Kevät

Alkaa olla kevät taas. Kevät on kamalaa aikaa. Mulle ainakin. En tajuu miks se vaikuttaa muhun näin, mut sillon oon pahimmillani. Aurinko vaan paistaa, väsyttää ja vituttaa koko maailma.

Sinä uskot Jumalaan ja mua ahdistaa. En oo halunnu ajatella asiaa, mut nyt kun oon ollu juomas, niin löydän itteni itkemäst tätä asiaa. Lähetin L:lle viestin yks yö "Tää kirkko sekoaa. Apua. Tää vaa huutaa ja mä joudun helvettiin." Istuin tuomiokirkon lähel itkemäs ja sekoomas ja hyperventiloimas. Pelkäsin, pelkäsin niin paljon. Kirkko vaa huusi ja huusi ja huusi ja huusi ja tuntu ku se olis kaatunu mun päälle. Ihmiset käveli ohi, kukaan ei sanonu mitään. Itkin koko matkan kotiin. Koko matkan. Olin jättäny porukan jonnekki, lähdin vaan salaa toiseen suntaan ettei kukaan ehtis huomata. Kukaan ei huomannu. Kukaan ei ettiny. Kukaan ei välittäny, missä mä olin. H lähetti viestei ja yritti soittaa mut en jaksannu vastata. Vastasin vast ku olin kodin lähel. Seisoin kattomas jokee ja itkin. Halusin vaan pois, tää on liikaa mulle.

Koululääkäri koittaa pakottaa mua menee psykologil ja verikokeisii. En haluis mennä kumpaakaan. Hyi. Mut luulen et mun pitää mennä sinne verikokeisii, koska haluun tietää onks jotain, mihin pitäs puuttuu. Enkä menny lukiossakaan vaik käskettiin, eli nyt kai pitäs mennä, En haluu yhtään. Mielummi melkee menisin psykologil. Mut sinne en varmaa oikeesti mene. Ku meil alkaa työssäoppimine ihan alle kolmen viikon pääst, ni ei siin olis mitään järkee. Ei olis muutenkaa mitää järkee, koska ei se viimekskää auttanu mitään. Enkä haluu et luokkalaiset sais tietää. Kerroin L:lle ja se sano et voisin mennä mut en varmaa kyl mee. Katotaa sit ens syksyn, jos tuntuu silt.

Mistään ei kyl tuu mitään, en saa mitään tehtyä. Ainakaa ajois. Nyt oon kyl kokannu aika paljon, mut siin se oliki. En menny tänää edes kouluu, koska meil ois ollu uimist enkä oo tarpeeks laiha semmoseen. Sinä et taas tykänny täst, mut en voi mitään. En pysty menee ja oon ilone etten menny. Huomen kasiks, saa nähä mitä siitäki tulee..

Oltiin Sun sukulaisel yks päivä ja mua ahdisti ihan liikaa. Sydän vaa pamppaili hirveen kovaa ja tuntu pahalta. Vessas yritin rauhottuu, mut ei auttanu, Hikoilin paljon. Aina ku meinasin alkaa puhumaan, niin tunsin kuinka sydän alko lyömään yhä kovemmin. Miks mä oon tämmönen. Ei siellä ollu ku vaa yks uus ihminen. Ja Sun äiti kysy kosinko mä Sua karkauspäivänä. Kaikkien kuullen. Teki mieli alkaa itkeä. Mul on kauhee vauvakuumekin ja kerroin sulle kun olin kännissä, mut sä et vieläkään haluu. Mä sekoan, mä haluun mä haluun mä haluun NYT. Kaikki odottaa, kaikki muutkin haluu, mut sä et. Mä en haluu mitään niin paljon, haluun vaa lapsen, haluun kertoo kaikille, haluun et kaikki tietää, haluun vauvakutsut ja kaiken sen. Miks mun pitää viel odottaa. Voisko se jo tapahtua.

