31.

Mun mieleni temppuilee taas. Läski läski läski. LAIHDU! 
Niin just. Ahdistaa ihan kamalasti syödä tai en tiedä ahdistaako, koska syön kokoajan, mutta pääni sisällä huudan ÄLÄ SYÖ, OTA VÄHEMMÄN. PAINAT LIIKAA!!!! 

On totta, että oon lihonu pari kiloa. Ja se tuntuu kamalalta. Ja näyttää kamalalta. Ja ne pitää saada pois. Jonkun pitää taas huolestua. Mulla on oikeesti paha olla, mulla ei vaan ole enää aikaa pahalle ololle. En ehdi lietsoa sitä. Mutta ehtisin olla syömättä. Ehtisin. Pystyisin. Pystyin ennen. Pystyn uudestaankin.

Yritän syödä vähemmän. Se on vaikeeta, kun töissä syön melkein joka päivä kolme kertaa. Ja siellä on hyvää ruokaa. Mutta olen yrittänyt ottaa vähemmän. Jättää leivän pois, jos ei oo hyvää leipää. Ottaa vähemmän VÄHEMMÄN! Älä ota sitä lautasta täyteen vitun läski, älä syö vatsaa täyteen, hyi helvetti!

En saa otetta tästä. Nälkä tulee ja sitten syön. ÄLÄ SYÖ. SUN PITÄÄ LAIHTUA, ETKÖ SÄ YMMÄRRÄ! Koht tulee itku. Miks. Miks. En mä jaksa.
Lainasin kirjan Ihana meri. Oon lukenu sen jo kahdesti ennen. Viimeks sillon, kun laihduin paljon. Ehkä saan motivaatiota.

Mun pään sisällä on sota. Yks puoli huutaa LÄSKI ja toinen sanoo Ei sun tarvi laihtua, oot jo laiha eikä ketään kiinnosta, paljonko painat. 
Mut en mä jaksa. Haluun antautua. Mutta pelottaa. Omat voimat. Omat teot ja valinnat.

Ei saa paljastaa. Hei ei ketään kiinnosta, miltä susta tuntuu. Antaudu vaan. Ei niitä kiinnosta. Ei oikeestaan. Eihän sulla mikään ole.

81.

Ahdistaa. Alotan pian työharjottelun. Keväästä asti en oo tehny mitään, oon vaan maannu sohvalla ja syöny (tai ollu syömättä). En tiiä miten selviän kaikista tulevista sosiaalisista tilanteista. En vaan enää osaa. Tai luulen niin. En muutenkaan oo kovin hyvä sellaisissa.
Nyt ei vielä niin paljoa pelota, kun en oo varma millon harjottelu alkaa. Mut sit kun tiiän, niin alan varmaan hermoilemaan hulluna. Tosin oon vähän myös innoissani. Meen kuitenkin paikkaan, missä haluun myös jatkossa työskennellä. Ja siellä on varmasti kivaa. Ainakin kivempaa, kuin sängynpohjalla makaaminen, miettien miks ees heräsin.
Unirytmi on iso ongelma. Se on vieläkin se sama kolmelta yöllä nukkumaan, enkä herää ennen kahtatoista. En tiiä miten saan sen muutettua, kun se on ollut tätä jo hyvin pitkään. Voisin varmaan helposti alottaa yötyöt. Mutta kuuden aikaan herääminen? Se pelottaa ihan hirveesti.
Alkaa tuntua siltä, että kohta mun elämä alkaa. TJ81. Joulukuu tulee kohta. Mulla on leikkityöpaikka ja Sinä meet oikeeseen palkalliseen työhön. Mut ainakin mulla on jotain tekemistä, niin en joudu sillonkin odottamaan, että tulisit töistä kotiin. TJ0:n jälkeen tulee myös (toivottavasti) pian muutto omaan ekaan kotiin. En malta odottaa. Oon suunnitellut sitä jo koko vuoden. Välillä on tuntunut, että kohta muutetaan ja sitten se on taas jäänyt unholaan ja mä oon jäänyt peiton alle piiloon.
Kai se on parempi muuttaa vasta, kun tietää, että selviää taloudellisesti jotenkuten.
Nykyään oon ollut tosi yksinäinen. Sinä oot ollu kiinni parina viikonloppuna ja ne on tuntuneet kamalilta. Tänä viikonloppuna olikin erityisen kamalaa. Suurimman osan ajasta vaan nukuin ja itkin. Sitten menin kauppaan ja ostin liikaa herkkuja. Sitten vaan söin ja välttelin tunteita. Nyt on semmonen olo, että pitäis tehä jotain itselleni. Tälle tylsälle elämälle. Saada jotain sisältöö, eikä vaan maata sängyn pohjalla ja rypeä itsesäälissä. Seuraavana hetkenä ajattelen, why bother? En kuitenkaan onnistu. En ikinä onnistu. En mä saa mitään aikaseksi kuitenkaan. Kukaan ei voi olla musta ylpee.
Aikuisuus on vaikee asia. Nää on viimesiä hetkiä, kun voin oikeesti jäädä vaan sänkyyn itkemään. Kun me muutetaan, mun on pakko nousta. Mun on pakko tehdä töitä tai opiskella, jotta me selvitään laskuista. Mun on vaan pakko. Ei sillon enää voi jäädä muiden nurkkiin pummimaan, jos ei halua olla aivan säälittävä. Enkä halua. Haluan elää. En vaan tiiä osaanko. Jaksanko. Miten jaksan. Liikaa kysymyksiä. Liikaa epäselvyyttä tulevaisuudesta. Eihän mulla kuitenkaan ole koulupaikkaa eikä oikeata työpaikkaa. Vaikka saatan tämän harjoittelun ansiosta saada oikeankin työpaikan tai oppisopimuksen. Ja se olisi kyllä unelmaa. Nyt pitää vaan ryhdistäytyä. Sängyn pohjalla en saavuta mitään. Jos haluan jotain, mun on myös tehtävä jotain sen eteen!
Pelottaa vaan niin. Entä jos epäonnistun? Mä aina epäonnistun.
Pitää silti yrittää.

92.

