdä kaikkeni, että saisin jäädä työpaikalleni vielä sen jälkeen, mutta en vielä tiedä mitään. Ja mua vaan pelottaa niin. Mitä jos mulle sanotaankin heippa. "Kiva kun olit täällä, ehkä törmäillään". En usko, että pystyisin pidättelemään kyyneleitä tossa tilanteessa, Tuskin. En kestä, jos jään taas yhteiskunnan ulkopuolelle. Muiden silmissä mitätön laiskimus. Mitäänsaamaton. Huono.

Tänään oli huono päivä. Aamusta asti olin pahalla päällä. Ei oikeastaan sattunut mitään, mistä olisi tullut paha mieli. Olin vaan tosi masentunut. Vitutti kaikki. Ihan kaikki, koko ajan, koko päivän. En vaan jaksa tätä samaa harmaata koko ajan. Herään, olen töissä, tuun kotiin, nukahdan hetkeks, teen jotain ja meen nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Illalla mietin, että ei helvetti, huomenna tulee taas aamu. Ja on pakko herätä, ei voi jäädä sänkyyn makaamaan. Vaikka NIIN tekis mieli. Äh.

Sentään sain tänään syötyä vähemmän. Pakko laihtua. Oon lihonu niin paljon. Töissä on liian hyvää ruokaa ja otan aina liikaa. Pitää ottaa pienempiä annoksia ja kestää nälkää. Pakko. Pakko pakko pakko. LAIHDU SENKIN LÄSKI.

Väsymys on kiva. Pitäiskö sittenkin tänään valvoa vähän, niin huomenna ois hauskaa. Yliväsyneenä. En tiedä. Nukkuminenkin on hauskaa. Nukkuminen on parasta. Voisimpa nukkua seuraavat 44 päivää, niin Sinä tulisit pysyvästi kotiin ja omissa vaatteissa.

66.

Hahahah on ihanaa olla vitun väsyny. Ajatukset on sekavii. On ihanaa, kun ei voi ajatella selvästi. On ihanaa olla yliväsynyt. On ihanaa ihanaa tuntee tää paska. Vihdoin. Kunnolla. Nyt mulla on syy olla oikeasti väsynyt. Nyt mulla on syy ja lupa valittaa.
Unirytmi ei tahdo muuttua, mutta huomenna on toinen työpäivä ja pitää taas herätä kuuden jälkeen. Ihan sama. Herään, teen työni, tuun kotiin, nauran väsynyttä naurua ja joskus taas nukahdan. Herään olen nukun herään olen nukun. Ei kenenkään tarvi tietää miltä musta tuntuu. Töissä voin pitää tekohymyä yllä ja tehdä mitä pyydetään. Selviytyä vaan. Pinnan alla on synkkää mustaa pelottavaa syvää kylmää vettä. Oon jo kastanu jalat sinne. Kohta opin taas uimaan.
Kaikki on ihan vitun perseestä, kiitti moi.
66 päivää vielä, niin oot kokonaan mun rakas.