Kiireinen.

On ollut pieni tauko. En nyt tiiä onks ollu edes paljo kerrottavaa. Joten ei kai sinänsä välii. On tän kuukauden ajan kyl ehtiny tapahtuu vaik mitä. Olin kesätöis kaks viikkoo, jos sitä siks voi kutsuu. Oli ihanaa et oli jotain tekemist, vaik seki meni loppujelopuks pilal ja pahensi sitä yhtä asiaa mitä en saa pois mielest vieläkää. Kesätöiden jälkee näin pitkäst aikaa siskopuolta ja oli tosi kivaa. Sen jälkeen jumituin johonki kolmen päivän perhelomal, vaikken ees ois halunnu mennä. Tavallaa oli kivaa joo, mut sen sanon et se sai olla sit viimene perheloma mun osalt. Ei siin vaa pysy järjissää. Mut kivaa silti oli, ei sitä voi kiistää. Ainaki jonkin verran. Sen jälkee tehtii viel yks minireissu poikaystävän kaa ja oli tosi kivaa, vaikka kärsin krapulasta seuraavan päivän (ja mulle ei oikeesti ikinä tuu krapula). Eli tekemist on riittäny ja säät on ollu ihanii ja kaikki on ollu mukamas niin hyvin. Kai se mulle hyvää teki, et oli jotain tekemist. Näin parii kaveriiki tänä aikan.
Vaikken oo vieläkää kuullu mun parhaast kaverist, joka on ollu suomes jo pari kuukaut varmaa. En vaa tiiä mikä sitä vaivaa. Tulee tosi paha mieli aina ku muistan hänet. Sairas ikävä. Äh. Kai mä tänki ansaitsen.
No kuitenki. Ei oo ollu ns. aikaa olla masentunu. Vaik välil on tullu paha olo ja paha mieli joo mut oon huomannu, etten oo ajatellu niit ajatuksii pitkään aikaan. Ei ne mihinkää oo menny, en vaa oo ehtiny. Se siin onki nii hyvä, jos on tekemist. Nyt tää meinaan muuttuu. Nyt ei oo enää tekemist. Ei sit todellakaa. Tätä pahentaa seki et muiden koulut alkaa parin viikon pääst ja työt ja kaikki, ja minä oon vaa pummina jossai, nukkumas päivät ja valvomas yöt. On ollu vast kaks toimetont päivää ja jo nyt mun unirytmi on se sama ku enne: 4 yöl nukkuu, 14-15 iltapäiväl herään. Koska ei vaan kiinnosta. Miks mun tarvis herätä? Niimpä. Ei tarviikkaa. En haluukkaa. En haluu olla hereil, ei mul oo mitään syytä olla hereil. Muil on tärkeet tekemist ja mul loppuu leffat ja sarjat kesken, jos herään vähänki aiemmi. Koska en mä muuta tee.
Tosin nyt on tehny mieli juoda paljon. Ja oon juonukki, en tosin kovin kunnol, mut juonu silti. Haluun vaa olla sekasin. Ettei tarvi eikä pysyt ajatella mitää. Pitäiskö tänää mennä juomaan. Plääh. Sit oon kans kuluttanu rahaa aika paljo. Oon huomannu, et shoppailu piristää mua. Ei se kauaa kestä, mut on kai se parempaa ku juomine.
Ehkä tää bloggaus oliki virhe. Nyt muistuu taas kaikki pahat asiat mielee, joita oon yrittäny kai vältellä. Noh, tätä oon odottanukki. Et se taas iskis. Siivet ottais mut synkkään suojaansa. Ihan sama. Siel on turvallista. Maailma pelottaa. Kaikki on madollista mulle, mut mun mieli sanoo että mulle on kaikki mahdotonta. En oo tarpeeks hyvä mihinkään. En mihinkään. En pääse mihinkään kouluun, en saa töitä, en osaa mitään. En riitä mihinkään enkä kellekkään. Etenkään itselleni. Huono epäonnistuja. Oon vaan hyvä pilaamaan kaiken. Kukaan ei voi koskaan olla ylpee musta. En oo ikinä saavuttanu mitää. Oon tajunnu sen vähä aikaa sit. Enne luulin, et oon ollu hyvä mun harrastuksis. Empäs tainnutkaan olla. Luulin, et oon hyvä maalaamaan ja piirtämään. No se muuttui lukion aikan, ku pikkusiskosta tuli parempi ku minä enkä enää saanu hyviä numeroita kuviksesta. Voimisteluharrastukseta ei oo enää mitään jäljellä musta, en veny enää mihinkää suuntaa. Toinen pikkusiskoni on jo nyt mua parempi, vaikka alotti vast koulun. Siit voidaa olla ylpeit. Toisestaki siskost voidaa olla ylpeit. Se on mua parempi koulus. Mussa ei oo mitään ylpeyden aihetta. Joo, suoritin lukion. Huonoilla arvosanoilla, joiden takii en päässyt edes haluamani koulun pääsykokeisiin. Ei vittu. Oon meien perheen epäonnistuja, musta lammas, juoppo pummi ongelmalapsi. Vahinko. Ei mun pitäis edes olla olemassa.
Yritän kirjottaa useemmin. Moikka.