Oon aivan mitätön. Saamaton idiootti. Laiska. Huono. Huono. HUONO.
Kaikki muut saa jotain aikaseks. Kaikilla muilla on elämä. Ei mul oo mitään oikeutta valittaa. Jos joku muu sanoo olevansa väsynyt, en mä voi sanoo olevani myös. Tottakai se toinen on väsyneempi, onhan se tehnyt jotain päivän aikana ja herännyt aikasin ja vaikka mitä kaikkea. Mitä mä muka oon tehny, että tuntisin itseni väsyneeksi? En vittuakaan. En yhtään mitään. Korkeintaan vieny roskat tai jotain.
Häpeen itteeni niin paljon. En kehtaa nähdä ketään. Mitä mä sanon ihmisille, kun ne kysyy: "Niin missä koulussa sä nyt ootkaan vai mitä sä oikeen teet?" En voi sanoo mitään, enhän mä tee mitään. Perheelle oon jo vitsi. Hävettävä pummi. Ne vaan haukkuu, miten saamaton olenkaan. Mikä on ihan totta. Mutta se sattuu niin helvetisti kuulla se heidän suusta. Oon muutenkin ihan paska sisko, huono tytär, hirvee kaveri ja kamala tyttöystävä. En mä edes kehtaa pyytää lohtua keneltäkään, kun eihän mulla mikään voi huonosti olla. Mähän saan tehä mitä haluan.
Tuntui tosi pahalta yks päivä bussissa kuunnella kahen tutun tytön juttelua. Kun ne jutteli yliopistosta. Mimmosta siellä on. Mun ikäset on jo yliopistoissa ja ammattikorkeissa ja mä en tiedä semmosista mitään. Mä oon pudonnu matkasta. Pudonnu ja kaatunu. Loukannu jalan. Jäänyt maahan ja luovuttanut. Eikä ketään kiinnosta. Ne elää omii elämiään eikä ne edes muista, että mä jäin taakse.
Eihän mulla ole väliä. Mä en oo kukaan. Haluun vaan kadota. En osaa elää. Pelkään elää. Pelkään tehdä mitään. Haluan vaan pysyä peiton alla ja unohtua sinne. Siellä on lämmin ja siellä on turva. Älkää muistako mua. Niin en mäkään muista mua.
92 päivää parempaan.

Humala.

Viimeyönä vedin kännit. Yksin. Poikaystävän kotona. Että semmosta. Oli oikeestaan ihan hauskaa. Yleensä mulla ei mee viina alas yksinäni, mut eilen kyllä meni. Vedin kirsikkaviinaa suoraan pullosta. Join kunnes alko tuntumaan. Sitten tunsin sen. Ah ihana nousuhumala. Yks parhaimmist tunteist. Popitin ala- ja yläaste aikojen musiikkia täysillä kuulokkeiden kautta ja join.
Olin oikeesti kännissä. Toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Ihana olo. Ei sitä voi kuvailla muuten kun että oli ihan vitun hauskaa. Mietin kokoajan, että miks en tee näin joka ilta. Huone on täynnä viinaa, mutten koskaan viitsi juoda.
Välillä olin kahden tunteen välissä. Ollakko ihan vitun hilpee vaiko alkaa itkemään sitä, että vedän viinaa yksinäni. Välillä meinas kyyneleet tulla, mutta en itkenyt. Pidin hauskan illan itseni kanssa ja kyllä kannatti. En kadu. Onhan se vähän säälittävää, joo, mutta mikäs siinä jos on hauskaa.
Päästin irti kaikesta ja annoin vaan viinan viedä. En ajatellu seurauksia ja olin vaan. Tätä mä tarvitsinkin. Kaiken tän paskan keskellä. Pieni valon pilkahdus. Harmi, että siihen tarvittiin alkoholia.
Välillä kyllä melkein toivoin, että joku tulisi huoneeseen ja löytäis mut sängyltä makaamasta ja näkis sen puoliks juodun viinapullon ja olis huolissaan. Kysyis, mikä on. Välittäis. Ei niin kuitenkaan käynyt. Tietenkään.
Miksen mä osaa elää?

Army.

Neljä kuukautta, niin tää armeija pelleily vihdoin loppuu. En malta odottaa. Vuoden alussa aika meni TOSI hitaasti. Nyt se on mennyt vähän nopeempaa, kun poikaystävä on päässyt paljon iltalomille sun muuta. Ei tää silti helppoo oo. Armeija on pilannut tänä vuonna pretty much jokasen tärkeen päivän. Penkkarit, kaks vuotis merkkipäivän, yo-juhlat!, monet juhlapyhät. Se tulee viel pilaamaan mun synttärit, mut eihän ne muutenkaan oo tärkeet kellekkää. Myös kaks ja puol vuotis merkkipäivä kuulemma menee pilal, ku on joku tyhmä alikersanttiristeily mikälie. Ei vois enempää ärsyttää.
Miks mun piti valmistuu just tänä vuonna? Yo-juhlat harmittaa eniten. Et ehtiny mun lakitukseen. Suurin piirtein pidättelin kyyneleitä lavalla, koska et ollut siellä. Mulle jää täst vuodest pelkkii huonoi muistoi varmaa.
Omat penkkaritki meni pilal. En voinu mennä juhlimaa, koska seuraavan aamun oli Sun valatilaisuus ja tottakai mun oli pakko sinne tulla. Sä et varmaa tekis samoin, mut mua ainaki kiinnostaa sulle tärkeet asiat. Kävin penkkareiden jälkeen vaan parilla, jotta jaksaisin herätä kuudelta aamulla. Olin ihan sairaan väsyny valatilaisuudessa, mutten ois halunnu missata sitä missään nimessä.
Tajusin yo-juhlien jälkeen, että se oli sit luultavasti viimene kerta kun mua tullaan juhlimaan. Synttäreitä ei voi laskee, kun ne on joka vuos. Tuskin mun elämässä enää ikinä juhlitaan pelkästään mua. Jos mennään naimisiin, niin meitä molempia juhlitaan. Jos saadaan lapsi, meitä molempia ja sitä lasta juhlitaan. Mutta enää koskaan ikinä ei mua. Siks harmittaa, että meni yo-juhlat aikalail pilalle. Suututtaa armeija. Mikä oikeus sillä on pilata ihmisten elämää. Vihaan vihaan vihaaaaan.
Mulle on kertyny tän vuoden aikana niiin paljon vihaa. Oon ihan koko ajan pahalla tuulella. Riidellään suunnilleen joka päivä kun nähdään. Kitisen jokasesta asiasta. Haluun Sut vaan itelleni. Heti kun kuulen jostain poikienilta-suunnitelmista tai muusta niin en vaan voi olla valittamatta. Suutun heti. Yritän olla päästämättä Sua. Nykyään se on aika turhaa, meet kuitenki. En kestä, jos oot jonkun muun kuin mun kanssa. Mun on pakko tulla jopa mukaan kauppaan, ettei vaan menis aikaa hukkaan. Must on tullu ihan hullu. Välil mietin, miten kestät mua.
Välillä taas on niit hyvii hetkii. Iha parhait hetkii, ku voisin itkee onnesta ja unohtaa kaiken vihan. Ne ei kauaa kestä. Pystyn muuttumaan umpirakastuneesta hölmöstä raivoovaks tyttöystäväks alle aikayksikön. Kumpa en olis tällanen. Kumpa voisin vaan esittää, ettei mua ikinä haittaa mikään ja olla täydellinen tyttöystävä Sulle. Kerran jo kokeilin sitä. Vähän aikaa yritin, noin pari viikkoa, mut sit en vaa pystyny enää ja oli pakko raivota jostain. Etkä ees huomannut muutosta.
En haluu esittää jotain mitä en oo, koska se tuntuu valehtelulta, enkä pysty valehtelemaan sulle. Joten mä oon mitä oon ja toivon, että jaksat mua. Joulukuussa toivottavast asiat alkaa mennä paremmin. Ehkä mäkin rauhotun, kun saan Sut taas omakseni ja päästään takas normaalin elämän pariin. Itkettää jopa ajatus siitä, että armeija loppuu. Se tuntuu niin helpottavalta ajatukselta, mutten melkein edes enää muista, millasta oli ennen. Samalla se myös pelottaa. Mitä jos mä en muutu, mitä jos mä yhä raivoon ja raivoon joka asiasta etkä Sä kestäkkään sitä. Jos alat kaipaamaan takas armeijaan, turvaan multa. Joskus mietin, ootko mieluummin siellä kuin mun kanssa.
Neljä kuukautta vielä. Sillon saan alkaa unohtaa tätä vuotta.

