0!!

TJ0!!!! Siis ihan oikeesti!! Se on ohi, inttileskeys on ohi, yksinäisyys on ohi ja tää kamala vuos on melkee ohi! En ees osaa uskoo tätä viel. Tuntuu, ku sunnuntaina taas pitäs sanoo heippa ja nukkuu arkipäivät yksin. Mut ei. Nyt mä saan nukkuu Sun viekus. Vihdoin. Tää kidutus on ohi.
Ei vittu mä en oikeesti tajuu, et tää oli täs nyt. Ei enää tätä inttipaskaa, ei enää.On ollu iha hito vaikee vuos, iha tosi super pitkä ja synkkä ja yksinäine. Kaikinpuolin huono vuosi. Mä oon iha sekasi, emmä voi ymmärtää, et yhtäkkii näin vaa naps, se loppuu.
Kyyneleet vierii kun kirjotan tätä. Mul on vaa nii helpottunu ja emmätiiä sekava olo, ku tää on nii outoo ja tottakai iha superihanaa, mut en vaa ymmärrä tätä kunnol. Oon kärsiny niin paljon tän vuoden aikan, et tuntuu ku en enää yhtää enempää jaksais. Ja ku ei tarviikkaa. Ei enää tarvii, se on kärsitty pois, kokonaine vuosi. Voi vittu mä parun iha kunnol tääl. Kello on puol kolme yöl ja mul on huomen töitä, mut ei haittaa koska TJ0 ja mun elämä voi vihdoin alkaa.
SE ON IHAN OIKEESTI OHI NYT! Eihän tää oo unta, EIHÄN? Tää on totta tää on totta tää on niin totta. TÄÄ ON TOTTA, ONKS TÄÄ? TJ0.

2..1..

Eilen TJ2. Tänään TJ1. Mitä hittoa. Siis huomenna, huomenna, Sä pääset pois. Pois armeijasta, pois vihreistä. Ihan paskaa ollu koko vuos. Ei mitää järkee. Ajanhukkaa.
Vituttaa. Vaik huomen piti olla vuoden paras päivä. Nyt vaan ahdistaa. Paniikki tekee tuloaan. Huomenna meet risteilylle. Mua ahdistaa niin suunnattomasti, ettei kukaan tajua. Ei kukaan tajua, miten mua ahdistaa Hän Kännissä LAIVALLA. Tuun hulluks pian.
En oo ees varma nähdäänkö huomenna, kun mulla on työjuttuja iltaan ja aögkjaklgjaögjaä. Edessä on vielä yks hirvee sairas uneton itkune (ehkä viiltone) yö. Miten mä sen viel kestän. Tää vuos on ollu jo ihan liikaa. Miks miks miks. Mä en jaksa enempää. Haluun vaan mennä sun vieressä nukkumaan. Ääääähhhhhh tarviin rauhottavia en kestä apua auttakaa. Hajoo pää!

71.

