81.

Ahdistaa. Alotan pian työharjottelun. Keväästä asti en oo tehny mitään, oon vaan maannu sohvalla ja syöny (tai ollu syömättä). En tiiä miten selviän kaikista tulevista sosiaalisista tilanteista. En vaan enää osaa. Tai luulen niin. En muutenkaan oo kovin hyvä sellaisissa.
Nyt ei vielä niin paljoa pelota, kun en oo varma millon harjottelu alkaa. Mut sit kun tiiän, niin alan varmaan hermoilemaan hulluna. Tosin oon vähän myös innoissani. Meen kuitenkin paikkaan, missä haluun myös jatkossa työskennellä. Ja siellä on varmasti kivaa. Ainakin kivempaa, kuin sängynpohjalla makaaminen, miettien miks ees heräsin.
Unirytmi on iso ongelma. Se on vieläkin se sama kolmelta yöllä nukkumaan, enkä herää ennen kahtatoista. En tiiä miten saan sen muutettua, kun se on ollut tätä jo hyvin pitkään. Voisin varmaan helposti alottaa yötyöt. Mutta kuuden aikaan herääminen? Se pelottaa ihan hirveesti.
Alkaa tuntua siltä, että kohta mun elämä alkaa. TJ81. Joulukuu tulee kohta. Mulla on leikkityöpaikka ja Sinä meet oikeeseen palkalliseen työhön. Mut ainakin mulla on jotain tekemistä, niin en joudu sillonkin odottamaan, että tulisit töistä kotiin. TJ0:n jälkeen tulee myös (toivottavasti) pian muutto omaan ekaan kotiin. En malta odottaa. Oon suunnitellut sitä jo koko vuoden. Välillä on tuntunut, että kohta muutetaan ja sitten se on taas jäänyt unholaan ja mä oon jäänyt peiton alle piiloon.
Kai se on parempi muuttaa vasta, kun tietää, että selviää taloudellisesti jotenkuten.
Nykyään oon ollut tosi yksinäinen. Sinä oot ollu kiinni parina viikonloppuna ja ne on tuntuneet kamalilta. Tänä viikonloppuna olikin erityisen kamalaa. Suurimman osan ajasta vaan nukuin ja itkin. Sitten menin kauppaan ja ostin liikaa herkkuja. Sitten vaan söin ja välttelin tunteita. Nyt on semmonen olo, että pitäis tehä jotain itselleni. Tälle tylsälle elämälle. Saada jotain sisältöö, eikä vaan maata sängyn pohjalla ja rypeä itsesäälissä. Seuraavana hetkenä ajattelen, why bother? En kuitenkaan onnistu. En ikinä onnistu. En mä saa mitään aikaseksi kuitenkaan. Kukaan ei voi olla musta ylpee.
Aikuisuus on vaikee asia. Nää on viimesiä hetkiä, kun voin oikeesti jäädä vaan sänkyyn itkemään. Kun me muutetaan, mun on pakko nousta. Mun on pakko tehdä töitä tai opiskella, jotta me selvitään laskuista. Mun on vaan pakko. Ei sillon enää voi jäädä muiden nurkkiin pummimaan, jos ei halua olla aivan säälittävä. Enkä halua. Haluan elää. En vaan tiiä osaanko. Jaksanko. Miten jaksan. Liikaa kysymyksiä. Liikaa epäselvyyttä tulevaisuudesta. Eihän mulla kuitenkaan ole koulupaikkaa eikä oikeata työpaikkaa. Vaikka saatan tämän harjoittelun ansiosta saada oikeankin työpaikan tai oppisopimuksen. Ja se olisi kyllä unelmaa. Nyt pitää vaan ryhdistäytyä. Sängyn pohjalla en saavuta mitään. Jos haluan jotain, mun on myös tehtävä jotain sen eteen!
Pelottaa vaan niin. Entä jos epäonnistun? Mä aina epäonnistun.
Pitää silti yrittää.

