Nightmare.

Painajaiset. En muuta näekkään. En enää näe "tavallisia" unia. Jos nään unta, niin se on aina painajainen. Nykyään ne tuntuu niin todellisilta. Kun herään, en saa sitä tunnetta pois. Vaikka kuinka vakuuttelen, että se oli vaan unta. Unta. Unta. 
Tänään heräsin taas painajaisesta. Meinasin myöhästyä sen takia. Koko päivän se kummitteli. En saa sitä pois päästä. Se tunne. Siinä unessa. Maailmani romahti. Tuntuu, että oikeakin maailma alkaa varista. Huojuu ja heiluu. Enää ei oo kiire. On aikaa taas ajatella. Muistaa, miettiä, lietsoa pahaa oloa. Tunnen taas siivet. 
Oon taas yksin omassa uudessa kodissa. En tiedä, onko mun nyt hyvä olla yksin vai tekeekö tää vaan pahaa. Nyt vaan tuntuu, että tarviin tätä. Tän pahan olon. Tarviin sen, mun pitää laihtua.
Oon syöny iha helvetisti. Syön vaan, en pysty hillitsemään tätä. Oon lihonnu varmaan ihan hirveesti. En vaan osaa lopettaa. Tiedän, että osaan olla syömättä. Osaan laihtua, osaan, osasin. Mun on pakko, pakko!
Mun on pakko tehä tälle jotain, en kestä, kun syön koko ajan. Vitun läski. Lopeta se syöminen, et oo ansainnu tätä.
Tekee myös mieli viiltää. On tehnyt monta päivää. Haluun tuntee jotain. En haluu olla näin...tavallinen?, arkinen, arkiset ajatukset. "Mitä tarviin kaupasta" "Pitäis siivota" Haluun sen pahan olon, haluun, en uskalla olla ilman sitä. Ilman sitä on turvatonta. Kaikki voi hajota. Ei voi olla onnellinen. Ei voi unohtaa pahaa oloa. Se on aina täällä. Mun pitää tuntee.

Sekasin.

Paha olo paha olo paha olo paha olo paha olo. Viikonlopusta tulee kamala. Luultavasti sorrun terään lauantaina. Onko outoa, että odotan sitä tavallaan innolla? Viillä viillä viillä. Ihan kuin en malttaisi odottaa. Hahahaha.
Mul on niin outo olo. Ajattelen viiltämistä ja hymyilen. Pää on musta. Synkkää täynnä. Ihana olo. Siivet kasvaa kasvaa kasvaa. 
Kohta en oo enää yksin.
Siivet ottaa mut hellään syleilyyn. 

Kankaalle.

Eilinen oli tosiaan aika outo päivä. Jouduin käymään asioilla. Aamulla söin vaan yhden ruisleivän pelkällä voilla. Sen jälkeen söin vasta monen tunnin päästä yhden jugurtin. Kuudelta illalla tajusin, etten oo syöny mitään noiden lisäksi. Tuntui hyvältä. Osaan vielä. Kotona ollessa on niin helppo syödä. Mutta jos on liikenteessä, niin ei ehdi tai voi syödä. Ja sillon pystyn olemaan syömättä pitkiä aikoja.
Kuuden jälkeen kuitenkin söin, en edes kehtaa sanoa mitä ja kuinka paljon. Ei se ahdistanut. Onneksi. Koska oon syöny nyt aika kauan "normaalisti" enkä oo lihonnut yhtään. Ja kun viimeksi tarkistin, niin olin jopa laihtunut. Enkä tosiaan liiku sitte ollenkaan.
Vaikka tuntuiki hyvältä tajuta ettei oo syöny, en tiiä olisko järkevää alkaa taas kattoa mitä pistän suuhun. Jos en kerta liho kun syön. Sillon ku söin tyyliin pari leipää päivässä, niin sillon taisin lihota jos söinkin vähän enemmän. Mut sillon myös kävin salilla joka toinen päivä.
Äh. En tiedä. Välillä on kauhee läski-olo, ku syön ja syön ja syön vaa. En usko, että pystyisin olee syömättä niinkuin ennen, koska oon joka päivä kotona enkä tee mitään. En käy missään. Ehkä jos joskus onnistun saamaan opiskelupaikan taikka töitä, niin vois yrittää taas. Mut en tosiaan tiiä onks siinä järkee, jos en kerta oo lihonnu yhtään.
Miks mä ees ajattelen tämmösiä. Ei mitää järkee.

