Kevät. Istun terassilla juomassa aamuteetä. Vaikka ei oo enää aamu sillä heräsin yhden jälkeen. On lämmintä ja laitoin jopa shortsit jalkaan. En tiedä miksi, eihän niitä ketään näe mutta laitoin kuitenkin. Musta huppari on liian kuuma, en jaksa tehdä asialle mitään. Musiikki soi hiljasella kännykästä. Aurinko maalaa varjoja terassin lautoihin. Kyyneleet vierivät aurinkolasien takaa. On taas pitkä aika siihen, että nähdään. Ihan liian pitkä. Mietin, että tämmöstä tämä tuleva kesä tulee olemaankin. Minä yksin ulkona istumassa, katsomassa miten kaunis maailma on osaamatta arvostaa sitä. Jos istuisit mun kanssa, nämä kauniit hetket ei menisi hukkaan. Nyt ne hetket on vaan surullisia, sokaisevia. Yksinäisyyttä täynnä. Enkä halua herätä auringon valoon. Päivä toisensa jälkeen. On liian valoisaa, on liian vaikeaa piilottaa ahdistus. Ei oo mitään järkeä olla hereillä.
Tekee mieli juoda. On tehny jo pitkän aikaa eikä mua mikään sinänsä estä. En vaan taida jaksaa mennä ihmisten ilmoille. Näyttää ihmiseltä. Esittää elävää. Vetää kännejä ja nolata itseni. Haluaisin, mutten jaksa vaivautua. Juominen on ainoa tekeminen minkä keksin. Sen lisäksi ei oo mitään. Tavalliset ihmiset käy kouluissa ja töissä. Minä nukun siihen asti kun muiden päivä alkaa olla lopuillaan. Ja esitän, että olen olemassa. "Ootko tehny tänään mitään järkevää?" Mitä tohon voi vastata. En tietenkään ole. Enkä oo siitä ylpeä. En vaan jaksa. Antakaa mun nukkua. Talvi tule jo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti