Tuska.

Anteeksi. Anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi. Ansaitsen tän kaiken. Jokaikisen huonon päivän mikä mulla on ollut ja tulee olemaan. Jokaisen niistä. Jokaisen mahdottoman hengenvedon, jokaisen loukkaavan sanan, jokaisen viillon, jokaisen nälän, jokaisen pettymyksen, KAIKEN. Ansaitsen sen kaiken pahan ja enemmänkin. Tää on ihan oikein. Mun kuuluu tuntee tää kaikki, kaiken kuuluu mennä väärin, on mulle oikein ettei asiat mene niinkuin suunnittelen. Ansaitsen sen ettet oo mun kaa koko ajan. Ansaitsen jokaisen yksinäisen päivän, tunnin, minuutin, sekunnin. Jokaisen kyyneleen ja kaiken kivun. Jokaisen painajaisen.
Mä oon paha enkä ansaitse mitään hyvää. En ansaitse Sua. Sua en todellakaan. Mä oon pilannu kaiken, pilaan jatkuvasti vieläkin ja tulen pilaamaan. Miks mä oon olemassa, miks? Miks mä teen näin, MUN PITÄS PITÄÄ VAAN SUU KIINNI. En mä saa sanoa, mikä mua ärsyttää, koska en mä ansaitse lohtua, haleja, suukkoja, sääliä. EN MITÄÄN. Mun kuuluu kärsii ihan yksin. Yksin. Ei oo Sulle oikein näyttää tätä oloa. Ei sun tarvi tietää, ei sun tarvi auttaa. Mun pitäis vaan olla hiljaa, sanomatta mitään, HYMYILLÄ ja olla kuin ei oliskaan. Kuin mul ei ois mikään hätänä. Koska mä oon paha, mä oon huono ja mun kuuluu kärsiä. Tää on oikein. Millon mä tajuun sen, millon mä ymmärrän et näin tän pitääkin olla. Loppuun asti. Mä ansaitsen tän kaiken!