Herätys.

Kevät. Istun terassilla juomassa aamuteetä. Vaikka ei oo enää aamu sillä heräsin yhden jälkeen. On lämmintä ja laitoin jopa shortsit jalkaan. En tiedä miksi, eihän niitä ketään näe mutta laitoin kuitenkin. Musta huppari on liian kuuma, en jaksa tehdä asialle mitään. Musiikki soi hiljasella kännykästä. Aurinko maalaa varjoja terassin lautoihin. Kyyneleet vierivät aurinkolasien takaa. On taas pitkä aika siihen, että nähdään. Ihan liian pitkä. Mietin, että tämmöstä tämä tuleva kesä tulee olemaankin. Minä yksin ulkona istumassa, katsomassa miten kaunis maailma on osaamatta arvostaa sitä. Jos istuisit mun kanssa, nämä kauniit hetket ei menisi hukkaan. Nyt ne hetket on vaan surullisia, sokaisevia. Yksinäisyyttä täynnä. Enkä halua herätä auringon valoon. Päivä toisensa jälkeen. On liian valoisaa, on liian vaikeaa piilottaa ahdistus. Ei oo mitään järkeä olla hereillä.
Tekee mieli juoda. On tehny jo pitkän aikaa eikä mua mikään sinänsä estä. En vaan taida jaksaa mennä ihmisten ilmoille. Näyttää ihmiseltä. Esittää elävää. Vetää kännejä ja nolata itseni. Haluaisin, mutten jaksa vaivautua. Juominen on ainoa tekeminen minkä keksin. Sen lisäksi ei oo mitään. Tavalliset ihmiset käy kouluissa ja töissä. Minä nukun siihen asti kun muiden päivä alkaa olla lopuillaan. Ja esitän, että olen olemassa. "Ootko tehny tänään mitään järkevää?" Mitä tohon voi vastata. En tietenkään ole. Enkä oo siitä ylpeä. En vaan jaksa. Antakaa mun nukkua. Talvi tule jo.

Ahdistus.

Mä en jaksa. En jaksa en jaksa en jaksaaa. SEKOON. Liikaa ajatuksii eikä ketään ketä kuuntelis. Ketä ymmärtäis. Niin yksin ihan yksin en jaksa olla yksin.
Ahdistus on palannut. On taas sunnuntai. Taas viis päivää ahdistusta eikä mikään helpota oloo. Ei mikään. Miks mun pitää ajatella en haluu ajatella. Menkää pois!! poispoispoispois pliis. Mä en jaksa tätä. En mä voi olla tälleen, en mä voi pitää mun suuta kiinni kokoajan, en voi pitää tätä sisäl en voi. Kyl se ilmenee jotenki ja jos en voi puhua, niin se vaan kasvaa mun sisäl, syö mua sisält, paisuu niin isoks et saan taas jonkun kohtauksen. Siin käy aina niin. Tai ehkä nyt on eri tilanne. Ennen vaan torjuin mun ajatuksii ja se loppu aina sekokohtaukseen. Nyt kyl AJATTELEN niin paljo et sekoon, mut en vaa puhu. En saa näyttää tätä, en saa olla heikko, en mä ansaitse sääliä enkä lohtua. Milleen tää loppuu? Jos en voi puhuu. Se näkyy jo mun jaloissa. Viiltoina. Jotka muistuttaa mua mun huonoudesta. Se näkyy unirytmin järjettömyytenä. Neljän-viiden maissa yöllä nukkumaan ja herään kolmen maissa iltapäiväl. Se näkyy kun itken jatkuvasti ajatusten takia. Kun näen painajaisii. Kun en haluu herätä. Kun en haluu olla hereillä. Kun ahdistaa masentaa ei kiinnosta mikään en jaksa. Kun raivoon joka asiast. Ku hyvätki asiat AHDISTAA niin paljon et niistäki tulee PAHOJA. En jaksa tätä oikeesti en jaksa!
Ei täs tekstis oo mitään järkee, anteeks. Luulin et pystyn kertoo milt tää tuntuu mut en osaa. En osaa selittää tätä, tää on liian sekavaa. Mä oon väsynyt, haluun vaan nukkumaan. Herättäkää mut joulukuussa.