Pelottaa.

Nukuin tänään taas kahteen iltapäivällä. Hyvä vaan. Ei oo syytä olla hereillä. Kohta varmaan pelaan vähän jotain jne. ennen kun tuut lomille. Pelottaa. En jaksais taas riidellä. Riidellään liikaa. Varmaan jokanen päivä kun nähdään. Jostain mä sen riidan aina kehitän. MINÄ. Mun syytä. Miks en osaa olla hiljaa. En mä mitään ansaitse, niin miksi sitten valitan?
Joku päivä huomasin etten ole itkenyt kunnolla vähään aikaan. Oon eläny fantasioissa. Paennut todellisuutta. Uskottelen itselleni kaikkea. Kaikkea mitä en kuitenkaan saa. Ja aina kun muistutat mua siitä, jotain murtuu. Mut en saa näyttää. En saa paljastaa, miten pahalta tuntuu kun kuvittelemani maailma romahtaa. Kerta toisensa jälkeen. Pitäisi kai hyväksyä se tosiasia, etten nyt saa mitä haluan. Pitää peittää kaikki nää tunteet. Kun ei Sua kuitenkaan kiinnosta. Millon mä opin, että vaikka kuinka yritän näyttää miten pahalta musta tuntuu, Sua ei vaan vittu kiinnosta?
Eräs kysyi multa, millon mulla alkaa koulu. "Ei alakkaan", vastasin. Jep, en saanu opiskelupaikkaa. Älä kysy enempää, nolottaa jo tarpeeksi. Kamala tilanne. Äärimmäisen nöyryyttävää. En mä mihinkään kelpaa. Pettymys kaikille. Sulle. Vanhemmille. Sukulaisille. Kavereille. Kaikille. Itselleni. Äiti suuttuu, kun en vaikuta innostuneelta hakemaan sykysyn yhteishaussa. En halua kouluun, en nyt vaan kykene siihen. En näe itseäni missään koulun penkillä yli kolmea vuotta. Hyi vittu. En varmasti halua kouluun. Mielummin meen töihin. Niin pääsen muuttamaan eikä tarvitse pelkällä näkkärillä selvitä. Äh. Taidan alkaa pelata jotain. Sais ajatukset pois näistä jutuista.

Kiireinen.

