Nightmare.

Painajaiset. En muuta näekkään. En enää näe "tavallisia" unia. Jos nään unta, niin se on aina painajainen. Nykyään ne tuntuu niin todellisilta. Kun herään, en saa sitä tunnetta pois. Vaikka kuinka vakuuttelen, että se oli vaan unta. Unta. Unta. 
Tänään heräsin taas painajaisesta. Meinasin myöhästyä sen takia. Koko päivän se kummitteli. En saa sitä pois päästä. Se tunne. Siinä unessa. Maailmani romahti. Tuntuu, että oikeakin maailma alkaa varista. Huojuu ja heiluu. Enää ei oo kiire. On aikaa taas ajatella. Muistaa, miettiä, lietsoa pahaa oloa. Tunnen taas siivet. 
Oon taas yksin omassa uudessa kodissa. En tiedä, onko mun nyt hyvä olla yksin vai tekeekö tää vaan pahaa. Nyt vaan tuntuu, että tarviin tätä. Tän pahan olon. Tarviin sen, mun pitää laihtua.
Oon syöny iha helvetisti. Syön vaan, en pysty hillitsemään tätä. Oon lihonnu varmaan ihan hirveesti. En vaan osaa lopettaa. Tiedän, että osaan olla syömättä. Osaan laihtua, osaan, osasin. Mun on pakko, pakko!
Mun on pakko tehä tälle jotain, en kestä, kun syön koko ajan. Vitun läski. Lopeta se syöminen, et oo ansainnu tätä.
Tekee myös mieli viiltää. On tehnyt monta päivää. Haluun tuntee jotain. En haluu olla näin...tavallinen?, arkinen, arkiset ajatukset. "Mitä tarviin kaupasta" "Pitäis siivota" Haluun sen pahan olon, haluun, en uskalla olla ilman sitä. Ilman sitä on turvatonta. Kaikki voi hajota. Ei voi olla onnellinen. Ei voi unohtaa pahaa oloa. Se on aina täällä. Mun pitää tuntee.

3.

TJ3. Voinko ees uskoa tätä todeksi. En oikein. Miten nopeesti ja silti niin hitaasti tää kamala vuosi on mennyt.
Mun pää on ihan sekasin. En oikeen pysty kirjottamaan. Eilen menit takas kasarmille viimestä kertaa vihreissä vaatteissa. Seuraavaksi kun tuut, niin tuut omissa vaatteissa. Oot vapaa. Kohta oot taas mun ja sain tänään tietää, että saan asunnon. Kohta meillä on oma koti, oma rauha, Sinä ja minä.
Kolme päivää vielä. Kolme. Oikeestaan kaks. Mitä ihmettä. Mihin tää vuosi meni.
En nyt ollenkaan pysty kirjottamaan, kolme tuntia unta, uudet viillot ja työpäivä takana, kello on jo 12 yöllä. Aamulla taas herään. Kohta voin taas herätä Sun viereltäs, enkä enää oo yksin.
TJ3. Onko tämä unta?

60.

Vittu mitä paskaa. En jaksa. En vaa jaksa nyt. Miks pitää olla näi vaikeeta. Miksmiksmiksmiksmiks.Vihaan vihaan vihaan kaikkea just nyt. Tai oikeestaan melkeen aina. Nyt on vaa paha hetki. Vitun paska. Kello on kolme yöl. Ihan sama. Siivet antakaa suojaa. Peitelkää mut synkkyyteen.

Unet.

Haluun vaan unohtaa kaiken enkä ajatella mitään. En haluu kuulla mun ajatuksia. En halua kohdata mun pelkoja. Haluun unohtuu johonkin pieneen, pimeään nurkkaan. Ettei kukaan muistais, miten epäonnistunut oon. Ettei kukaan muistuttais.
En haluu nähdä unia. Armeija tulee uniin ihan liian usein. Ja monet muut jutut, mitä en halua muistaa. Painajaiseni eivät ole enää sellaisia, kuin lapsena. Ei ole mörköjä, putoamista eikä paikallaan juoksemista. Painajaiset ovat niitä, missä joudun kohtaamaan pelkoni ja ajatukseni, ne asiat joita yritän unohtaa ja vältellä. Ne ihmiset, ne tapahtumat.
Voisko unet ottaa pois? Ja ajatukset. Tunteet. Haluun ne pois. Haluun unohtaa ja unohtua. Kadota. Johonkin missä ei oo tunteita, ajatuksia eikä painajaisia.

Aamu.

Avaan silmät. Katon kelloa. 10:22. Meen takas nukkumaan. Herätyskello soi. 11:02. Nukahdan. Herätyskello soi 11:32. Suljen silmät. Herätyskello soi 12:02. Pakotan itteni nukkumaan. Saan viestin. 14:15. En vastaa. Nukun lisää.
Herään. 15:30. Tarkistan viestit. Vastaan niihin. Laahustan suihkuun.
Sun piti tänään tulla tänne. Kuulemma et tulekaan. Etkä ehkä edes huomenna. Pettymys valtaa mielen. Miks mä ees heräsin. Tekee mieli mennä takas nukkuu. En haluu olla olemassa.
Äiti soittaa ja kuullostaa pettyneeltä, niinkuin aina. En jaksa puhua. "No moikka sitten", se sanoo ja lopettaa puhelun. Painan pään polviin. En kestä taas yhtä samanlaista turhaa tyhjää päivää.
Tyhjää. Pää on tyhjä. Tuijotan vaan kattoon.
Haluun nukahtaa. Herätä vasta joulukuussa.