Odotus.

Tyypillistä. Heräsin taas kolmen maissa iltapäivällä. Ja silti väsyttää. Viikonloppuna pitäisi herätä ihan eri aikoihin,mitäköhän tästäkin tulee. Oon taas pettynyt itseeni. Anteeks.
Voisin tänään tehdä jotain hurjaa, mennä ulos. Ehkä kohta.. tai huomenna. En tiedä. Saa nähdä. Taas yks toimeton, turha päivä edessä. Tai puolet siitä, kun heräsin näin myöhään. Valvon kuitenkin kolmeen-neljään asti yöllä, eli monta tuntia jäljellä täynnä tuskaa. Ehkä voisin sittenkin mennä ulos. Kuunnella musiikkia täysillä, kävellä vaan. Siin on kyl riski, et päästän kyyneleet valumaan. Tiiän et tekis hyvää mulle mennä ulos raikkaaseen ilmaan, mut mua pelottaa. Sisäl oon turvassa, tääl voin piiloutuu huoneeseen ja kadota peiton alle. Tää on nyt kyl tosi vaikeeta, miten ulos meneminen voi olla näin vaikeeta? Millon must tuli näin huono. En osaa enää mitään, oon kyl tienny sen pitkään. Huono.
Aurinko ahdistaa. Voisin laittaa aurinkolasit. Jos siis jaksan mennä ulos ollenkaan. Ois niin helppoo vaan olla menemät mut sit oon viel pettyneempi itteeni. Enkä jaksais kokoaja vihata itteeni. Kaikki on niin turhaa. Mun elämä ei oo ku odottamist. Odotan viikonloppua, sitä et Sä tuut. Ja sit on taas sunnuntai ja jään yksin. Odotan taas uutta viikonloppuu ja taas seuraavaa ja seuraavaa. Odotan et tää vuos loppuu. Täs vuodes ei oo mulle mitään. Tää on pelkkää odottamist. Eikä aika tunnu kulkevan yhtään mihinkään. Vuosi on vieläkin vasta aluillaan, vaik se on kestäny jo koko ikuisuuden. Mä en tiiä selviinkö täst vuodest ja täst jatkuvast ikäväst. Anteeks, tiiän. En sais valittaa.

Väsynyt.

Mulla ois niin paljon kerrottavaa. Ja silti niin vähän. Oon ristiriitanen ihminen.

Heräsin tänään vähän aikaa sitten. Puol kolmelta iltapäivällä. Heräsin kyllä aiemminkin ,mutta kun avasin silmät, halusin vaan nukkua. Päivän pahin hetki on se kun herään. Herään tähän julmaan kylmään todellisuuteen. Ja pakotin itteni nukkuu lisää. Heräsin uudestaan kahden jälkeen eikä olo ollut sen parempi. En pystynyt enää nukkumaan ja oli pakko nousta. Söin aamupalaa vaikka ei ollut edes nälkä. Tiesin että on silti pakko syödä, koska eilen söin vaan neljä leipää ja suklaapatukan.
Tiedän. Ei tän näin pitänyt mennä. En mä sais laihtuu, oon aina ollu alipainonen, ihan syntymästä
saakka. Teen tästä ehkä oman postauksen joskus, vaikken haluis ajatella asiaa ollenkaa.