A. Mul on niin ikävä sua. Mua itkettää, etten voi kertoa sulle näit asioita. Tuntuu, kuin oisit kokonaan lopullisesti pois mun elämästä. En haluu uskoo sitä. Miten sä voit tehä näin? Miten. Mitä mä oon ikinä tehny sulle! Itken sua ihan liikaa, joskus päivittäin. Kesällä tulee vuos siitä ku viimeks nähtiin ja puhuttiin. Mietiks sä mua ikinä? Koska mä mietin sua joka päivä. Oikeesti. Mul on vaan ihan hirvee ikävä sua. Eikä mul oo ketään kelle puhua ja sä olit ainoo ja nyt ei oo suakaan. Mitä jos en enää ikinä saa puhua sun kanssa? Miks sä teet näin. Miten sä voit? Toivottavast sul on kaikki hyvin, Mul ei todellakaan ole.

71.

Mä olin oikees. Vaikka on enää vain vähän jäljellä, ikävä vaan ei helpota. Joka päivä mä ikävöin sua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Jos mulla on tekemistä, niin en ehdi ajatella sitä niin paljon. Mutta viimeistään illalla tuun surulliseksi. Mietin, että kumpa olisit nyt tässä. Mentäisiin yhdessä nukkumaan. En olisi yksin, ei olisi kylmä. Olisin turvassa.
Nyt on jo lokakuu. Onneksi. Vähän päälle kaksi kuukautta yksinäisyyttä jäljellä. En osaa kuvitella sitä päivää, kun tiedän, että se on vihdoin ohi. Nytkin tulee kyyneleet silmiin, kun edes ajattelen sitä. Varmaan itken onnesta silloin. Tai ehkä en ymmärrä sitä vielä sinä päivänä. Luulen varmaan, että kohta Sä taas meet. Näen varmaan armeijaan liittyviä painajaisia sen päivän jälkeen. Luultavasti. Jos puhut armeijasta, en halua kuulla. En halua muistaa. Kamalin vuosi varmaan ikinä. Tuntuu ihan oudolta ajatella, että kohta me saadan nähdä joka päivä. JOKA päivä. Saan nukkua vierelläsi toivottavasti loppuelämäni. En oikeesti osaa kuvitella tota tilannetta. Vaikka tavattiinkin yli vuosi ennen kuin edes menit armeijaan. Silti. Tämän jälkeen varmasti arvostan paljon enemmän sitä, että saan olla Sun kanssa. Saan nukkua Sun vieressä. Saan herätä Sun viereltä aamulla. Rakastan Sua yli kaiken.
Nyt vähän muita kuulumisia. Kerrankin jotain hyvää. Näin mun parhaan kaverin VIHDOIN. Yli vuoteen ei oltu nähty. Kun se oli ollut siellä vaihdossa ja sen jälkeen sillä oli vähän vaikeaa. Oon kuitenkin aina pysynyt sen kaverina, ja aion pysyä yhä. Vaikka nähtiinkin vain pari tuntia, olin silti tosi ilonen. Ihan kuin ei oltais oltu erossa yli vuotta. Outoa vähän. Kun ei välillä edes puhuttu. (Tai hän en puhunut.) Toivottavasti nähään silti pian uudestaan. Puhutaan nykyään jo paljon enemmän. Ymmärrän kyllä, että on vaikeeta tulla pois jostain, mihin haluaisi jäädä. Olen sen kokenut. Kaverini tarvitsee vain aikaa. Oon kuitenkin ilonen, että sain hänet takaisin.
Sitten vähän erilaista asiaa. Nimittäin oltiin baarissa viikonloppuna. Ja mut taidettiin huumata. Luulen ainakin niin. Jossain vaiheessa vaan jalat ei enää kantanu ollenkaan ja mut raahattiin pihalle, Muisti  meni aika pahasti ja poikaystävä joutui soittamaan vanhempani paikalle. Nolotti ihan hirveesti. En edes muista kotimatkasta mitään. Muistan vaan, kuinka joku raahas mut autoon, kun en pystynyt kävelemään itse, Onneksi jotkut kaksi tyttöä auttoivat mua, kun en löytänyt muita. En halua edes ajatella, mitä kaikkea olisi voinut käydä. Seuraavana päivänä olo oli ihan hirveä ja oksensin koko päivän. En taida nyt vähään aikaan mennä enää juomaan, sain tarpeekseni nyt. Jännää kyllä, koska olin päättänyt että tällä kertaa vedän sitten kunnolla. Yleensä mikään ei nouse päähän ja möksötän koko illan, kun muilla on hauskaa. No olihan mulla hetken hauskaa, mutta en ihan tämmöistä ajatellut. Jos joku mut oikeesti huumasi, niin oon kyllä tosi vihanen. En oo ikinä kokenut mitään tuollaista, vaikka oonkin ollu tosi kännissä. Aina oon pystynyt jotenkin kävelemään ja muistan aina illan tapahtumat suurinpiirtein, Nyt on niin epäillyttävä koko ilta, etten ihmettele jos mut olikin huumattu. Olkaa aina varovaisia juodessa. Mä olin tosi onnekas, kun musta pidettiin huolta.
Tämmöistä tällä kertaa, koitan nyt vielä pysyä hereillä loppupäivän, kun yritän muuttaa unirytmiäni.

