92.

Oon aivan mitätön. Saamaton idiootti. Laiska. Huono. Huono. HUONO.
Kaikki muut saa jotain aikaseks. Kaikilla muilla on elämä. Ei mul oo mitään oikeutta valittaa. Jos joku muu sanoo olevansa väsynyt, en mä voi sanoo olevani myös. Tottakai se toinen on väsyneempi, onhan se tehnyt jotain päivän aikana ja herännyt aikasin ja vaikka mitä kaikkea. Mitä mä muka oon tehny, että tuntisin itseni väsyneeksi? En vittuakaan. En yhtään mitään. Korkeintaan vieny roskat tai jotain.
Häpeen itteeni niin paljon. En kehtaa nähdä ketään. Mitä mä sanon ihmisille, kun ne kysyy: "Niin missä koulussa sä nyt ootkaan vai mitä sä oikeen teet?" En voi sanoo mitään, enhän mä tee mitään. Perheelle oon jo vitsi. Hävettävä pummi. Ne vaan haukkuu, miten saamaton olenkaan. Mikä on ihan totta. Mutta se sattuu niin helvetisti kuulla se heidän suusta. Oon muutenkin ihan paska sisko, huono tytär, hirvee kaveri ja kamala tyttöystävä. En mä edes kehtaa pyytää lohtua keneltäkään, kun eihän mulla mikään voi huonosti olla. Mähän saan tehä mitä haluan.
Tuntui tosi pahalta yks päivä bussissa kuunnella kahen tutun tytön juttelua. Kun ne jutteli yliopistosta. Mimmosta siellä on. Mun ikäset on jo yliopistoissa ja ammattikorkeissa ja mä en tiedä semmosista mitään. Mä oon pudonnu matkasta. Pudonnu ja kaatunu. Loukannu jalan. Jäänyt maahan ja luovuttanut. Eikä ketään kiinnosta. Ne elää omii elämiään eikä ne edes muista, että mä jäin taakse.
Eihän mulla ole väliä. Mä en oo kukaan. Haluun vaan kadota. En osaa elää. Pelkään elää. Pelkään tehdä mitään. Haluan vaan pysyä peiton alla ja unohtua sinne. Siellä on lämmin ja siellä on turva. Älkää muistako mua. Niin en mäkään muista mua.
92 päivää parempaan.

Tyhjyys.

Pää on tyhjä. Kävin yksin kylpylässä. Yksin. Otin loman lomasta lomaa. Mikään ei riitä mulle.
Luulin, että voisin selvitellä ajatuksia siellä. Ei onnistunut. Pää tuntui vain aivan tyhjältä. En tunne mitään. Kai se on parempi, kuin tuntea kaikki.
En osaa olla innoissani suunnitelmista. Kaikki tuntuu niin raskaalta. Vaatii liikaa. Ei pysty. Ei jaksa järjestää mitään, ei jaksa ajatella, ei jaksa olla hereillä eikä nukkua.
Katson vaan ikkunasta ulos. Sataa. Sataa. Sataa. Koko ajan sataa. Sopii mun mielialaan. Tasaisen harmaata. Kesä on ohi. Into on ohi. Voin taas käpertyä peiton alle, piiloon maailmaa. Odottamaan. Odottamaan Sua.

Aamu.

Avaan silmät. Katon kelloa. 10:22. Meen takas nukkumaan. Herätyskello soi. 11:02. Nukahdan. Herätyskello soi 11:32. Suljen silmät. Herätyskello soi 12:02. Pakotan itteni nukkumaan. Saan viestin. 14:15. En vastaa. Nukun lisää.
Herään. 15:30. Tarkistan viestit. Vastaan niihin. Laahustan suihkuun.
Sun piti tänään tulla tänne. Kuulemma et tulekaan. Etkä ehkä edes huomenna. Pettymys valtaa mielen. Miks mä ees heräsin. Tekee mieli mennä takas nukkuu. En haluu olla olemassa.
Äiti soittaa ja kuullostaa pettyneeltä, niinkuin aina. En jaksa puhua. "No moikka sitten", se sanoo ja lopettaa puhelun. Painan pään polviin. En kestä taas yhtä samanlaista turhaa tyhjää päivää.
Tyhjää. Pää on tyhjä. Tuijotan vaan kattoon.
Haluun nukahtaa. Herätä vasta joulukuussa.

Elämä.