On ollut pieni tauko. En nyt tiiä onks ollu edes paljo kerrottavaa. Joten ei kai sinänsä välii. On tän kuukauden ajan kyl ehtiny tapahtuu vaik mitä. Olin kesätöis kaks viikkoo, jos sitä siks voi kutsuu. Oli ihanaa et oli jotain tekemist, vaik seki meni loppujelopuks pilal ja pahensi sitä yhtä asiaa mitä en saa pois mielest vieläkää. Kesätöiden jälkee näin pitkäst aikaa siskopuolta ja oli tosi kivaa. Sen jälkeen jumituin johonki kolmen päivän perhelomal, vaikken ees ois halunnu mennä. Tavallaa oli kivaa joo, mut sen sanon et se sai olla sit viimene perheloma mun osalt. Ei siin vaa pysy järjissää. Mut kivaa silti oli, ei sitä voi kiistää. Ainaki jonkin verran. Sen jälkee tehtii viel yks minireissu poikaystävän kaa ja oli tosi kivaa, vaikka kärsin krapulasta seuraavan päivän (ja mulle ei oikeesti ikinä tuu krapula). Eli tekemist on riittäny ja säät on ollu ihanii ja kaikki on ollu mukamas niin hyvin. Kai se mulle hyvää teki, et oli jotain tekemist. Näin parii kaveriiki tänä aikan.
Vaikken oo vieläkää kuullu mun parhaast kaverist, joka on ollu suomes jo pari kuukaut varmaa. En vaa tiiä mikä sitä vaivaa. Tulee tosi paha mieli aina ku muistan hänet. Sairas ikävä. Äh. Kai mä tänki ansaitsen.
No kuitenki. Ei oo ollu ns. aikaa olla masentunu. Vaik välil on tullu paha olo ja paha mieli joo mut oon huomannu, etten oo ajatellu niit ajatuksii pitkään aikaan. Ei ne mihinkää oo menny, en vaa oo ehtiny. Se siin onki nii hyvä, jos on tekemist. Nyt tää meinaan muuttuu. Nyt ei oo enää tekemist. Ei sit todellakaa. Tätä pahentaa seki et muiden koulut alkaa parin viikon pääst ja työt ja kaikki, ja minä oon vaa pummina jossai, nukkumas päivät ja valvomas yöt. On ollu vast kaks toimetont päivää ja jo nyt mun unirytmi on se sama ku enne: 4 yöl nukkuu, 14-15 iltapäiväl herään. Koska ei vaan kiinnosta. Miks mun tarvis herätä? Niimpä. Ei tarviikkaa. En haluukkaa. En haluu olla hereil, ei mul oo mitään syytä olla hereil. Muil on tärkeet tekemist ja mul loppuu leffat ja sarjat kesken, jos herään vähänki aiemmi. Koska en mä muuta tee.
Tosin nyt on tehny mieli juoda paljon. Ja oon juonukki, en tosin kovin kunnol, mut juonu silti. Haluun vaa olla sekasin. Ettei tarvi eikä pysyt ajatella mitää. Pitäiskö tänää mennä juomaan. Plääh. Sit oon kans kuluttanu rahaa aika paljo. Oon huomannu, et shoppailu piristää mua. Ei se kauaa kestä, mut on kai se parempaa ku juomine.
Ehkä tää bloggaus oliki virhe. Nyt muistuu taas kaikki pahat asiat mielee, joita oon yrittäny kai vältellä. Noh, tätä oon odottanukki. Et se taas iskis. Siivet ottais mut synkkään suojaansa. Ihan sama. Siel on turvallista. Maailma pelottaa. Kaikki on madollista mulle, mut mun mieli sanoo että mulle on kaikki mahdotonta. En oo tarpeeks hyvä mihinkään. En mihinkään. En pääse mihinkään kouluun, en saa töitä, en osaa mitään. En riitä mihinkään enkä kellekkään. Etenkään itselleni. Huono epäonnistuja. Oon vaan hyvä pilaamaan kaiken. Kukaan ei voi koskaan olla ylpee musta. En oo ikinä saavuttanu mitää. Oon tajunnu sen vähä aikaa sit. Enne luulin, et oon ollu hyvä mun harrastuksis. Empäs tainnutkaan olla. Luulin, et oon hyvä maalaamaan ja piirtämään. No se muuttui lukion aikan, ku pikkusiskosta tuli parempi ku minä enkä enää saanu hyviä numeroita kuviksesta. Voimisteluharrastukseta ei oo enää mitään jäljellä musta, en veny enää mihinkää suuntaa. Toinen pikkusiskoni on jo nyt mua parempi, vaikka alotti vast koulun. Siit voidaa olla ylpeit. Toisestaki siskost voidaa olla ylpeit. Se on mua parempi koulus. Mussa ei oo mitään ylpeyden aihetta. Joo, suoritin lukion. Huonoilla arvosanoilla, joiden takii en päässyt edes haluamani koulun pääsykokeisiin. Ei vittu. Oon meien perheen epäonnistuja, musta lammas, juoppo pummi ongelmalapsi. Vahinko. Ei mun pitäis edes olla olemassa.
Yritän kirjottaa useemmin. Moikka.

Hajoan.

