31.

Mun mieleni temppuilee taas. Läski läski läski. LAIHDU! 
Niin just. Ahdistaa ihan kamalasti syödä tai en tiedä ahdistaako, koska syön kokoajan, mutta pääni sisällä huudan ÄLÄ SYÖ, OTA VÄHEMMÄN. PAINAT LIIKAA!!!! 

On totta, että oon lihonu pari kiloa. Ja se tuntuu kamalalta. Ja näyttää kamalalta. Ja ne pitää saada pois. Jonkun pitää taas huolestua. Mulla on oikeesti paha olla, mulla ei vaan ole enää aikaa pahalle ololle. En ehdi lietsoa sitä. Mutta ehtisin olla syömättä. Ehtisin. Pystyisin. Pystyin ennen. Pystyn uudestaankin.

Yritän syödä vähemmän. Se on vaikeeta, kun töissä syön melkein joka päivä kolme kertaa. Ja siellä on hyvää ruokaa. Mutta olen yrittänyt ottaa vähemmän. Jättää leivän pois, jos ei oo hyvää leipää. Ottaa vähemmän VÄHEMMÄN! Älä ota sitä lautasta täyteen vitun läski, älä syö vatsaa täyteen, hyi helvetti!

En saa otetta tästä. Nälkä tulee ja sitten syön. ÄLÄ SYÖ. SUN PITÄÄ LAIHTUA, ETKÖ SÄ YMMÄRRÄ! Koht tulee itku. Miks. Miks. En mä jaksa.
Lainasin kirjan Ihana meri. Oon lukenu sen jo kahdesti ennen. Viimeks sillon, kun laihduin paljon. Ehkä saan motivaatiota.

Mun pään sisällä on sota. Yks puoli huutaa LÄSKI ja toinen sanoo Ei sun tarvi laihtua, oot jo laiha eikä ketään kiinnosta, paljonko painat. 
Mut en mä jaksa. Haluun antautua. Mutta pelottaa. Omat voimat. Omat teot ja valinnat.

Ei saa paljastaa. Hei ei ketään kiinnosta, miltä susta tuntuu. Antaudu vaan. Ei niitä kiinnosta. Ei oikeestaan. Eihän sulla mikään ole.

81.

Ahdistaa. Alotan pian työharjottelun. Keväästä asti en oo tehny mitään, oon vaan maannu sohvalla ja syöny (tai ollu syömättä). En tiiä miten selviän kaikista tulevista sosiaalisista tilanteista. En vaan enää osaa. Tai luulen niin. En muutenkaan oo kovin hyvä sellaisissa.
Nyt ei vielä niin paljoa pelota, kun en oo varma millon harjottelu alkaa. Mut sit kun tiiän, niin alan varmaan hermoilemaan hulluna. Tosin oon vähän myös innoissani. Meen kuitenkin paikkaan, missä haluun myös jatkossa työskennellä. Ja siellä on varmasti kivaa. Ainakin kivempaa, kuin sängynpohjalla makaaminen, miettien miks ees heräsin.
Unirytmi on iso ongelma. Se on vieläkin se sama kolmelta yöllä nukkumaan, enkä herää ennen kahtatoista. En tiiä miten saan sen muutettua, kun se on ollut tätä jo hyvin pitkään. Voisin varmaan helposti alottaa yötyöt. Mutta kuuden aikaan herääminen? Se pelottaa ihan hirveesti.
Alkaa tuntua siltä, että kohta mun elämä alkaa. TJ81. Joulukuu tulee kohta. Mulla on leikkityöpaikka ja Sinä meet oikeeseen palkalliseen työhön. Mut ainakin mulla on jotain tekemistä, niin en joudu sillonkin odottamaan, että tulisit töistä kotiin. TJ0:n jälkeen tulee myös (toivottavasti) pian muutto omaan ekaan kotiin. En malta odottaa. Oon suunnitellut sitä jo koko vuoden. Välillä on tuntunut, että kohta muutetaan ja sitten se on taas jäänyt unholaan ja mä oon jäänyt peiton alle piiloon.
Kai se on parempi muuttaa vasta, kun tietää, että selviää taloudellisesti jotenkuten.
Nykyään oon ollut tosi yksinäinen. Sinä oot ollu kiinni parina viikonloppuna ja ne on tuntuneet kamalilta. Tänä viikonloppuna olikin erityisen kamalaa. Suurimman osan ajasta vaan nukuin ja itkin. Sitten menin kauppaan ja ostin liikaa herkkuja. Sitten vaan söin ja välttelin tunteita. Nyt on semmonen olo, että pitäis tehä jotain itselleni. Tälle tylsälle elämälle. Saada jotain sisältöö, eikä vaan maata sängyn pohjalla ja rypeä itsesäälissä. Seuraavana hetkenä ajattelen, why bother? En kuitenkaan onnistu. En ikinä onnistu. En mä saa mitään aikaseksi kuitenkaan. Kukaan ei voi olla musta ylpee.
Aikuisuus on vaikee asia. Nää on viimesiä hetkiä, kun voin oikeesti jäädä vaan sänkyyn itkemään. Kun me muutetaan, mun on pakko nousta. Mun on pakko tehdä töitä tai opiskella, jotta me selvitään laskuista. Mun on vaan pakko. Ei sillon enää voi jäädä muiden nurkkiin pummimaan, jos ei halua olla aivan säälittävä. Enkä halua. Haluan elää. En vaan tiiä osaanko. Jaksanko. Miten jaksan. Liikaa kysymyksiä. Liikaa epäselvyyttä tulevaisuudesta. Eihän mulla kuitenkaan ole koulupaikkaa eikä oikeata työpaikkaa. Vaikka saatan tämän harjoittelun ansiosta saada oikeankin työpaikan tai oppisopimuksen. Ja se olisi kyllä unelmaa. Nyt pitää vaan ryhdistäytyä. Sängyn pohjalla en saavuta mitään. Jos haluan jotain, mun on myös tehtävä jotain sen eteen!
Pelottaa vaan niin. Entä jos epäonnistun? Mä aina epäonnistun.
Pitää silti yrittää.