Pakoon.

Herään taas iltapäivällä. Tulin eilen isovanhempien luo viikoks. Otin lomaa mun lomasta. Vitsi mä oon säälittävä.
Vastasit mulle eilen. En ollu uskoa. Oot alkanu puhua mulle taas. Taino mä puhun ja sä vastaat parilla sanalla. Mut on sekin jotain. Ehkä saan mun kaverin joskus takas. Pelastit mun illan.
Nyt on kuitenki uus päivä. Mietin taas et miks heräsin. Mut jos nukun tääl pitkään niin mummi alkaa huolestuu enkä haluu sitä. Tääl pystyy ajattelee. On niin hiljasta. Rauhallista. Katon ikkunasta ulos. Vieläkin siellä sataa. Mietin millon musta tuli tämmönen. Mihin mun lapsuus hävis. Miks must piti tulla tämmönen ihmisraunio. Haluun takas siihen huolettomaan elämään. Mutta niin varmaan kaikki aikuset. Mä haluun kuitenki myös sen takii, etten muista mimmost elämä oli, kun pysty iloitsee pienistäki asioist. Kun en ees tienny mikä on masennus. Kun ei ollut tummia siipiä.
Katon koulukuvaani ala-aste ajoilta. Huoleton hymy. Aidosti ilonen. Pää täynnä mielikuvitusta ja tietämättömyyttä. Kaikki on parempaa, kun ei tiedä liikaa. Mitä vanhemmaks tulee, sen enemmän tietää. Sen pahemmaks maailma tulee.
En tiedä mistä kirjoittaisin. Välillä tulee semmonen olo, että voisin yrittää alkaa elämään. Voisin tehdä jotain elämäni hyväks. Mut heti ku yritän ja tietenki epäonnistun, niin mietin vaan että miks ees yritin. Turha mun on yrittää mitään, kun koko elämäni on pelkkää epäonnistumista.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Mä en jaksa olla. Ei mun elämässä oo mitään sisältöö. Mä oon ainoo, joka voi tehdä asiaan muutoksen, mutta oon liian väsyny. Liian välinpitämätön. Elämä pelottaa. Pelottaa niin paljon. En uskalla elää. Pelkään maailmaa.
Mielummin piiloudun peiton alle, yksin pimeään. Siivet suojana.

Ikuisuus.

