Väsynyt.

Mulla ois niin paljon kerrottavaa. Ja silti niin vähän. Oon ristiriitanen ihminen.

Heräsin tänään vähän aikaa sitten. Puol kolmelta iltapäivällä. Heräsin kyllä aiemminkin ,mutta kun avasin silmät, halusin vaan nukkua. Päivän pahin hetki on se kun herään. Herään tähän julmaan kylmään todellisuuteen. Ja pakotin itteni nukkuu lisää. Heräsin uudestaan kahden jälkeen eikä olo ollut sen parempi. En pystynyt enää nukkumaan ja oli pakko nousta. Söin aamupalaa vaikka ei ollut edes nälkä. Tiesin että on silti pakko syödä, koska eilen söin vaan neljä leipää ja suklaapatukan.
Tiedän. Ei tän näin pitänyt mennä. En mä sais laihtuu, oon aina ollu alipainonen, ihan syntymästä
saakka. Teen tästä ehkä oman postauksen joskus, vaikken haluis ajatella asiaa ollenkaa.

Oon ollu hereil vast muutaman tunnin, enkä jaksais enempää. Halusin vaan takas nukkumaan, voisin unohtaa tän sairaan maailman. Vai oonko mä sairas? Kuvittelenko vain. Niin mulle on monesti sanottu; mä vaan keksin mun kaikki ongelmat eikä ne oo oikeita. En enää tiedä, ketä pitäisi uskoa. Kumpa voisin lakata ajattelemasta. Se on kaiken pahan alku. Siitä se kaikki alkoikin, kun aloin ajatella liikaa.

Voisin tietty mennä takas nukkumaan, mut tuskin pystyisin nukahtamaan enää. Vaikka oon niiin väsynyt jo nyt. Yöllä en saanut unta, me riideltiin. Ajatukset ei jättäny mua rauhaa ja kun katoin kelloa, se näytti 4:25. Näin pahaa unta, niinkuin aina ja vaikka oonkin nukkunut yli kahdeksan tuntii, oon silti niin väsynyt. Kun koulu ei ollut vielä loppunut nukuin tosi vähän. Aamuisin jouduin heräämään kuuden seitsemän aikoihin enkä öisin saanut unta. Nukuin maksimissaan viisi tuntia yössä. Ja se oli tarpeeks. Koska jos olin nukkunut enemmän, olin paljon väsyneempi kuin yleensä. Vaikka oli väsynyt tietenkin muutenkin, ja nukahtelin iltapäivisin koulun jälkeen. Oppitunneilla en pysyny hereillä millään ja vihkomuistiinpanot on pelkkää sotkua.

Kun olin lukulomalla (eli luin ylioppilaskirjotuksiin) halusin herätä mahollisimman aikasin. En halunnut pystyä nukkumaan ollenkaan. Ja olin pettynyt itseeni aina kun heräsin vasta kahdeltatoista. Jossain vaiheessa onnistuin heräämään kahdeksan-yhdeksän maissa. Mutta halusin olla VÄSYNYT. En halunnut pystyä nukkumaan, koska en ansaitse unta. En mä saa nukkua, kun Sä joudut heräämään joka ikinen aamu kuudelta. Miten mä ees pystyn nukkumaan, kun tiiän et Sä oot ollu jo hereillä monta tuntia. Äh. Nyt en jaksa enää välittää. Ei mun enää tarvitse herätä, koska ei tarvii lukea. Ei tarvii yhtään mitään ja mun elämä on turhuutta täynnä. Vaikken vieläkään ansaitse nukkua niin mieluummin nukun, koska hereillä oleminen on tuskaa. En haluu olla hereillä en haluu en en en!

Miks en vaa vois saada vahvoi unilääkkeitä ja nukkua niiden avulla siihen asti, kun Sä tuut mun luo viikonloppusin. Tai siihen asti, kun tuut mun luo taas pysyvästi. Niin et saan nähä Sua joka päivä, saan nukahtaa Sun syliin joka ilta ja herätä Sun vierestä joka aamu. Mut siihen on viel pitkä aika. Ja mä oon niin väsynyt.