Mä olin oikees. Vaikka on enää vain vähän jäljellä, ikävä vaan ei helpota. Joka päivä mä ikävöin sua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Jos mulla on tekemistä, niin en ehdi ajatella sitä niin paljon. Mutta viimeistään illalla tuun surulliseksi. Mietin, että kumpa olisit nyt tässä. Mentäisiin yhdessä nukkumaan. En olisi yksin, ei olisi kylmä. Olisin turvassa.
Nyt on jo lokakuu. Onneksi. Vähän päälle kaksi kuukautta yksinäisyyttä jäljellä. En osaa kuvitella sitä päivää, kun tiedän, että se on vihdoin ohi. Nytkin tulee kyyneleet silmiin, kun edes ajattelen sitä. Varmaan itken onnesta silloin. Tai ehkä en ymmärrä sitä vielä sinä päivänä. Luulen varmaan, että kohta Sä taas meet. Näen varmaan armeijaan liittyviä painajaisia sen päivän jälkeen. Luultavasti. Jos puhut armeijasta, en halua kuulla. En halua muistaa. Kamalin vuosi varmaan ikinä. Tuntuu ihan oudolta ajatella, että kohta me saadan nähdä joka päivä. JOKA päivä. Saan nukkua vierelläsi toivottavasti loppuelämäni. En oikeesti osaa kuvitella tota tilannetta. Vaikka tavattiinkin yli vuosi ennen kuin edes menit armeijaan. Silti. Tämän jälkeen varmasti arvostan paljon enemmän sitä, että saan olla Sun kanssa. Saan nukkua Sun vieressä. Saan herätä Sun viereltä aamulla. Rakastan Sua yli kaiken.
Nyt vähän muita kuulumisia. Kerrankin jotain hyvää. Näin mun parhaan kaverin VIHDOIN. Yli vuoteen ei oltu nähty. Kun se oli ollut siellä vaihdossa ja sen jälkeen sillä oli vähän vaikeaa. Oon kuitenkin aina pysynyt sen kaverina, ja aion pysyä yhä. Vaikka nähtiinkin vain pari tuntia, olin silti tosi ilonen. Ihan kuin ei oltais oltu erossa yli vuotta. Outoa vähän. Kun ei välillä edes puhuttu. (Tai hän en puhunut.) Toivottavasti nähään silti pian uudestaan. Puhutaan nykyään jo paljon enemmän. Ymmärrän kyllä, että on vaikeeta tulla pois jostain, mihin haluaisi jäädä. Olen sen kokenut. Kaverini tarvitsee vain aikaa. Oon kuitenkin ilonen, että sain hänet takaisin.
Sitten vähän erilaista asiaa. Nimittäin oltiin baarissa viikonloppuna. Ja mut taidettiin huumata. Luulen ainakin niin. Jossain vaiheessa vaan jalat ei enää kantanu ollenkaan ja mut raahattiin pihalle, Muisti  meni aika pahasti ja poikaystävä joutui soittamaan vanhempani paikalle. Nolotti ihan hirveesti. En edes muista kotimatkasta mitään. Muistan vaan, kuinka joku raahas mut autoon, kun en pystynyt kävelemään itse, Onneksi jotkut kaksi tyttöä auttoivat mua, kun en löytänyt muita. En halua edes ajatella, mitä kaikkea olisi voinut käydä. Seuraavana päivänä olo oli ihan hirveä ja oksensin koko päivän. En taida nyt vähään aikaan mennä enää juomaan, sain tarpeekseni nyt. Jännää kyllä, koska olin päättänyt että tällä kertaa vedän sitten kunnolla. Yleensä mikään ei nouse päähän ja möksötän koko illan, kun muilla on hauskaa. No olihan mulla hetken hauskaa, mutta en ihan tämmöistä ajatellut. Jos joku mut oikeesti huumasi, niin oon kyllä tosi vihanen. En oo ikinä kokenut mitään tuollaista, vaikka oonkin ollu tosi kännissä. Aina oon pystynyt jotenkin kävelemään ja muistan aina illan tapahtumat suurinpiirtein, Nyt on niin epäillyttävä koko ilta, etten ihmettele jos mut olikin huumattu. Olkaa aina varovaisia juodessa. Mä olin tosi onnekas, kun musta pidettiin huolta.
Tämmöistä tällä kertaa, koitan nyt vielä pysyä hereillä loppupäivän, kun yritän muuttaa unirytmiäni.

100.

TJ100. Tästä päivästä eteenpäin kaksinumeroisia lukuja. Lasken päiviä. Siihen, että tää ois vihdoin ohi. Tää armeija-pelleily. Huomenna 99. Ei enää kauaa. Kohta, kohta pääsen aloittamaan oman elämäni.
En vaan tiedä osaanko elää.

Army.