Anteeksi oon ollu laiska. Tiesin, että jossain vaiheessa tulee tämmönen tauko bloggaamiseen. Aina se menee niin. No kuitenkin, en mä oo lopettanu kuitenkaan. Ei vaan oikeen oo kerrottavaa. (eikä ketään kuitenkaan kiinosta). Kaikki päivät on samanlaisia. Herään kun herään, syön välillä (nykyään enemmän kai), makaan sohvalla kattoen sarjoja aamusta iltaan, välillä teen jotain kännykällä ja yöllä yritän nukahtaa, välillä se on tosi vaikeaa. Ei mulla oo elämää, ei mitään sisältöö mun päivis. Poikaystävä on armeijas ja sil on siel iha oma maailmas mihi mä en pääse sisäl. Ja se tuntuu pahalt. Mut en voi asialle mitään. Tottakai kuuntelen, kun se kertoo inttijutuista, mut välillä en ees haluis, koska vihaan koko asiaa. Tekee mun elämäst nii kurjaa. Vaikka ei se sillekkään tietty kivaa oo, mut välil tuntuu, et se on mieluummi siel ku mun kans. Oh well.
Tosiaan tää tyhjä elämä on pistäny mut miettii nyt viime viikkoina. On yks juttu mitä oon paljon miettiny, en viittii sitä sanoo tässä, mut se muuttais elämän kokonaa ja sit mul olis syy herätä aamuisin ja olis jotai tekemistä. Ja Sä olisit onnellisempi. Ja mä olisin kerrankin tehny jotain oikein. En vaan tiedä. Tää olis niin iso juttu kuitenkin ja mitä muut asiast ajattelis.. Äh. Tää asia vaan vaivaa mua niin paljon ENKÄ VOI KERTOO KELLEKKÄÄN. Pää hajoo. Mut mä oon jo täysikänen ja Sä sitäkin enemmän. Kyl me voidaan päättää omast elämäst, ku aikusii ollaan kuitenki. Haluun vaa elää. Haluun jo alottaa meidän yhteisen elämän. En haluu kuitenkaan pilata sitä heti alkuun, ja nyt en tiiäkkään mitä teen tän asian kaa. Voi vitsi, ei tää kirjottaminen mitään auta, pää menee vaan enemmän sekasin.
Noh, voisin kirjotella taas joku päivä, vaikkei ketään tätä luekkaan. Ehkä. Jos mul on jotain asiaa. Viikonloppuu odotan kuitenki innoissani, kun on suunnitelmii ja no,niin. En oo ehtiny olla masentunu viime viikkoin ku tää yks asia nyt vaivaa niin paljon ja mietityttää. Kai se tavallaan on hyväkin asia. Mut ei se paha olo oo mihinkää menny, nyt on vaan muuta mieles. Kyl se varmaan koht taas iskee, eikä mulla siis mitenkää hyvä olo oo, mut ainaki tavallaa vähemmän paha olo? En tiiä. Taidan jatkaa mun sarjojen katteluu nyt.

Tuska.

Anteeksi. Anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi. Ansaitsen tän kaiken. Jokaikisen huonon päivän mikä mulla on ollut ja tulee olemaan. Jokaisen niistä. Jokaisen mahdottoman hengenvedon, jokaisen loukkaavan sanan, jokaisen viillon, jokaisen nälän, jokaisen pettymyksen, KAIKEN. Ansaitsen sen kaiken pahan ja enemmänkin. Tää on ihan oikein. Mun kuuluu tuntee tää kaikki, kaiken kuuluu mennä väärin, on mulle oikein ettei asiat mene niinkuin suunnittelen. Ansaitsen sen ettet oo mun kaa koko ajan. Ansaitsen jokaisen yksinäisen päivän, tunnin, minuutin, sekunnin. Jokaisen kyyneleen ja kaiken kivun. Jokaisen painajaisen.
Mä oon paha enkä ansaitse mitään hyvää. En ansaitse Sua. Sua en todellakaan. Mä oon pilannu kaiken, pilaan jatkuvasti vieläkin ja tulen pilaamaan. Miks mä oon olemassa, miks? Miks mä teen näin, MUN PITÄS PITÄÄ VAAN SUU KIINNI. En mä saa sanoa, mikä mua ärsyttää, koska en mä ansaitse lohtua, haleja, suukkoja, sääliä. EN MITÄÄN. Mun kuuluu kärsii ihan yksin. Yksin. Ei oo Sulle oikein näyttää tätä oloa. Ei sun tarvi tietää, ei sun tarvi auttaa. Mun pitäis vaan olla hiljaa, sanomatta mitään, HYMYILLÄ ja olla kuin ei oliskaan. Kuin mul ei ois mikään hätänä. Koska mä oon paha, mä oon huono ja mun kuuluu kärsiä. Tää on oikein. Millon mä tajuun sen, millon mä ymmärrän et näin tän pitääkin olla. Loppuun asti. Mä ansaitsen tän kaiken!