Oon ollu hereil vast muutaman tunnin, enkä jaksais enempää. Halusin vaan takas nukkumaan, voisin unohtaa tän sairaan maailman. Vai oonko mä sairas? Kuvittelenko vain. Niin mulle on monesti sanottu; mä vaan keksin mun kaikki ongelmat eikä ne oo oikeita. En enää tiedä, ketä pitäisi uskoa. Kumpa voisin lakata ajattelemasta. Se on kaiken pahan alku. Siitä se kaikki alkoikin, kun aloin ajatella liikaa.

Voisin tietty mennä takas nukkumaan, mut tuskin pystyisin nukahtamaan enää. Vaikka oon niiin väsynyt jo nyt. Yöllä en saanut unta, me riideltiin. Ajatukset ei jättäny mua rauhaa ja kun katoin kelloa, se näytti 4:25. Näin pahaa unta, niinkuin aina ja vaikka oonkin nukkunut yli kahdeksan tuntii, oon silti niin väsynyt. Kun koulu ei ollut vielä loppunut nukuin tosi vähän. Aamuisin jouduin heräämään kuuden seitsemän aikoihin enkä öisin saanut unta. Nukuin maksimissaan viisi tuntia yössä. Ja se oli tarpeeks. Koska jos olin nukkunut enemmän, olin paljon väsyneempi kuin yleensä. Vaikka oli väsynyt tietenkin muutenkin, ja nukahtelin iltapäivisin koulun jälkeen. Oppitunneilla en pysyny hereillä millään ja vihkomuistiinpanot on pelkkää sotkua.

Kun olin lukulomalla (eli luin ylioppilaskirjotuksiin) halusin herätä mahollisimman aikasin. En halunnut pystyä nukkumaan ollenkaan. Ja olin pettynyt itseeni aina kun heräsin vasta kahdeltatoista. Jossain vaiheessa onnistuin heräämään kahdeksan-yhdeksän maissa. Mutta halusin olla VÄSYNYT. En halunnut pystyä nukkumaan, koska en ansaitse unta. En mä saa nukkua, kun Sä joudut heräämään joka ikinen aamu kuudelta. Miten mä ees pystyn nukkumaan, kun tiiän et Sä oot ollu jo hereillä monta tuntia. Äh. Nyt en jaksa enää välittää. Ei mun enää tarvitse herätä, koska ei tarvii lukea. Ei tarvii yhtään mitään ja mun elämä on turhuutta täynnä. Vaikken vieläkään ansaitse nukkua niin mieluummin nukun, koska hereillä oleminen on tuskaa. En haluu olla hereillä en haluu en en en!

Miks en vaa vois saada vahvoi unilääkkeitä ja nukkua niiden avulla siihen asti, kun Sä tuut mun luo viikonloppusin. Tai siihen asti, kun tuut mun luo taas pysyvästi. Niin et saan nähä Sua joka päivä, saan nukahtaa Sun syliin joka ilta ja herätä Sun vierestä joka aamu. Mut siihen on viel pitkä aika. Ja mä oon niin väsynyt.

Negatiivista.

Okei. Eli päätin perustaa julkisen blogin. Sain idean eilen yöllä, kun kirjoitin salaista blogiani. Se on mun virtuaalinen päiväkirja, koska oon niin laiska kirjoittamaan perinteistä päiväkirjaa. Ja siihen on toinenkin syy. Perinteisen päiväkirjan joku voi löytää, mutta salaiseen blogiini voin kirjotella ihan rauhassa ilman että tarvitsee pelätä jonkun löytävän sen.

Mä en yhtään tiedä kiinnostaako ketään alkaa lukea mun blogia, koska oon niin negatiivinen ihminen, mutta toivon todellakin että saan lukijoita. En tarvitse mitään sataamiljoonaa lukijaa mutta muutama olisi ihan kiva. Joku jolta sais vähän palautetta mut ajatuksiin ja ehkä apua kenties? Vertaistukea. Oon niin yksinäinen nykyään ja olisi kiva että edes joku kuuntelisi ja olisi kiinnostunut. Edes vähän.

Pelottaa kertoa täällä blogissa oikeastaan faktoja itestäni, koska pahin pelkoni on että joku tunnistaisi mut. Eli en aio kertoa sellaisia asioita mistä mut voisi tunnistaa. Aion kuitenki rehellisesti kertoa pään sisäsii ajatuksii jne äh. Tuntuu että tää menee pielee jo nyt. En todellakaan oo hyvä kirjottamaan ja
tuntuu että nyt on paineita kun joku saatta jopa lukea tätä tekstiä. No, ehkä mä totun.