Kosketus.

Eilen romahdin.
Se tuli yhtäkkiä.
Kuin kirkkaat salamat sinä samana yönä.
Olin pelkkää kyyneltä.
Tunsin siipien otteen. Mustien, sysimustien siipien kosketuksen.
Se oli hipaisu vain. Muistutus niistä.
Ne ovat yhä olemassa.
Ne ei saaneet mua kokonaan. Mutta ne kasvaa. Ne kasvaa taas. Ja ne tulee saamaan mut.

Tuntuu liian hyvältä tuntea ne taas. Turvani. Suojani.
Tiedän, että kasvatan ne taas samaan mittaan, mitä ne ennen oli. Ei ole syytä, miksi en voisi niin tehdä.
Terä kävi ihollani eilen. Se koski, muttei viiltänyt. En sortunut. En vielä. Kohta. Kohta pystyn siihen taas.

Ei en saa ajatella näin! Saanpas. Ei mua mikään estä. Mä saan romahtaa. Saan vajota siihen mustaan kaivoon taas. Siellä olen turvassa.
Hyvä olo on uhka.

Siivet kasvakaa.

Koulu.

Tänään oli tavallaan hyvä päivä. Vaikken mitään tehnytkään. Vähän siivosin kerrankin, mut tuskin sitä voi laskea. Katsottiin Sun kanssa yhtä sarjaa ja oltiin vaan. Ei riidelty. Mikä oli hyvä asia. En tiedä, jotenkin oli ihan kiva olo. Oltiin eilen juomassa, pitkästä aikaa mun osalta ainakin. En oo jaksanu raahautua mihinkään tai jos oon halunnut mennä niin Sä et.
Oli vähän erilainen ilta, juoma ei meinannu millään maistua, ei noussu kunnolla päähän eikä ollu fiilistä. Edes absintti ei auttanut paljoa. Loppuillasta olin tanssilattialla muiden kanssa ja ajattelin "miks mä ees oon tässä?". Mikä mä luulen olevani? En mä osaa tanssia enkä mä ole nätti niinku noi muut. Tuskin nää (poikaystävän) kaveritkaan kaipaa mun seuraa. Joten lähdin, etten alkais itkeä. En kyllä itkenytkään, mutta kun tulin vessasta niin ne oli lähteneet ja tuli jotenkin hylätty olo, vaikka itse olin sinne vessaan mennyt sanomatta mitään. Onneksi ne oli ulkona ja poikaystäväkin oli vielä siinä, vaikka sanoi että menee syömään.
Mä en vaan ikinä osaa pitää hauskaa, ilman että jossain vaiheessa iltaa jonkun pitää kysyä "mikä sulla on". Ja se oikeesti hävettää. En haluais olla se dramaattinen pillittäjä joka aina menee murjottamaan. Äh. Vaikka joskus oliskin kiva, että joku oikeesti haluis kuulla, mikä mulla on. Ei ne halua. En usko. Ne tulee pitämään hauskaa. Ei ne halua kuulla kaverinsa tyttöystävän angstaamista. Ei. Kuitenkin katuisin aamulla sitten, että ei helvetti mitä tuli taas kerrottua.
Kun muut piti hauskaa ja tilas aina vaan uusia juomia, mä mietin, että ei tää edes oo niin kivaa. Joo, joskus oikeesti tulee halu mennä ulos juhlimaan ja ryyppäämään, mut en mä tiedä. Siinä on aina niin paljon vaivaa ja mulla on aina liikaa odotuksia illalle ja sitten huomaankin taas itkeväni jossain vessassa. Ei tulis ikävä, jos ei nyt jostain syystä voiskaan enää juoda..
Melkein unohdin miks ees tulin kirjottamaan tänne. Nimittäin tänään on sunnuntai. Ja huomenna ihmisillä alkaa koulu. Ja tajusin vaan, kuinka paljon se mua ahdistaa. Tää on mun ensimmäinen syksy, kun en ole koulussa. Muut herää huomenna aikasin, on ihan väsyneitä, pukee päälleen uudet vaatteet joita voi esitellä muille ja näkee kaikkia niitä, keitä ei ole ehtinyt nähdä kesällä. Muiden elämään tulee taas jotain sisältöä. Tekemistä. Rutiini. Ja mitä mä teen huomenna? Herään myöhään, vieläkin. En meikkaa, en käy suihkussa, en pue mitään hienoja vaatteita, tuskin ees meen ihmisten ilmoille. Homehdun sisällä ja yritän kovasti keksiä tekemistä. Välillä vaan makaan sängyllä tuijottamassa kattoa. Luultavasti itken. Nytkin itkettää. Mä en oo mitään. Mä en enää kuulu normaaliin maailmaan. Häpeän itseäni. Häpeän etten päässyt opiskelemaan. Vaikken nyt edes haluaisikaan, mutta se sais mun oloni paremmaks nyt.
Rakastan syksyä. Sitä kun voi taas pukeutua peittäviin vaatteisiin, PITKIIN housuihin ja ihaniin villapaitoihin. Paljon helpompaa kuin miettiä, että kehtaanko nyt laittaa nää shortsit ja sopiiko nää edes tähän paitaan jne jne. Ennen tätä kesää en edes kehdannut käyttää shortseja/hameita. Olin aina farkut päällä, oli miten kuuma tahansa. Tänä kesänä ostin monet uudet shortsit ja kaks hametta ja oikeesti käytin niitä ja oon ylpee siitä. Vaikka ahdistikin, että jalat näkyy koska vihaan jalkojani. Tänä kesänä olikin niin kuuma (ja on yhä) että hyvä vaan kun päätin käyttää niitä.
Tää syksy tulee kuitenkin olemaan ihan erilainen kuin mikään muu. Ei tarvitse joka päivä miettiä, mitä puen huomenna. Uusien vaatteiden ostaminen tuntuu turhalta, kun ei kukaan niitä kuitenkaan näe. Tulen vaan istumaan kotona, toimettomana, tylsistyneenä. Mun on pakko saada töitä tai en kestä. Tähän on pakko tulla muutos.