Eilen yöllä iski myös inspiraatio. Pitkästä PITKÄSTÄ aikaa. Mä oon aina ollu taiteellinen. Nyt viimesenä lukiovuonna kuitenkin muserruin. Suoritin lukion kuvisdiplomin ja olin ite aika ylpee siitä. Olin kuitenkin käyttänyt siihen niin paljon aikaa. Ja sitten sain siitä huonon arvosanan. Ja tajusin. En oo enää hyvä edes siinä yhdessä asiassa, missä luulin olevani hyvä. Melkein tosissani päätin, etten enää ikinä ota pensseliä käteen. Huono tyhmä epäonnistuja. Enkä sen jälkeen olekkaan maalannut. Tai piirtänyt. Tai edes yrittänyt.
Viimeyönä kuitenkin otin taulupohjan käteen ja aloin piirtämään. En ehtinyt maalaamaan vielä, mutta luonnoksen sain valmiiksi. Lähetin kuvan Sinulle. "Tulee mieleen tää kauhuleffa, mikä just katottiin." Mulla onkin päässäni oma kauhuleffa menoillaan. Vastasin vaan hymiöllä. Mitäköhän Se tästäki taas ajattelee. Viimeks, kun maalasin mun tunteita, Se suuttui. Se oli sillon, kun en uskaltanu viiltää, ettei se tekis samoin kostaakseen. Niin viilsin kankaalle. Olihan mun pakko tehdä jotain, kun oli niin paha olo.
Ihan sama. Saan maalata mitä haluan. Et voi kieltää sitä.
Nyt voisin kokeilla, miltä maalaaminen tuntuikaan. Jos uskallan. Jos osaan enää.

Sekavaa.

En jaksa tätä tilannetta. En yhtään. Kaikki valittaa, vanhemmat painostaa. Jättäkää mut rauhaan! Ei oo maailmanloppu, ettei mul oo opiskelu- eikä työpaikkaa. Nykyään on tosi vaikeeta saada mitään paikkaa ja mä oon epätavallisen epäonnistunu ihminen. Pelkään, että jään tähän. Loppuelämäks ettimään koulutusta tai töitä. Voi vittu. En jaksais välittää. Haluun vaan olla ja unohtuu. En mä tässä tilanteessa pysty edes tekemään mitään, en kykenis menemään kouluun tai töihin. Se ois liian rankkaa. Haluun vaan selviytyy täst hirveest vuodest ja miettii sen jälkeen uudestaan. Tiedän kyllä mitä haluan tehdä, oon pitkään tiennyt. Ei mulla vaan nyt ole voimia mihinkään. Kun olemassa oleminenkin on niin raskasta. En välitä itsestäni, en kestä olla olemassa. Ja kokoajan vaan valitetaan valitetaan valitetaan voi vittu olkaa hiljaa!! Ei toi auta mua pätkääkään. En haluu puhuu kellekkään yhtään mitään (paitsi ehkä Sulle), en halua mitään kysymyksiä en mitään. Haluun olla rauhassa, unohtua pimeyteen. Yksin. Ahdistaa kaikki ja haluan vaan olla yksin. Oon huomannu, että en vaan voi pakottaa ihmisiä välittämään, joten nykyään kai haluan olla mieluummin ihan yksin, kuin selittää oloani jollekin. Antakaa mun olla.
Ainiin, ja pari uutta viiltoa. Ihan sama.

Kivun tarina.

Viilto. Viilto. Viilto. Oikeastaan en ole viiltänyt paljon. Jos verrataan muihin. Olen kai siinäkin huono. Ensimmäisen kerran viilsin noin pari vuotta sitten, kun iskä sanoi etten pääse kaverini luokse toiseen kaupunkiin. Suutuin vaan niin paljon ja olin sillon jo aika pahoissa maailmoissa. Nyt kun mietin, niin viilsin pelkästään siksi, että olin suuttunut. En vihannut itseäni enkä halunnut rangaista itseeni tms. Olin vaan niin raivoissani, että oli pakko tehdä asialle jotain. Käytin silloin saksia ja viilsin käteen. Neljä viiltoa peräkkäin. Ei tainnut edes alkaa vuotaa verta, eli ei todellakaan ollut syviä. (muutenkin olen aina pelännyt verta) Arvet siitä kuitenkin jäi ja peittelin kättäni tosi pitkän aikaa. En enää viiltänyt käteen, koska oli niin rasittavaa miettiä koko ajan, että näkeekö joku arvet. Äitini itseasiassa näkikin ne, mutta sen reaktio oli aika outo. Ei se suuttunut eikä tainnut edes puhua asiasta kanssani.
Tämän jälkeen en pitkään pitkään aikaan viiltänyt. Raavin kyllä itseäni aika usein ja se olikin hyvä tapa, koska ne jäljet ei olleet pysyviä. Oikeastaan tuon jälkeen viilsin vasta nyt, vähän aikaa sitten eli monen vuoden jälkeen tuosta.
Eli toisen kerran viilsin noin kuukausi tai pari sitten, poikaystäväni luona. Oltiin molemmat kännissä, oltiin revitty vanhoja haavoja irti ja mulla oli TODELLA paha olo. Tunsin itseni NIIN huonoksi, niin tosi tosi huonoksi. Olin jo autossa päättänyt mihin viillän ja millä. Suunnittelin kaiken. Heti, kun päästiin sisään, laitoin oven kiinni, vedin hameen alas ja otin poikaystävän hienon puukon. Viilsin sillä reiteen, niin ylös, että voin käyttää shortseja. Olin kännissä, joten en edes pahemmin tuntenu kipua. Poikaystävä oli samassa huoneessa, en edes tiedä huomasko hän kun viilsin. Aamulla se kyllä huomas. Ei kuitenkaan sanonut paljon mitään. Huomasin itsekin, että tulipas syviä viiltoja. Jos siis verrataan ensimmäiseen viiltelyyn. Arvet sattuivat ja oli vaikea laittaa housuja jalkaan. Olin kuitenkin tavallaan ylpeä. Vaikkei pitäis. Kadutti kyllä samalla, koska aavistin, että tämä ei jää tähän.