Neljä kuukautta, niin tää armeija pelleily vihdoin loppuu. En malta odottaa. Vuoden alussa aika meni TOSI hitaasti. Nyt se on mennyt vähän nopeempaa, kun poikaystävä on päässyt paljon iltalomille sun muuta. Ei tää silti helppoo oo. Armeija on pilannut tänä vuonna pretty much jokasen tärkeen päivän. Penkkarit, kaks vuotis merkkipäivän, yo-juhlat!, monet juhlapyhät. Se tulee viel pilaamaan mun synttärit, mut eihän ne muutenkaan oo tärkeet kellekkää. Myös kaks ja puol vuotis merkkipäivä kuulemma menee pilal, ku on joku tyhmä alikersanttiristeily mikälie. Ei vois enempää ärsyttää.
Miks mun piti valmistuu just tänä vuonna? Yo-juhlat harmittaa eniten. Et ehtiny mun lakitukseen. Suurin piirtein pidättelin kyyneleitä lavalla, koska et ollut siellä. Mulle jää täst vuodest pelkkii huonoi muistoi varmaa.
Omat penkkaritki meni pilal. En voinu mennä juhlimaa, koska seuraavan aamun oli Sun valatilaisuus ja tottakai mun oli pakko sinne tulla. Sä et varmaa tekis samoin, mut mua ainaki kiinnostaa sulle tärkeet asiat. Kävin penkkareiden jälkeen vaan parilla, jotta jaksaisin herätä kuudelta aamulla. Olin ihan sairaan väsyny valatilaisuudessa, mutten ois halunnu missata sitä missään nimessä.
Tajusin yo-juhlien jälkeen, että se oli sit luultavasti viimene kerta kun mua tullaan juhlimaan. Synttäreitä ei voi laskee, kun ne on joka vuos. Tuskin mun elämässä enää ikinä juhlitaan pelkästään mua. Jos mennään naimisiin, niin meitä molempia juhlitaan. Jos saadaan lapsi, meitä molempia ja sitä lasta juhlitaan. Mutta enää koskaan ikinä ei mua. Siks harmittaa, että meni yo-juhlat aikalail pilalle. Suututtaa armeija. Mikä oikeus sillä on pilata ihmisten elämää. Vihaan vihaan vihaaaaan.
Mulle on kertyny tän vuoden aikana niiin paljon vihaa. Oon ihan koko ajan pahalla tuulella. Riidellään suunnilleen joka päivä kun nähdään. Kitisen jokasesta asiasta. Haluun Sut vaan itelleni. Heti kun kuulen jostain poikienilta-suunnitelmista tai muusta niin en vaan voi olla valittamatta. Suutun heti. Yritän olla päästämättä Sua. Nykyään se on aika turhaa, meet kuitenki. En kestä, jos oot jonkun muun kuin mun kanssa. Mun on pakko tulla jopa mukaan kauppaan, ettei vaan menis aikaa hukkaan. Must on tullu ihan hullu. Välil mietin, miten kestät mua.
Välillä taas on niit hyvii hetkii. Iha parhait hetkii, ku voisin itkee onnesta ja unohtaa kaiken vihan. Ne ei kauaa kestä. Pystyn muuttumaan umpirakastuneesta hölmöstä raivoovaks tyttöystäväks alle aikayksikön. Kumpa en olis tällanen. Kumpa voisin vaan esittää, ettei mua ikinä haittaa mikään ja olla täydellinen tyttöystävä Sulle. Kerran jo kokeilin sitä. Vähän aikaa yritin, noin pari viikkoa, mut sit en vaa pystyny enää ja oli pakko raivota jostain. Etkä ees huomannut muutosta.
En haluu esittää jotain mitä en oo, koska se tuntuu valehtelulta, enkä pysty valehtelemaan sulle. Joten mä oon mitä oon ja toivon, että jaksat mua. Joulukuussa toivottavast asiat alkaa mennä paremmin. Ehkä mäkin rauhotun, kun saan Sut taas omakseni ja päästään takas normaalin elämän pariin. Itkettää jopa ajatus siitä, että armeija loppuu. Se tuntuu niin helpottavalta ajatukselta, mutten melkein edes enää muista, millasta oli ennen. Samalla se myös pelottaa. Mitä jos mä en muutu, mitä jos mä yhä raivoon ja raivoon joka asiasta etkä Sä kestäkkään sitä. Jos alat kaipaamaan takas armeijaan, turvaan multa. Joskus mietin, ootko mieluummin siellä kuin mun kanssa.
Neljä kuukautta vielä. Sillon saan alkaa unohtaa tätä vuotta.