Pelottaa.

Nukuin tänään taas kahteen iltapäivällä. Hyvä vaan. Ei oo syytä olla hereillä. Kohta varmaan pelaan vähän jotain jne. ennen kun tuut lomille. Pelottaa. En jaksais taas riidellä. Riidellään liikaa. Varmaan jokanen päivä kun nähdään. Jostain mä sen riidan aina kehitän. MINÄ. Mun syytä. Miks en osaa olla hiljaa. En mä mitään ansaitse, niin miksi sitten valitan?
Joku päivä huomasin etten ole itkenyt kunnolla vähään aikaan. Oon eläny fantasioissa. Paennut todellisuutta. Uskottelen itselleni kaikkea. Kaikkea mitä en kuitenkaan saa. Ja aina kun muistutat mua siitä, jotain murtuu. Mut en saa näyttää. En saa paljastaa, miten pahalta tuntuu kun kuvittelemani maailma romahtaa. Kerta toisensa jälkeen. Pitäisi kai hyväksyä se tosiasia, etten nyt saa mitä haluan. Pitää peittää kaikki nää tunteet. Kun ei Sua kuitenkaan kiinnosta. Millon mä opin, että vaikka kuinka yritän näyttää miten pahalta musta tuntuu, Sua ei vaan vittu kiinnosta?
Eräs kysyi multa, millon mulla alkaa koulu. "Ei alakkaan", vastasin. Jep, en saanu opiskelupaikkaa. Älä kysy enempää, nolottaa jo tarpeeksi. Kamala tilanne. Äärimmäisen nöyryyttävää. En mä mihinkään kelpaa. Pettymys kaikille. Sulle. Vanhemmille. Sukulaisille. Kavereille. Kaikille. Itselleni. Äiti suuttuu, kun en vaikuta innostuneelta hakemaan sykysyn yhteishaussa. En halua kouluun, en nyt vaan kykene siihen. En näe itseäni missään koulun penkillä yli kolmea vuotta. Hyi vittu. En varmasti halua kouluun. Mielummin meen töihin. Niin pääsen muuttamaan eikä tarvitse pelkällä näkkärillä selvitä. Äh. Taidan alkaa pelata jotain. Sais ajatukset pois näistä jutuista.

Elämä.

Anteeksi oon ollu laiska. Tiesin, että jossain vaiheessa tulee tämmönen tauko bloggaamiseen. Aina se menee niin. No kuitenkin, en mä oo lopettanu kuitenkaan. Ei vaan oikeen oo kerrottavaa. (eikä ketään kuitenkaan kiinosta). Kaikki päivät on samanlaisia. Herään kun herään, syön välillä (nykyään enemmän kai), makaan sohvalla kattoen sarjoja aamusta iltaan, välillä teen jotain kännykällä ja yöllä yritän nukahtaa, välillä se on tosi vaikeaa. Ei mulla oo elämää, ei mitään sisältöö mun päivis. Poikaystävä on armeijas ja sil on siel iha oma maailmas mihi mä en pääse sisäl. Ja se tuntuu pahalt. Mut en voi asialle mitään. Tottakai kuuntelen, kun se kertoo inttijutuista, mut välillä en ees haluis, koska vihaan koko asiaa. Tekee mun elämäst nii kurjaa. Vaikka ei se sillekkään tietty kivaa oo, mut välil tuntuu, et se on mieluummi siel ku mun kans. Oh well.
Tosiaan tää tyhjä elämä on pistäny mut miettii nyt viime viikkoina. On yks juttu mitä oon paljon miettiny, en viittii sitä sanoo tässä, mut se muuttais elämän kokonaa ja sit mul olis syy herätä aamuisin ja olis jotai tekemistä. Ja Sä olisit onnellisempi. Ja mä olisin kerrankin tehny jotain oikein. En vaan tiedä. Tää olis niin iso juttu kuitenkin ja mitä muut asiast ajattelis.. Äh. Tää asia vaan vaivaa mua niin paljon ENKÄ VOI KERTOO KELLEKKÄÄN. Pää hajoo. Mut mä oon jo täysikänen ja Sä sitäkin enemmän. Kyl me voidaan päättää omast elämäst, ku aikusii ollaan kuitenki. Haluun vaa elää. Haluun jo alottaa meidän yhteisen elämän. En haluu kuitenkaan pilata sitä heti alkuun, ja nyt en tiiäkkään mitä teen tän asian kaa. Voi vitsi, ei tää kirjottaminen mitään auta, pää menee vaan enemmän sekasin.
Noh, voisin kirjotella taas joku päivä, vaikkei ketään tätä luekkaan. Ehkä. Jos mul on jotain asiaa. Viikonloppuu odotan kuitenki innoissani, kun on suunnitelmii ja no,niin. En oo ehtiny olla masentunu viime viikkoin ku tää yks asia nyt vaivaa niin paljon ja mietityttää. Kai se tavallaan on hyväkin asia. Mut ei se paha olo oo mihinkää menny, nyt on vaan muuta mieles. Kyl se varmaan koht taas iskee, eikä mulla siis mitenkää hyvä olo oo, mut ainaki tavallaa vähemmän paha olo? En tiiä. Taidan jatkaa mun sarjojen katteluu nyt.