Ikävöin mun parasta kaveria. Joka ei oo ottanu muhun yhteyttä toukokuun jälkeen. Enkä oo nähny sitä yli vuoteen, koska se oli vaihdossa. En tiedä miks se tekee mulle näin. Se lupas, että puhutaan kun se tulee takasin. Nyt se on muuttanut uuteen kaupunkiin yksin ja alottanut uuden koulun, enkä mä tiedä yhtään mitä sille kuuluu. Tiedän vaan mihin kouluun se pääsi.
Avasin sen facebook sivun ja katoin sen kuvaa. Kyyneleet alko virtaamaan. Mul on vaan niin kamala ikävä. Se on ainoo ihmine, kenel oon pystyny puhumaan rehellisesti, ilman, että se tuomitsis mua. Se on ainoo, ketä ymmärtää mua. Arvatkaa, kuinka pahalta ja ahdistavalta tuntuu kun ei voi puhuu ainoolle ihmiselle, kenelle pystyy puhumaan. Yli VUOTEEN. Ja tämän vuoden aikana oon kokenu mun synkimmät hetket. Vaikeimmat hengenvedot.
En oo tehny sille mitään pahaa, jotta sen pitäis vältellä mua. Oon AINA ollu epäitsekäs sen suhteen, AINA. Jos se on käskeny jättää hänet rauhaan muutamaks kuukaudeks, mä oon tehny niin. Mut mä oon aina pysyny sen kaverina. Jo neljättä vuotta (vaiko enemmän?). Oon aina nähny vaan hyvää siinä. Koska se on kokenu kovia. Perheongelmia, kuolemia. Ymmärrän sitä, vaikken oo itse kokenut noita asioita. Ja se ymmärtää mua. Oon aina yrittäny olla paras mahdollinen ystävä sille, koska se on mun ensimmäinen kunnon tyttö ystävä mulle. Semmonen kenen kanssa voi oikeesti puhua.
Kun me ystävystyttiin, en uskonut että tuollainen kaunis ihminen voisi haluta olla mun ystävä. Mutta se halus. Ja meist tuli parhaat kaverit, vaikka välimatkaa oli. Nähtiin silti melko usein. Välillä harvemmin. Lopuksi tosi harvoin, kun pahoja asioita tapahtui. Olin kuitenkin aina valmiina puhumaan hänen kanssa. Yritin auttaa. Olin niin huolissani välillä, etten voinut ajatella mitään muuta ja puhuin tästä oman psykologin kanssa silloin paljon.
Ennen kuin hän lähti vaihtoon, me ei nähty melkeen yhtään. En muista, puhuttiinko edes hirveesti. Ei varmaan. Tiesin silti, että hänellä oli rankkaa. Nähtiin ennen kun hän lähti. Hän tuli mun luo yöksi eivätkä vanhempani olleet kotona, mikä oli ihanaa. Aluksi ei ollut mitään puhuttavaa. Mentiin leffaan. Meillä oli kivaa. Sen jälkeen käytiin yhdessä paikassa ja poikaystäväni oli siellä ja pelattiin ja meillä oli tosi hauskaa. Kello oli paljon yli puolen yön, kun ruvettiin kävelemään takasin kotiin. Se oli noin viiden kilsan matka. Oli pimeää, kesän alku ja vähän viileää, muttei kuitenkaan kylmä. Käveltiin ja juteltiin kaikesta. Tuntui, kuin olisin saanut mun kaverin takasin. Yhdessä kohtaa oli ihan pimeetä ja kuultiin ääniä. Katottiin toisiamme ja alettiin juosta ihan täysillä. Käsi kädessä. Juostiin, kunnes päästiin taas katulamppujen turvaan. Pysähdyttiin. Ja alettiin nauraa. Nyt kun ajattelen tota hetkeä, itken. Voisinpa päästä takaisin siihen hetkeen. Se oli täydellinen.
Ja mulla on niin kamala ikävä sua.
Ei oo ketään, niinkuin sinä.

Odotan vaikka ikuisuuden, että nähdään taas.