Kankaalle.

Eilinen oli tosiaan aika outo päivä. Jouduin käymään asioilla. Aamulla söin vaan yhden ruisleivän pelkällä voilla. Sen jälkeen söin vasta monen tunnin päästä yhden jugurtin. Kuudelta illalla tajusin, etten oo syöny mitään noiden lisäksi. Tuntui hyvältä. Osaan vielä. Kotona ollessa on niin helppo syödä. Mutta jos on liikenteessä, niin ei ehdi tai voi syödä. Ja sillon pystyn olemaan syömättä pitkiä aikoja.
Kuuden jälkeen kuitenkin söin, en edes kehtaa sanoa mitä ja kuinka paljon. Ei se ahdistanut. Onneksi. Koska oon syöny nyt aika kauan "normaalisti" enkä oo lihonnut yhtään. Ja kun viimeksi tarkistin, niin olin jopa laihtunut. Enkä tosiaan liiku sitte ollenkaan.
Vaikka tuntuiki hyvältä tajuta ettei oo syöny, en tiiä olisko järkevää alkaa taas kattoa mitä pistän suuhun. Jos en kerta liho kun syön. Sillon ku söin tyyliin pari leipää päivässä, niin sillon taisin lihota jos söinkin vähän enemmän. Mut sillon myös kävin salilla joka toinen päivä.
Äh. En tiedä. Välillä on kauhee läski-olo, ku syön ja syön ja syön vaa. En usko, että pystyisin olee syömättä niinkuin ennen, koska oon joka päivä kotona enkä tee mitään. En käy missään. Ehkä jos joskus onnistun saamaan opiskelupaikan taikka töitä, niin vois yrittää taas. Mut en tosiaan tiiä onks siinä järkee, jos en kerta oo lihonnu yhtään.
Miks mä ees ajattelen tämmösiä. Ei mitää järkee.

Eilen yöllä iski myös inspiraatio. Pitkästä PITKÄSTÄ aikaa. Mä oon aina ollu taiteellinen. Nyt viimesenä lukiovuonna kuitenkin muserruin. Suoritin lukion kuvisdiplomin ja olin ite aika ylpee siitä. Olin kuitenkin käyttänyt siihen niin paljon aikaa. Ja sitten sain siitä huonon arvosanan. Ja tajusin. En oo enää hyvä edes siinä yhdessä asiassa, missä luulin olevani hyvä. Melkein tosissani päätin, etten enää ikinä ota pensseliä käteen. Huono tyhmä epäonnistuja. Enkä sen jälkeen olekkaan maalannut. Tai piirtänyt. Tai edes yrittänyt.
Viimeyönä kuitenkin otin taulupohjan käteen ja aloin piirtämään. En ehtinyt maalaamaan vielä, mutta luonnoksen sain valmiiksi. Lähetin kuvan Sinulle. "Tulee mieleen tää kauhuleffa, mikä just katottiin." Mulla onkin päässäni oma kauhuleffa menoillaan. Vastasin vaan hymiöllä. Mitäköhän Se tästäki taas ajattelee. Viimeks, kun maalasin mun tunteita, Se suuttui. Se oli sillon, kun en uskaltanu viiltää, ettei se tekis samoin kostaakseen. Niin viilsin kankaalle. Olihan mun pakko tehdä jotain, kun oli niin paha olo.
Ihan sama. Saan maalata mitä haluan. Et voi kieltää sitä.
Nyt voisin kokeilla, miltä maalaaminen tuntuikaan. Jos uskallan. Jos osaan enää.