Tyhjiö.

Vihaan vihaan vihaan VIHAAN itteeni. Niin paljon. Hyi, paha ihminen, huono huono huono! Anteeks kaikille. Mä tiedän, oon pettymys. Haluun kipua, ansaitsen sen. AGLajalgaäpgaä en pysty! Mihinkään. Tiedän sen. Anteeksi. En pysty edes kirjoittamaan. Huonous huipussaan. Olo on jotenkin tyhjä.

Laiha(ko).

Oon jopa innoissani tästä uudesta minästä. Jotenkin. En tiedä miksi. Odotan jo innolla huomista, kun Sä tulet lomille ja saan aloittaa tämän. Aion olla niin täydellinen kun vaan pystyn. Vähän pelottaa, että jos en pystykkään, jos murrun heti. Aion silti yrittää! Jos pystyn pitämään tunteeni kurissa niin siinä tapauksessa pystyn myös laihtumaan hiukan lakkiasia varten. Ja pakko se on, oon ihan varmasti lihonnut. Hyi. Huomisen jälkeen voin taas unohtaa kaikki herkut enkä varmasti syö niin paljon että vatsa on täynnä.
Millon musta tuli tämmönen? Oon aina ollu alipainonen luonnostani, ihan syntymästä saakka. Lääkäritkin oli huolissaan kun olin vauva, mutta kyllä mä silti söin. Murrosiän tullessa tuli myös painoa lisää, mutta en silloinkaan ollut "normaalipainossa". Jossain vaiheessa olin siinä ihan rajalla, joskus lukion ihan alussa. Sitten tapahtui jotain. En oikein tiedä edes miten se alkoi. Sanoin aina kaikille ettei mulle voi tulla anoreksia kun en voi olla syömättä, mulla on aina nälkä. Ärsyttää edes kirjoittaa tästä tai ajatella tätä. Jotenkin vaan aloin vähetää syömisiä ja pidin herkkulakkoja jne. Sitten söin vaan vähemmän ja vähemmän. Jossain vaiheessa huomasin, että syömpäs minä nykyään vähän. Laihduin kerran yhdessä viikossa noin kaks kiloa. Se vaan paheni ja paheni, mutta ei musta kyllä siltä tuntunu, että ruoka mitenkään hallitsisi mun elämää. Kyllä mä silti välillä söin mäkkäriaterian tai pussillisen sipsejä. Eikä se mua mitenkään pelottanut eikä pelota vieläkään. Kyllä mä voin syödä mitä huvittaa. Eli en nyt sanoisi että mulla mikään syömishäiriö on, ei ei. Mutta pidän itseäni läskinä. Ällötän itseeni ja haluun laihtua.
Jossain välissä kävin salilla joka toinen päivä kuukauden ajan. Se oli just heti sen jälkeen kun Sä menit armeijaan. Ja sillon söin kyllä tosi vähän. Salilla tein melkeen pelkkää aerobista, eli kaloreita kulu. Luulen, että sillon oli just pahin vaihe. Oli tosin ihanaa nähdä kun paino vähenee. Ja ahdisti, kun sitä tuli vähänkin liikaa. Tiedän sen, että jos totuttaa kehon tosi vähään kalorimäärään per päivä niin jos syö vähänkin enemmän niin paino tulee nopeasti takasin. Tiedän sen. Silti välillä huomasin, että olin yhden päivän aikana syönyt vain yhden pienen jugurtin, yhden leivän ja puolikkaan perunan. Oikeesti mua pelotti. Tosi paljon. En vaan halunnut ajatella asiaa.
Ihmiset alko huomauttelee, että oompas laihtunut. Ja sekös sai mut iloseks. Sain siitä vaan lisää motivaatiota. Nyt oon huomannut, että on jäänyt vähän tää koko homma. Tosin siihen vaikuttaa se, että en enää käy salilla ja nukun puolet päivästä, joten tavallaan en kyllä syö nyttenkään kovin paljon. Jos herään kolmen maissa, syön jotain aamupalaa, sitten en jaksa laittaa sen enempää ruokaa ja odottelen että joku illemmalla laittaisi jotain. Tää on kyllä tosi ristiriitasta. Meinaan tiedän itse että olen alipainonen ja melko laiha. Mut heti kun katon peiliin niin nään vaan läskiä. Oon tämmönen läskilaiha. Esim mun kädet on tosi laihat, mutta jalkojani vihaan ja vatsaa. Naamakin näyttää pullealta, tosin oon huomannu että oon naamasta vähän laihtunut.
Voi vitsi. Ei ehkä olisi pitänyt kirjoittaa tätä, tunnen jo miten motivaatio kasvaa tähän touhuun. Eikä se edes ole vaikeaa. Tavallaan. Kunhan syö vaan tarpeeks vähän, vatsa tottuu siihen eikä edes ole nälkä. Ihan sama. Aion pitää tunteeni kurissa ja myös kehoni. Jep. Hyvä idea. En oikeastaan jaksa välittää, mitä mulle tapahtuu. Kunhan Sä oot tyytyväinen. Tavallaan myös haluan että näet miten laihdun, kun en mitenkään muutenkaan voi näyttää Sulle miltä musta tuntuu. Sun on pakko huomata! Musta tulee täydellinen tyttöystävä, täydellisen hillitty ja eikä yhtään lihava. Tai ainakin vähän hoikempi. Vähän. Jonkun verran. Sen verran, että huomaat taas. Tulisi jo huominen!

P.S: painajaiset on niin mukavia.

Säännöt.

Taas kerran olen päättänyt, etten näytä Sinulle enää pahaa oloani. Tällä kertaa olen kuitenkin enemmän tosissani kuin ennen. Aion olla täydellinen tyttöystävä Sulle. Et kuule ainootakaan valitusta. "mä en jaksa kun sä koko ajan valitat" En valita enää. Teen mitä pyydät, annan Sun tehdä mitä haluat. "et sä oo ainoo ihmine ketä haluun nähä" Jos haluut olla kavereides kanssa, en sano mitään. Jos haluat mennä johonkin, en sano mitään. Jos et tahdo mua mukaan, en sano yhtään mitään. En pyydä Sulta enää mitään. En mitään. En anna Sun ostaa mulle mitään. En mä ansaitse. Mitään. Maksan itse juttuni, vaikka ei mulla rahaa pahemmin olekaan. Ihan sama. Kuuntelen Sua, en keskeytä, en edes yritä ilmeilläni valittaa. Jos kerrot jotain, mistä en pidä, en näytä sitä. Pidän sen sisälläni, vaikka se tuntuisi maailmanlopulta. Koska tiedän, että Sua ei vois vähempää kiinnostaa. Aion olla täydellinen tyttöystävä. Sellainen, jonka luokse on oikeasti kiva tulla lomille. Joka ei heti ala murjottamaan ja jonka ensimmäiset lauseet ei ole pelkkää valitusta. MUN. PITÄÄ. MUUTTUA.