Voisin kertoa kyllä jotain itsestäni. Hmm. No, oon tyttö. Oon 18-vuotias ja -95. Oon lukiossa tai olin, koska koulu on nyt periaatteessa ohi, kirjotukset on hoidettu ja nyt on vaan "lomaa" kunnes sitten toukokuussa on lakkiaiset. Mulla on poikaystävä ollu jo pari vuotta ja rakastan häntä ihan älyttömästi. Hän on tärkein ihminen mun elämässä ja oikeastaan yks harvoja asioita miks jaksan ees olla elossa.  Oon tosi onnekas kun mulla on hänet. Mulla on myös ihan ok perhe, vaikka välillä on vaikea sietää heitä, mutta niin kai se kaikilla menee. Eli ei oo sinänsä perhe ongelmia, mutta suurin toiveeni just nyt olis päästä muuttamaan. Hmm mitäköhän vielä. No oon vanhin lapsi meien perheestä.

 Just nyt vihaan mun elämää enkä jaksais nousta aamusin. Miks mä nousisin, kun ei oo mitään tekemistä. Poikaystävä on armeijassa ja paras kaveri vaihdossa. Tää on tosi vaikeeta aikaa, koska tuntuu kuin mulla ei ois ketään. En oo IKINÄ tuntenu itteeni näin yksinäiseks. Mä tiiän et tämmösii valitus masennus blogeja on paljon paljon eikä ketään kaipaa uutta tämmöstä. Mut haluisin vaan pitkästä aikaa jutella jonkun kaa näistäki asioista. Vaik nää on vaikeita eikä niitä kerrota tosta vaan. Siks kirjotanki anonyymisti blogiin, koska se on helppoa. Mä oon ihmine ja ihmine tarvii muita ihmisii. Mä tarviin jonkun, jota edes hieman kiinnostais. Mä en voi pitää tätä kaikkee sisälläni, en vaa voi! Tää blogi on paikka mihin aion kirjottaa mitä tunnen, ja toivon että joku sattuisi lukemaan ja kommetoimaan(kin). Mä en vaa jaksa tätä enää. Tätä esittämist ja asioiden pitämist sisällä. En voi. Hajoon pian sirpaleiks.
Mun ajatukset on liia sekaset,en osaa kirjottaa enempää. Kopioin nyt salasesta blogistani pari pätkää teienki luettavaks,nää on siis kirjotettu eilen:

"Mitä mulle kuuluu? No, nyt se on ohi. Koulu nimittäin. Oon mun lukion käyny. YO kokeet tehny. Oon vapaa kaikesta ja vapaa tekemään mitä ikinä lystään. Oon tullu siihe pisteesee elämäs mitä oon kai aina odottanu. Mut..mä en oo tyytyväine. Päinvastoin. En tykkää täst tilanteest. Tää on pahaks mulle. Todellakin. Ihan liikaa aikaa itelleni, LIIKAA. Liikaa aikaa olla YKSIN. Ja voi, nyt mä todellaki oon täydellisen yksin."

" Mun sisäl on pilkkopimeää. Niin synkkää. Ei oo iloo. On ollu tosi muutosrikasta aikaa, kaikki on erilaista nyt. Oon iha sekasin. Koulu loppu enkä oo tainnu tajuta sitä vieläkää kunnol, en pysty rentoutumaan. Tuntuu siltä että pitäis tehä jotain, mut ei oo mitään tehtävää! "

"Taitaa olla maanantai ja kello on kaks yöllä. Heräsin kahelt päiväl, koska miks heräisin aiemmi? Ei oo mtn syytä herätä, mun elämäl ei oo tarkotusta. Oon ollu koko päivän huoneessani."

"Miks se tekee näin. MIKS. Toivon joka kerta et se ottais mut syliiin ja sanois etten saa enäää viiltää ja kysyis mikä mulla on,mite se vois auttaa,lohduttais mua. Kerranki. Se taitaa olla vaa unelmaa. Enkä mä lohduttelua ansaitse. En ansaitse mitään,muutaku kituu. "

"Oon iha sekasi kaikest. Ehkä pitäis vaa mennä nukkuu taas (ja herätä joulukuus). Öitä."

Jep, tähä loppuu tää turhaaki turhempi postaus ja saa kommentoida todellakin. Heippa!