Nyt se on sitten ohi. Olen virallisesti ylioppilas. Olo on niin tyhjä. Viimeiset päivät ennen lakkiaisia yritin vaan pitää tunteeni kurissa. Yritin olla tuntematta. Sitten tuli juhlapäivä. En tiedä mitä mieltä olen siitä päivästä. Sä et ehtinyt lakkiaisiini. Se suututtaa niin paljon. En kuitenkaan saisi olla vihainen Sulle, eihän se Sun vika ollut. Olen vihainen armeijalle. Tyhmä armeija, kiitos kun on pakko pilata kaikki tärkeät päivät. Välillä itketti tosi paljon, mutta en edes lakkiaispäivänä päästänyt tunteita valloilleen. Ja luulen, että ihan hyvä etten. Vaikka vähän kiukuttelin, kun tultiin kotiin juhlimaan ja vieraat saapuivat jne, niin ei se vielä mitään ollut. Kaikki oli vaan niin sekavaa, kaikki meni niin nopeasti. Etten edes tajunnut. Se oli niin epätodellista. Monta mukavaakin yllätystä oli sinä päivänä ja luulen, että olin välillä aidosti iloinen. Alkoholi auttoi tuohon päivään paljon. Aloitin jo päivällä kolmen maissa kuoharilla ja viinillä, ja illalla Sinä halusit ottaa shotteja ja mä otin. Loppujen lopuksi join tosi paljon sinä päivänä enkä pahemmin syönyt, mutten siltikään ollut mitenkään kännissä. Ainakaan alkuillasta.
Loppuilta meinasi myös mennä pilalle, kun en mennyt taaskaan asiat suunnitelmien mukaan. Normaalisti olisin raivonnut siinä tilanteessa, mutta silloin yritin vaan peittää tunteeni ja olla kuin mua ei haittaisi mikään. Päädyimme kuitenkin (onneksi) lopulta juhlimaan, ja olen siitä iloinen. Tavallaan. Aluksi meinasi ilta loppua lyhyeen, kun oli paha mieli eikä tehnyt mieli juhlia. Absintti shotti sai mut kuitenkin paremmalle tuulelle. Siitä se ilta sitten lähti ja oli kyllä hauskaa, vaikka juttelin illan aikana ihmiselle, ketä vihasin ehkä eniten lukiossani. Outoja asioita tapahtuu. Oli vaan niin epätodellista ja tequilaa virtasi. Saatiin siinä riitakin aikaiseksi, mutta ei se yltynyt kovin pahaksi onneksi. Olin hyvässä kännissä, mutta olen kyllä ollut pahemmassakin. Aamulla oli vähän epämiellyttävä olo, mutta kun jatkettiin nukkumista iltapäivään, niin olo parani. Rahaa meni myös harmittavan paljon, mutta en jaksaisi välittää. En minä niitä lahjarahoja ansaitsisikaan.
Eli siis, lakkiaispäivä oli tosi ristiriitainen. Kivoja asioita tapahtui, mutta myöskin pahoja/harmittavia asioita niin en tiedä oliko se sitten kiva vai kamala päivä. En osaa päättää. Ehkä ei niin paha, kuin pelkäsin sen olevan, mutta ei kuitenkaan niin hyvä kuin toivoin.
Tänään, maanantaina, hajosin. Aamulla tein aamutoimeni ja istuin vähän aikaan, sitten ne kaikki tunteet vaan tuli ja vyörysi mun päälle. Itkin itkin itkin. Katsoin lahjoja, kortteja, kukkia, kuvia. Ja itkin vaan. Mulla on taas niin paha olla. Kaikki on ohi nyt, oon ihan tyhjän päällä. En ole mitään. Ei ole opiskelupaikkaa syksyksi, ei töitä eikä edes halua tehdä asian eteen yhtään mitään. Haluan vaan olla ja unohtua. En halua, että ketään painostaa ja pakottaa mua tekemään asian hyväksi mitään. Kaikki kysyvät " mitä aiot nyt sitten tehdä?". EN MINÄ VAAN TIEDÄ. Jättäkää mut rauhaan. En halua mitään, haluan vaan nukkua. On niin sietämätön olo. Riittämätön, mitätön, huono. Haikea.