Sääntöjä:

-ÄLÄ näytä tunteitasi!
-älä todellakaan valita
-älä pyydä mitään
-älä manipuloi
-älä ole itsekäs
-tee mitä pyydetään
-hymyile
-muista,että et ansaitse mitään!


Vaikka kyyneleet valuis mun poskilla enkä jaksaisi enää hengittää, aion silti HYMYILLÄ jos olet siinä näkemässä. Ei täydellisellä tyttöystävällä voi olla mikään huonosti, ei ole syytä itkeä. Eihän? Toivon, että pidät uudesta, täydellisestä minästä. Toivon todella. Mutta kun et ole näkemässä, jatkan samaa rataa. Nukun päivät, itken yöt, en jaksa syödä, en käy missään, EN HALUA OLLA HEREILLÄ. Mutta näistä asioista ei Sinun tarvitse välittää, ei Sun tarvitse tietää. Ethän Sinä välitä, vaikka laihtuisin olemattomiin, olisin sisältä tyhjä ja tunteeton, jalat viiltoja täynnä. Kunhan en valita. Eihän mulla ole mikään huonosti. Niinhän Sinä aina sanot.

Jääkylmää.

Eipä tässä mitään. Voinko itteeni enää enempää vihata. Ihan oikeesti. Viime yö oli jotain niin kauheeta. Vihaan riidellä Sun kanssa. Sait mut taas tuntee itteni NIIN huonoks ihmiseks. Meinasin hypätä auton alle, petyin kun autot hidasti ja pysähty. Eikä ajaneetkaan mun päälle. Oisitte ajanu vaa! Vittu. Mä en jaksa elää. Mul on niin paha olla ja viime yö repi taas kaikki haavat auki. Silti osasin jo aamulla esittää elävää. Oon tainnut jo oppia hillitsemään itseni. Pitämään naamaria yllä. Ettei kukaan vaan näe. Ettei mua haittais vaikka auto ajaiskin päältä. Vaikka jäätyisin ulkona kuoliaaksi.
Ainoo asia minkä takia elän enkä vielä luovuta oot Sä. Ja eilen mua pelotti niin. Että joudun luovuttamaan. Mä pelkäsin kuollakseni. Sä oot tärkein asia mulle. Sä oot mun kaikki. Enkä mä koskaan luovu susta, en ikinä luovuta jos on edes pienen pieni toivon kipinä. Rakas, me selvitään tästä. Nyt on vaan vaikeaa. Mut Sä oot mun koko elämä ja mä tiedän, että me selvitään.
Ihan sama vaikka saat mut tuntee huonoimmaks ihmiseks maailmassa. Tee mitä haluut, saat tehä mulle ihan mitä vaan. Kunhan oot mun. Mä yritän muuttua. Mä tiedän, että mussa on vika, me molemmat tiedetään se. Mä yritän. Muuttua. Paremmaksi. Vaikken sitä koskaan tule olemaan. Nimittäin hyvä, tarpeeksi hyvä. Sulle.

Unohdus.

On niin vaikeaa. Kun joutuu olee ihan yksin, päivästä toiseen herätä uuteen kamalaan päivään ja toivoa ettei olisi herännyt. On niin ikävä. Et päässyt tänä viikonloppuna mun luo. Tuntuu ikuisuudelta. Ja vaikka viikonloppu lopulta tulee, se kestää vain hetken ja meet taas. Jatkuva ikävä, eihän tätä voi kestää! Tietäen et tää ei ihan heti lopu. Ei oo menny edes puolta ajasta. MUL ON VAA NIIN KOVA IKÄVÄ. Ja ihmiset olettaa, et mä oon jo tottunu tähän. No en ole enkä varmaan tuukkaan tottumaan. Koska totuin jo siihen, että olet mun lähellä koko ajan. En mä totu tähän enkä oikeasti halua olla edes olemassa tänä aikana. Toivon vaan, että voisin mennä nukkumaan ja herätä siihen päivään, kun tää kaikki on ohi. Kun oot mun kanssa etkä sano sunnuntaisin näkemiin.

Eilen lupasin nähdä kaveriani. Se tuntui hyvältä idealta, mutta vähän ennen kun piti lähteä en enää halunnutkaan. Tuntui niin vaikealta saada lähdetyksi. Ihan mahdottomalta. Meinasin jo perua koko jutun, kysyinkin häneltä että onko pakko. Se sano että on. Jouduin lähtemään vaikken olisi halunnut. Kai se oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Aluksi oli vähän ulkopuolinen olo, tunsin kyllä kaikki ihmiset, mutten oikeen osannut sanoa mitään. Ei tehnyt mieli puhua. Jos puhun, tunnen että olen olemassa enkä halua olla olemassa. Kotonakaan en paljoa puhu, mieluummin oon vaan hiljaa ja yritän olla näkymätön. Kuitenkin, kun alkoholi alko vaikuttaa niin ajattelin että oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Oli se ihan kiva ilta tavallaan ja tavallaan ei. En puhunut paljon ja mietin vaan humalaa ja sitä kuinka ihanaa olisi olla koko ajan humalassa. Voisi unohtaa kaiken pahan, olisi vaan sekava olo eikä pystyisi ajattelemaan. Miten mukavaa se olisikaan.

