Siivet.

Mikä mulla muka on huonosti? Sitä Sä ihmettelet. Sä et vaan suostu ymmärtämään, tai sitten et halua uskoa. Tiedän, periaatteessa mulla on "kaikki hyvin". Mul on perhe (vaikka nyt onkin vähän vaikeaa), mulla loppu just koulu ja luultavasti valmistun keväällä ylioppilaaksi, mä oon "lomalla", mul on pari kaveria ja ennen kaikkea mulla on Sut. Muutenkin päällisin puolin näyttää siltä et mulla on kaikki hyvin. Mut Sä et tajua! Mun PÄÄN SISÄLLÄ ei oo mikään hyvin! Siel on pilkkopimeää. Mun pää ei tykkää tästä tilanteesta, kun joudun olee toimettomana päivät pitkät ilman Sua. Mun pää kääntää mut mun perhettä vastaan, mä en kestä olla kotona. Mun pää sanoo että KUKAAN ei välitä musta eikä mulla ole kavereita. Eikä mulla olekkaan. Ainoo oikee kaveri on ulkomailla eikä pidä yhteyttä. Se sattuu. Se oli ainoo kenelle pystyin puhuu rehellisesti näist asioist, koska tiesin et se ymmärtää. Mun pää saa kaiken hyvän näyttämään niin pahalta. Sä et vaan tajua. Ei mul tarvitse olla jotain isoa kamalaa ongelmaa/tapahtumaa/traumaa tms. jotta mulla olis paha olla! Mul on TOSI paha olo, vaik siihe ei oo Sun mielest mitään syytä.

Enkä mä voi tälle mitään. En mä hae huomiota, jos mä tekisin niin, niin viitäisin käteen. Mut en viillä. (ainakaan käteen). Enhän mä ite valinnu että "haluampas nyt olla masentunut ja tyytymätön elämääni". En. Enkä mä halua et tää jatkuu. Mut mikään ei auta. Eikä etenkään se, kun Sä vähättelet mun ongelmia. Ei masennus oo mikään kilpailu. Ei siihen tarvita diagnoosia, lääkemääräyksiä, pakkohoitoa, ei mitään näistä. Jos musta itsestä TUNTUU siltä että mulla on paha olla, niin kyl mä ihan ite tiedän, että masentaa. Miks et Sä voi uskoa mua? En mä keksi tätä pahaa oloa, miks mä niin tekisin? Ihan ku tää olis hauskaa nähä maailma mustana. Ei todellakaan ole. Mä haluan tän pois. Mä en haluu et tää jatkuu mut en osaa lopettaa tätä itse. Ei se oo niin helppoo. Et Sä voi sanoa mulle että "piristy nyt". Ei se niin mee.

Luuleks Sä, et jos mä en kerro Sulle näist asioist enää, niin niit ei oo enää olemas? Kyllä ne on ja entistä vahvempina. Nyt kun en saa nähä Sua joka päivä. Mulla on enemmän aikaa päästää tää kaikki taas valloilleen. Antaa näiden mustien siipien ottaa mut suojaansa. Tääl on niin yksinäistä. Eikä siivet päästä valoa lävitseen. Ne on äänieristetyt eikä kukaan kuule kun mä HUUDAN. apua. Mut tääl on turvallinen olo, ruokin negatiivisyyttä ja torjun valoa. Piiloudun kevään sokaisevalta auringolta. Istun pimeässä, yksin. Ja odotan että tulet taas kotiin viikonloppuna. Hymyilen ja nauran, koitan olla vahva. Yritän pitää tän kaiken sisällä, ei tätä saa näyttää. Mut haluaisin kertoo sulle KAIKEN, ihan kaiken. On niin vaikeeta esittää, ja liian usein hajoan, rakoilen,paljastan. Ja Sä näet ne siivet. Ne mustat siivet. Etkä Sä sano mitään. Ja pahinta on, että mä tiedän et Sä näet ne. Muttet sano mitään. Sä näet mun pahan olon, muttet suostu uskomaan, hyväksymään tätä asiaa. Et mul on oikeesti tosi paha olo.

(kirjoitettu viime yönä)