Odotus.

Tyypillistä. Heräsin taas kolmen maissa iltapäivällä. Ja silti väsyttää. Viikonloppuna pitäisi herätä ihan eri aikoihin,mitäköhän tästäkin tulee. Oon taas pettynyt itseeni. Anteeks.
Voisin tänään tehdä jotain hurjaa, mennä ulos. Ehkä kohta.. tai huomenna. En tiedä. Saa nähdä. Taas yks toimeton, turha päivä edessä. Tai puolet siitä, kun heräsin näin myöhään. Valvon kuitenkin kolmeen-neljään asti yöllä, eli monta tuntia jäljellä täynnä tuskaa. Ehkä voisin sittenkin mennä ulos. Kuunnella musiikkia täysillä, kävellä vaan. Siin on kyl riski, et päästän kyyneleet valumaan. Tiiän et tekis hyvää mulle mennä ulos raikkaaseen ilmaan, mut mua pelottaa. Sisäl oon turvassa, tääl voin piiloutuu huoneeseen ja kadota peiton alle. Tää on nyt kyl tosi vaikeeta, miten ulos meneminen voi olla näin vaikeeta? Millon must tuli näin huono. En osaa enää mitään, oon kyl tienny sen pitkään. Huono.
Aurinko ahdistaa. Voisin laittaa aurinkolasit. Jos siis jaksan mennä ulos ollenkaan. Ois niin helppoo vaan olla menemät mut sit oon viel pettyneempi itteeni. Enkä jaksais kokoaja vihata itteeni. Kaikki on niin turhaa. Mun elämä ei oo ku odottamist. Odotan viikonloppua, sitä et Sä tuut. Ja sit on taas sunnuntai ja jään yksin. Odotan taas uutta viikonloppuu ja taas seuraavaa ja seuraavaa. Odotan et tää vuos loppuu. Täs vuodes ei oo mulle mitään. Tää on pelkkää odottamist. Eikä aika tunnu kulkevan yhtään mihinkään. Vuosi on vieläkin vasta aluillaan, vaik se on kestäny jo koko ikuisuuden. Mä en tiiä selviinkö täst vuodest ja täst jatkuvast ikäväst. Anteeks, tiiän. En sais valittaa.