Kuitenkin on vaan niin paljon helpompi jäädä kotiin. Olla vaan, katsoa leffoja ja sarjoja, unohtaa muu maailma. Jäädä paikalleen ja unohtaa. Saada muut unohtamaan sut. Ei mua kukaan kuitenkaan kaipaa. Kyllä ne muut löytää parempaakin seuraa kuin mut. Enhän mä edes osaa jutella mistään. Kun en tiedä mitä maailmassa tapahtuu. Koska ei kiinnosta. Ei vaan kiinnosta. Vihaan maailmaa, vihaan ihmisiä vihaan vihaan vihaan mun elämää. En halua muistaa, haluun vaan uppoutua johonkin mikä saa mut unohtamaan tän kaiken. Että olis helpompaa. Maailma saa mut silti kiinni, joka päivä se saa mut. Jos ei aiemmin, niin yöllä viimeistään. Kun koitan käydä nukkumaan. Kaikki palautuu mieleen enkä voi enää nukkua. Ja pistän itseni muistamaan, se on mulle ihan oikein. Muistaa kaikki paha, tuntee tää tuska. Joka päivä se syö mua sisältä. En tiedä enää onko vika mussa vai maailmassa. En tiedä. Eikä sillä oikeastaan väliä olekkaan. Ei se mihinkään häviä, se on, se on ollut niin pitkään. Vaikka jonain päivänä onnistuisinkin peittämään tämän ihan täydellisesti, tää paha olo on mun päässä eikä se jätä mua rauhaan. Mä oon väsynyt olemaan olemassa. Mua väsyttää niin paljon. Onneksi päivisin saan olla ihan yksin, nukkua iltapäivään ja olla hiljaa.

Herätys.

Kevät. Istun terassilla juomassa aamuteetä. Vaikka ei oo enää aamu sillä heräsin yhden jälkeen. On lämmintä ja laitoin jopa shortsit jalkaan. En tiedä miksi, eihän niitä ketään näe mutta laitoin kuitenkin. Musta huppari on liian kuuma, en jaksa tehdä asialle mitään. Musiikki soi hiljasella kännykästä. Aurinko maalaa varjoja terassin lautoihin. Kyyneleet vierivät aurinkolasien takaa. On taas pitkä aika siihen, että nähdään. Ihan liian pitkä. Mietin, että tämmöstä tämä tuleva kesä tulee olemaankin. Minä yksin ulkona istumassa, katsomassa miten kaunis maailma on osaamatta arvostaa sitä. Jos istuisit mun kanssa, nämä kauniit hetket ei menisi hukkaan. Nyt ne hetket on vaan surullisia, sokaisevia. Yksinäisyyttä täynnä. Enkä halua herätä auringon valoon. Päivä toisensa jälkeen. On liian valoisaa, on liian vaikeaa piilottaa ahdistus. Ei oo mitään järkeä olla hereillä.
Tekee mieli juoda. On tehny jo pitkän aikaa eikä mua mikään sinänsä estä. En vaan taida jaksaa mennä ihmisten ilmoille. Näyttää ihmiseltä. Esittää elävää. Vetää kännejä ja nolata itseni. Haluaisin, mutten jaksa vaivautua. Juominen on ainoa tekeminen minkä keksin. Sen lisäksi ei oo mitään. Tavalliset ihmiset käy kouluissa ja töissä. Minä nukun siihen asti kun muiden päivä alkaa olla lopuillaan. Ja esitän, että olen olemassa. "Ootko tehny tänään mitään järkevää?" Mitä tohon voi vastata. En tietenkään ole. Enkä oo siitä ylpeä. En vaan jaksa. Antakaa mun nukkua. Talvi tule jo.

Tuska.

Anteeksi. Anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi. Ansaitsen tän kaiken. Jokaikisen huonon päivän mikä mulla on ollut ja tulee olemaan. Jokaisen niistä. Jokaisen mahdottoman hengenvedon, jokaisen loukkaavan sanan, jokaisen viillon, jokaisen nälän, jokaisen pettymyksen, KAIKEN. Ansaitsen sen kaiken pahan ja enemmänkin. Tää on ihan oikein. Mun kuuluu tuntee tää kaikki, kaiken kuuluu mennä väärin, on mulle oikein ettei asiat mene niinkuin suunnittelen. Ansaitsen sen ettet oo mun kaa koko ajan. Ansaitsen jokaisen yksinäisen päivän, tunnin, minuutin, sekunnin. Jokaisen kyyneleen ja kaiken kivun. Jokaisen painajaisen.
Mä oon paha enkä ansaitse mitään hyvää. En ansaitse Sua. Sua en todellakaan. Mä oon pilannu kaiken, pilaan jatkuvasti vieläkin ja tulen pilaamaan. Miks mä oon olemassa, miks? Miks mä teen näin, MUN PITÄS PITÄÄ VAAN SUU KIINNI. En mä saa sanoa, mikä mua ärsyttää, koska en mä ansaitse lohtua, haleja, suukkoja, sääliä. EN MITÄÄN. Mun kuuluu kärsii ihan yksin. Yksin. Ei oo Sulle oikein näyttää tätä oloa. Ei sun tarvi tietää, ei sun tarvi auttaa. Mun pitäis vaan olla hiljaa, sanomatta mitään, HYMYILLÄ ja olla kuin ei oliskaan. Kuin mul ei ois mikään hätänä. Koska mä oon paha, mä oon huono ja mun kuuluu kärsiä. Tää on oikein. Millon mä tajuun sen, millon mä ymmärrän et näin tän pitääkin olla. Loppuun asti. Mä ansaitsen tän kaiken!

Pettymys.

Oon niin huono. Kaikkien mielest. Tunnen itteni niin huonoks, eikä se oo mikään ihme, kun kaikki haukkuvat mua. Oon pettymys. Kaikki joutuvat vaan pettymään muhun ja niin minäkin. Ymmärrän. Ei musta voi kukaan koskaan olla ylpee. En ikinä saavuta mitään hienoa, enkä edes yritä. Oon täydellisen hyödytön. Anteeksi maailma.

Tyhjyys.

Eilinen yö oli taas niin ihana. Itkin vaan. Ikävää. Vaikka oli vasta sunnuntai yö. Kaikki näyttää niin toivottomalta. Vielä ihan liian monta aamua yksin. Olo on niin tyhjä. Tuima. Kyyneleet silmissä. Itkettää muttei tunnu pahemmin miltään. Etkä Sä vieläkään ymmärrä. Et tää on mullekkin vaikeaa.

Tiedän, et se oot Sä kenen tekemisii vahditaan päiväst toiseen ja joudut herää kuudelta aamulla. Etkä saa tehä mitä haluat. Mut on tää mullekkin vaikeaa. Jos vaan näkisit mimmonen oon päiväst toiseen. Miten en haluu herätä, miten en jaksa syödä, miten heti aamusta itken, miten saatan vaan istua tai maata sängyllä ja tuijottaa tyhjyyteen. Ja sitten taas purskahtaa itkuun. Miten ylivoimaselta tuntuu mennä ulos ja tehdä tavallisia asioita. Saada jotain aikaseks. Hymyillä. Jaksaa hengittää. Jos sä vaan näkisit. Ymmärtäisitköhän sitten.