Sokaisevaa.

Onnea on istua kuuma kahvikuppi tai teemuki kädessä ikkunan edessä. No ei kai, ketä mä luulen huijaavani.
Kaksi kuppia kahvia ja yksi muki teetä. Heräsin 6:00 enkä saanut enää unta. Vaikka olin mennyt nukkumaan vasta 1:30 jälkeen. Kuvittelin, että katsoisin leffan ja yrittäisin sen jälkeen nukahtaa taas, mutta ei onnistunut. Pää tuntuu paksulta ja aurinko polttaa silmiä. Huominen on niin kaukana ja haluan vaan nähä Sut. Itkettää kaikki. Pelottaa.
Olen saanut aikaseksi tehdä jotain tulevaisuuden eteen. En tarpeeksi, mutta jotain sentään. Ei se mihinkään riitä eikä mikään ole varmaa vielä. Ja epävarmuus on painajaismainen. Niin on myös painajaiset öisin.
Pää on taas ihan sekaisin tai ehkä se johtuu vähäisestä unen määrästä, en tiedä. Mut haluun vastauksia. En jaksa ODOTTAA.

Yö.

Eilen yöllä en saanut unta ja tällä kertaa olisin halunnut nukahtaa. Olin hereillä viiteen asti ja kun päätin mennä nukkumaan, niin en saanutkaan unta. Kuudelta muiden herätyskellot alkoivat soida enkä pystynyt nukahtamaan siinä melussa. Olo oli niin toivoton ja olin melko väsynytkin. Ulkonaki alko olla valosaa. Nukahdin kai sitten ennen seitsemää onneksi ja heräsin neljän maissa. Ärsytti, koska en mä voi jatkaa näin. Jos mun tarviikin yhtäkkiä herätä joku aamu kahdeksalta tai aiemmin, niin eihän se onnistu millään tällä unirytmillä. En vaan tiiä jaksanko muuttaa tätä asiaa. Äh.

Aurinko paistaa taas. Ehkä alan jo tottua siihen. Kesäsin aurinko ei häiritse mua pahemmin, mutta talvella ja etenkään keväällä en siedä sitä. Mun pää on taas ihan tyhjä. Eilen illalla/yöllä itkin jatkuvasti. En vaan voinu lopettaa, aina kun päästin ajatukset pyörimään niin kyyneleet alko valua. Ehkä se on hyvä välillä itkeä kunnolla. Koska nyt ei itketä pitkäst aikaa. Voi sekin toki nopeesti muuttua, mut välil tarvii itkeä. Siit tulee tavallaan parempi olo jos on pitkään yrittäny pitää kaiken sisällä.

Nyt on jo tiistai eikä tämäkää päivä enää kauan kestä. Sit tulee keskiviikko, jolloin mulla on jopa jotain tekemistäkin. Se päivä menee nopeasti, luulisin. Sitten onkin jo torstai, saattaa olla että on tekemistä sillonkin ja tadaa, perjantai saapuu vihdoin. Kumpa viikonloput vaan olis pidempiä, niin saisin olla Sun kanssa pidempää. Ehkä mun nyt kannattaa lopettaa kirjottaminen, ettei ahdistus taas ala kasvaa. Parempi olla näin, tuntematta mitään.

Odotus.

Tyypillistä. Heräsin taas kolmen maissa iltapäivällä. Ja silti väsyttää. Viikonloppuna pitäisi herätä ihan eri aikoihin,mitäköhän tästäkin tulee. Oon taas pettynyt itseeni. Anteeks.
Voisin tänään tehdä jotain hurjaa, mennä ulos. Ehkä kohta.. tai huomenna. En tiedä. Saa nähdä. Taas yks toimeton, turha päivä edessä. Tai puolet siitä, kun heräsin näin myöhään. Valvon kuitenkin kolmeen-neljään asti yöllä, eli monta tuntia jäljellä täynnä tuskaa. Ehkä voisin sittenkin mennä ulos. Kuunnella musiikkia täysillä, kävellä vaan. Siin on kyl riski, et päästän kyyneleet valumaan. Tiiän et tekis hyvää mulle mennä ulos raikkaaseen ilmaan, mut mua pelottaa. Sisäl oon turvassa, tääl voin piiloutuu huoneeseen ja kadota peiton alle. Tää on nyt kyl tosi vaikeeta, miten ulos meneminen voi olla näin vaikeeta? Millon must tuli näin huono. En osaa enää mitään, oon kyl tienny sen pitkään. Huono.
Aurinko ahdistaa. Voisin laittaa aurinkolasit. Jos siis jaksan mennä ulos ollenkaan. Ois niin helppoo vaan olla menemät mut sit oon viel pettyneempi itteeni. Enkä jaksais kokoaja vihata itteeni. Kaikki on niin turhaa. Mun elämä ei oo ku odottamist. Odotan viikonloppua, sitä et Sä tuut. Ja sit on taas sunnuntai ja jään yksin. Odotan taas uutta viikonloppuu ja taas seuraavaa ja seuraavaa. Odotan et tää vuos loppuu. Täs vuodes ei oo mulle mitään. Tää on pelkkää odottamist. Eikä aika tunnu kulkevan yhtään mihinkään. Vuosi on vieläkin vasta aluillaan, vaik se on kestäny jo koko ikuisuuden. Mä en tiiä selviinkö täst vuodest ja täst jatkuvast ikäväst. Anteeks, tiiän. En sais valittaa.