Eihän se sitten jäänytkään. Vähän oli taukoa, mutta sitten tuli taas pakottava tarve viiltää. Olin taas poikaystävän luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Taisin käyttää mattoveistä tai semmosta. Kokeilin myös sitä samaa puukkoa, mutta se tuntui liian tylsältä. Viilsin molempaan pohkeeseen yhden viillon, koska halusin rangaista itseäni. Tunsin itseni niin huonoksi. Ansaitsin kipua. Poikaystävä huomas nekin ja oli vähän vihainen, mutta ei sen enempää. Itseasiassa tätä ennen viilsin myös jonkun yksittäisen viillon jalkaan ja rangaistukseksi poikaystävä viilsi myös itseään. Sen jälkeen ahdistuin, koska en halunnut satuttaa häntä. Tuli niin kamala olo enkä sen jälkeen pitkään aikaan viiltänyt. Sen jälkeen vasta nuo viillot reiteen jne. Onneksi hän ei silloin enää kostanut. Ja sen takia uskalsin jatkaa. Ja jatkaa ja jatkaa.

Olin kotona ja halusin taas rangaista itseäni huonoudesta. Otin ne kuuluisat sakset, millä olin viiltänyt ensimmäisen kerran. Olin taas suunnitellut. Tällä kertaa viilsin vähän ylemmäs reittä, lonkkaluun alapuolelle (hipbones?) eli ns. bikinialueelle. Eli vaikka menisin uimaan, niin (toivottavasti) viillot eivät näy edes bikinien alta. Ja sinne olenkin niitä viiltoja nyt kerännyt. Koska mä en todellakaan hae tällä huomiota enkä halua, että kukaan näkee. Tuo on ainoa turvallinen paikka, minkä keksin. Nyt viime viikkoina olen viiltänyt useasti. Ihan liian usein. Otin sen saman puukon poikaystävältä salaa ja olen viiltänyt sillä. Syvempää ja syvempää. Nykyään viillot jopa vähän vuotavat verta, ei paljon, mutta sen verran, etten voi heti pukea. Olen kai jäänyt koukkuun. Tää on paha juttu. Tää on tosi paha. Viime viikolla viilsin varmaan kolme päivää putkeen, tai ehkä jopa neljä. Ihan liikaa, mutta oli pakko. Oon ansainnu sen. Ja nyt viikonloppuna poikaystävä näki mun juuri tekemät viillot ja pimahti. Oltiin suihkussa ja oikeastaan halusinkin sen näkevän ne. Ennen kun ne alkaa parantuu. Koska mä haluan sen näkevän, kuinka PAHA OLO mulla oikeesti koko ajan on. Se lähti sieltä suihkusta heti pois ja sano, että oon ollu tyhmä. Jäin suihkuun, surullisena mutta ilosena siitä, että se oli reagoinut kerrankin. Hän oli mulle tosi vihanen eikä pahemmin puhunut. Meni melkeen heti nukkumaan. Aamullakin oli vielä vähä outo. Mutta leppyi kuitenkin. Harmittaa silti, ettei puhuttu siitä sen enempää. Ja sen jälkeen en ole viiltänytkään, vaikka tekis kyllä mieli. Ehkä viillän taas ennen viikonloppua, jos olo käy sietämättömäks, kun ne lakkiaiset ja kaikki ahdistaa. En tiedä.
Tässä kuitenkin oli mun säälittävät viiltämiset tähän asti. Nyt on vaan ollut tää asia ajankohtanen, joten ajattelin selvittää omiakin ajatuksia tästä. Siellä se on se puukko, odottamassa repussani. Ehkä kohta nähdään taas.