Voinko mennä jo nukkumaan, oonhan ollu hereillä jo kaks tuntii. Ei, en saa mennä, en mä voi nukkua, mun kuuluu kitua. Nukkuminen on liian helppoo. Mä ansaitsen olla hereillä ja tuntee tän tuskan. Koska oon itsekäs. Enkä osaa tukea sua. Vaikka et Säkään mua. Anteeks.

Negatiivista.

Okei. Eli päätin perustaa julkisen blogin. Sain idean eilen yöllä, kun kirjoitin salaista blogiani. Se on mun virtuaalinen päiväkirja, koska oon niin laiska kirjoittamaan perinteistä päiväkirjaa. Ja siihen on toinenkin syy. Perinteisen päiväkirjan joku voi löytää, mutta salaiseen blogiini voin kirjotella ihan rauhassa ilman että tarvitsee pelätä jonkun löytävän sen.

Mä en yhtään tiedä kiinnostaako ketään alkaa lukea mun blogia, koska oon niin negatiivinen ihminen, mutta toivon todellakin että saan lukijoita. En tarvitse mitään sataamiljoonaa lukijaa mutta muutama olisi ihan kiva. Joku jolta sais vähän palautetta mut ajatuksiin ja ehkä apua kenties? Vertaistukea. Oon niin yksinäinen nykyään ja olisi kiva että edes joku kuuntelisi ja olisi kiinnostunut. Edes vähän.

Pelottaa kertoa täällä blogissa oikeastaan faktoja itestäni, koska pahin pelkoni on että joku tunnistaisi mut. Eli en aio kertoa sellaisia asioita mistä mut voisi tunnistaa. Aion kuitenki rehellisesti kertoa pään sisäsii ajatuksii jne äh. Tuntuu että tää menee pielee jo nyt. En todellakaan oo hyvä kirjottamaan ja
tuntuu että nyt on paineita kun joku saatta jopa lukea tätä tekstiä. No, ehkä mä totun.

Voisin kertoa kyllä jotain itsestäni. Hmm. No, oon tyttö. Oon 18-vuotias ja -95. Oon lukiossa tai olin, koska koulu on nyt periaatteessa ohi, kirjotukset on hoidettu ja nyt on vaan "lomaa" kunnes sitten toukokuussa on lakkiaiset. Mulla on poikaystävä ollu jo pari vuotta ja rakastan häntä ihan älyttömästi. Hän on tärkein ihminen mun elämässä ja oikeastaan yks harvoja asioita miks jaksan ees olla elossa.  Oon tosi onnekas kun mulla on hänet. Mulla on myös ihan ok perhe, vaikka välillä on vaikea sietää heitä, mutta niin kai se kaikilla menee. Eli ei oo sinänsä perhe ongelmia, mutta suurin toiveeni just nyt olis päästä muuttamaan. Hmm mitäköhän vielä. No oon vanhin lapsi meien perheestä.

 Just nyt vihaan mun elämää enkä jaksais nousta aamusin. Miks mä nousisin, kun ei oo mitään tekemistä. Poikaystävä on armeijassa ja paras kaveri vaihdossa. Tää on tosi vaikeeta aikaa, koska tuntuu kuin mulla ei ois ketään. En oo IKINÄ tuntenu itteeni näin yksinäiseks. Mä tiiän et tämmösii valitus masennus blogeja on paljon paljon eikä ketään kaipaa uutta tämmöstä. Mut haluisin vaan pitkästä aikaa jutella jonkun kaa näistäki asioista. Vaik nää on vaikeita eikä niitä kerrota tosta vaan. Siks kirjotanki anonyymisti blogiin, koska se on helppoa. Mä oon ihmine ja ihmine tarvii muita ihmisii. Mä tarviin jonkun, jota edes hieman kiinnostais. Mä en voi pitää tätä kaikkee sisälläni, en vaa voi! Tää blogi on paikka mihin aion kirjottaa mitä tunnen, ja toivon että joku sattuisi lukemaan ja kommetoimaan(kin). Mä en vaa jaksa tätä enää. Tätä esittämist ja asioiden pitämist sisällä. En voi. Hajoon pian sirpaleiks.
Mun ajatukset on liia sekaset,en osaa kirjottaa enempää. Kopioin nyt salasesta blogistani pari pätkää teienki luettavaks,nää on siis kirjotettu eilen:

"Mitä mulle kuuluu? No, nyt se on ohi. Koulu nimittäin. Oon mun lukion käyny. YO kokeet tehny. Oon vapaa kaikesta ja vapaa tekemään mitä ikinä lystään. Oon tullu siihe pisteesee elämäs mitä oon kai aina odottanu. Mut..mä en oo tyytyväine. Päinvastoin. En tykkää täst tilanteest. Tää on pahaks mulle. Todellakin. Ihan liikaa aikaa itelleni, LIIKAA. Liikaa aikaa olla YKSIN. Ja voi, nyt mä todellaki oon täydellisen yksin."

" Mun sisäl on pilkkopimeää. Niin synkkää. Ei oo iloo. On ollu tosi muutosrikasta aikaa, kaikki on erilaista nyt. Oon iha sekasin. Koulu loppu enkä oo tainnu tajuta sitä vieläkää kunnol, en pysty rentoutumaan. Tuntuu siltä että pitäis tehä jotain, mut ei oo mitään tehtävää! "

"Taitaa olla maanantai ja kello on kaks yöllä. Heräsin kahelt päiväl, koska miks heräisin aiemmi? Ei oo mtn syytä herätä, mun elämäl ei oo tarkotusta. Oon ollu koko päivän huoneessani."

"Miks se tekee näin. MIKS. Toivon joka kerta et se ottais mut syliiin ja sanois etten saa enäää viiltää ja kysyis mikä mulla on,mite se vois auttaa,lohduttais mua. Kerranki. Se taitaa olla vaa unelmaa. Enkä mä lohduttelua ansaitse. En ansaitse mitään,muutaku kituu. "

"Oon iha sekasi kaikest. Ehkä pitäis vaa mennä nukkuu taas (ja herätä joulukuus). Öitä."

Jep, tähä loppuu tää turhaaki turhempi postaus ja saa kommentoida todellakin. Heippa!