Ikuisuus.

Ikävöin mun parasta kaveria. Joka ei oo ottanu muhun yhteyttä toukokuun jälkeen. Enkä oo nähny sitä yli vuoteen, koska se oli vaihdossa. En tiedä miks se tekee mulle näin. Se lupas, että puhutaan kun se tulee takasin. Nyt se on muuttanut uuteen kaupunkiin yksin ja alottanut uuden koulun, enkä mä tiedä yhtään mitä sille kuuluu. Tiedän vaan mihin kouluun se pääsi.
Avasin sen facebook sivun ja katoin sen kuvaa. Kyyneleet alko virtaamaan. Mul on vaan niin kamala ikävä. Se on ainoo ihmine, kenel oon pystyny puhumaan rehellisesti, ilman, että se tuomitsis mua. Se on ainoo, ketä ymmärtää mua. Arvatkaa, kuinka pahalta ja ahdistavalta tuntuu kun ei voi puhuu ainoolle ihmiselle, kenelle pystyy puhumaan. Yli VUOTEEN. Ja tämän vuoden aikana oon kokenu mun synkimmät hetket. Vaikeimmat hengenvedot.
En oo tehny sille mitään pahaa, jotta sen pitäis vältellä mua. Oon AINA ollu epäitsekäs sen suhteen, AINA. Jos se on käskeny jättää hänet rauhaan muutamaks kuukaudeks, mä oon tehny niin. Mut mä oon aina pysyny sen kaverina. Jo neljättä vuotta (vaiko enemmän?). Oon aina nähny vaan hyvää siinä. Koska se on kokenu kovia. Perheongelmia, kuolemia. Ymmärrän sitä, vaikken oo itse kokenut noita asioita. Ja se ymmärtää mua. Oon aina yrittäny olla paras mahdollinen ystävä sille, koska se on mun ensimmäinen kunnon tyttö ystävä mulle. Semmonen kenen kanssa voi oikeesti puhua.
Kun me ystävystyttiin, en uskonut että tuollainen kaunis ihminen voisi haluta olla mun ystävä. Mutta se halus. Ja meist tuli parhaat kaverit, vaikka välimatkaa oli. Nähtiin silti melko usein. Välillä harvemmin. Lopuksi tosi harvoin, kun pahoja asioita tapahtui. Olin kuitenkin aina valmiina puhumaan hänen kanssa. Yritin auttaa. Olin niin huolissani välillä, etten voinut ajatella mitään muuta ja puhuin tästä oman psykologin kanssa silloin paljon.
Ennen kuin hän lähti vaihtoon, me ei nähty melkeen yhtään. En muista, puhuttiinko edes hirveesti. Ei varmaan. Tiesin silti, että hänellä oli rankkaa. Nähtiin ennen kun hän lähti. Hän tuli mun luo yöksi eivätkä vanhempani olleet kotona, mikä oli ihanaa. Aluksi ei ollut mitään puhuttavaa. Mentiin leffaan. Meillä oli kivaa. Sen jälkeen käytiin yhdessä paikassa ja poikaystäväni oli siellä ja pelattiin ja meillä oli tosi hauskaa. Kello oli paljon yli puolen yön, kun ruvettiin kävelemään takasin kotiin. Se oli noin viiden kilsan matka. Oli pimeää, kesän alku ja vähän viileää, muttei kuitenkaan kylmä. Käveltiin ja juteltiin kaikesta. Tuntui, kuin olisin saanut mun kaverin takasin. Yhdessä kohtaa oli ihan pimeetä ja kuultiin ääniä. Katottiin toisiamme ja alettiin juosta ihan täysillä. Käsi kädessä. Juostiin, kunnes päästiin taas katulamppujen turvaan. Pysähdyttiin. Ja alettiin nauraa. Nyt kun ajattelen tota hetkeä, itken. Voisinpa päästä takaisin siihen hetkeen. Se oli täydellinen.
Ja mulla on niin kamala ikävä sua.
Ei oo ketään, niinkuin sinä.

Odotan vaikka ikuisuuden, että nähdään taas.