Väsynyt.

Mulla ois niin paljon kerrottavaa. Ja silti niin vähän. Oon ristiriitanen ihminen.

Heräsin tänään vähän aikaa sitten. Puol kolmelta iltapäivällä. Heräsin kyllä aiemminkin ,mutta kun avasin silmät, halusin vaan nukkua. Päivän pahin hetki on se kun herään. Herään tähän julmaan kylmään todellisuuteen. Ja pakotin itteni nukkuu lisää. Heräsin uudestaan kahden jälkeen eikä olo ollut sen parempi. En pystynyt enää nukkumaan ja oli pakko nousta. Söin aamupalaa vaikka ei ollut edes nälkä. Tiesin että on silti pakko syödä, koska eilen söin vaan neljä leipää ja suklaapatukan.
Tiedän. Ei tän näin pitänyt mennä. En mä sais laihtuu, oon aina ollu alipainonen, ihan syntymästä
saakka. Teen tästä ehkä oman postauksen joskus, vaikken haluis ajatella asiaa ollenkaa.

Oon ollu hereil vast muutaman tunnin, enkä jaksais enempää. Halusin vaan takas nukkumaan, voisin unohtaa tän sairaan maailman. Vai oonko mä sairas? Kuvittelenko vain. Niin mulle on monesti sanottu; mä vaan keksin mun kaikki ongelmat eikä ne oo oikeita. En enää tiedä, ketä pitäisi uskoa. Kumpa voisin lakata ajattelemasta. Se on kaiken pahan alku. Siitä se kaikki alkoikin, kun aloin ajatella liikaa.

Voisin tietty mennä takas nukkumaan, mut tuskin pystyisin nukahtamaan enää. Vaikka oon niiin väsynyt jo nyt. Yöllä en saanut unta, me riideltiin. Ajatukset ei jättäny mua rauhaa ja kun katoin kelloa, se näytti 4:25. Näin pahaa unta, niinkuin aina ja vaikka oonkin nukkunut yli kahdeksan tuntii, oon silti niin väsynyt. Kun koulu ei ollut vielä loppunut nukuin tosi vähän. Aamuisin jouduin heräämään kuuden seitsemän aikoihin enkä öisin saanut unta. Nukuin maksimissaan viisi tuntia yössä. Ja se oli tarpeeks. Koska jos olin nukkunut enemmän, olin paljon väsyneempi kuin yleensä. Vaikka oli väsynyt tietenkin muutenkin, ja nukahtelin iltapäivisin koulun jälkeen. Oppitunneilla en pysyny hereillä millään ja vihkomuistiinpanot on pelkkää sotkua.

Kun olin lukulomalla (eli luin ylioppilaskirjotuksiin) halusin herätä mahollisimman aikasin. En halunnut pystyä nukkumaan ollenkaan. Ja olin pettynyt itseeni aina kun heräsin vasta kahdeltatoista. Jossain vaiheessa onnistuin heräämään kahdeksan-yhdeksän maissa. Mutta halusin olla VÄSYNYT. En halunnut pystyä nukkumaan, koska en ansaitse unta. En mä saa nukkua, kun Sä joudut heräämään joka ikinen aamu kuudelta. Miten mä ees pystyn nukkumaan, kun tiiän et Sä oot ollu jo hereillä monta tuntia. Äh. Nyt en jaksa enää välittää. Ei mun enää tarvitse herätä, koska ei tarvii lukea. Ei tarvii yhtään mitään ja mun elämä on turhuutta täynnä. Vaikken vieläkään ansaitse nukkua niin mieluummin nukun, koska hereillä oleminen on tuskaa. En haluu olla hereillä en haluu en en en!

Miks en vaa vois saada vahvoi unilääkkeitä ja nukkua niiden avulla siihen asti, kun Sä tuut mun luo viikonloppusin. Tai siihen asti, kun tuut mun luo taas pysyvästi. Niin et saan nähä Sua joka päivä, saan nukahtaa Sun syliin joka ilta ja herätä Sun vierestä joka aamu. Mut siihen on viel pitkä aika. Ja mä oon niin väsynyt.