Pelottaa.

Nukuin tänään taas kahteen iltapäivällä. Hyvä vaan. Ei oo syytä olla hereillä. Kohta varmaan pelaan vähän jotain jne. ennen kun tuut lomille. Pelottaa. En jaksais taas riidellä. Riidellään liikaa. Varmaan jokanen päivä kun nähdään. Jostain mä sen riidan aina kehitän. MINÄ. Mun syytä. Miks en osaa olla hiljaa. En mä mitään ansaitse, niin miksi sitten valitan?
Joku päivä huomasin etten ole itkenyt kunnolla vähään aikaan. Oon eläny fantasioissa. Paennut todellisuutta. Uskottelen itselleni kaikkea. Kaikkea mitä en kuitenkaan saa. Ja aina kun muistutat mua siitä, jotain murtuu. Mut en saa näyttää. En saa paljastaa, miten pahalta tuntuu kun kuvittelemani maailma romahtaa. Kerta toisensa jälkeen. Pitäisi kai hyväksyä se tosiasia, etten nyt saa mitä haluan. Pitää peittää kaikki nää tunteet. Kun ei Sua kuitenkaan kiinnosta. Millon mä opin, että vaikka kuinka yritän näyttää miten pahalta musta tuntuu, Sua ei vaan vittu kiinnosta?
Eräs kysyi multa, millon mulla alkaa koulu. "Ei alakkaan", vastasin. Jep, en saanu opiskelupaikkaa. Älä kysy enempää, nolottaa jo tarpeeksi. Kamala tilanne. Äärimmäisen nöyryyttävää. En mä mihinkään kelpaa. Pettymys kaikille. Sulle. Vanhemmille. Sukulaisille. Kavereille. Kaikille. Itselleni. Äiti suuttuu, kun en vaikuta innostuneelta hakemaan sykysyn yhteishaussa. En halua kouluun, en nyt vaan kykene siihen. En näe itseäni missään koulun penkillä yli kolmea vuotta. Hyi vittu. En varmasti halua kouluun. Mielummin meen töihin. Niin pääsen muuttamaan eikä tarvitse pelkällä näkkärillä selvitä. Äh. Taidan alkaa pelata jotain. Sais ajatukset pois näistä jutuista.