Kivun tarina.

Viilto. Viilto. Viilto. Oikeastaan en ole viiltänyt paljon. Jos verrataan muihin. Olen kai siinäkin huono. Ensimmäisen kerran viilsin noin pari vuotta sitten, kun iskä sanoi etten pääse kaverini luokse toiseen kaupunkiin. Suutuin vaan niin paljon ja olin sillon jo aika pahoissa maailmoissa. Nyt kun mietin, niin viilsin pelkästään siksi, että olin suuttunut. En vihannut itseäni enkä halunnut rangaista itseeni tms. Olin vaan niin raivoissani, että oli pakko tehdä asialle jotain. Käytin silloin saksia ja viilsin käteen. Neljä viiltoa peräkkäin. Ei tainnut edes alkaa vuotaa verta, eli ei todellakaan ollut syviä. (muutenkin olen aina pelännyt verta) Arvet siitä kuitenkin jäi ja peittelin kättäni tosi pitkän aikaa. En enää viiltänyt käteen, koska oli niin rasittavaa miettiä koko ajan, että näkeekö joku arvet. Äitini itseasiassa näkikin ne, mutta sen reaktio oli aika outo. Ei se suuttunut eikä tainnut edes puhua asiasta kanssani.
Tämän jälkeen en pitkään pitkään aikaan viiltänyt. Raavin kyllä itseäni aika usein ja se olikin hyvä tapa, koska ne jäljet ei olleet pysyviä. Oikeastaan tuon jälkeen viilsin vasta nyt, vähän aikaa sitten eli monen vuoden jälkeen tuosta.
Eli toisen kerran viilsin noin kuukausi tai pari sitten, poikaystäväni luona. Oltiin molemmat kännissä, oltiin revitty vanhoja haavoja irti ja mulla oli TODELLA paha olo. Tunsin itseni NIIN huonoksi, niin tosi tosi huonoksi. Olin jo autossa päättänyt mihin viillän ja millä. Suunnittelin kaiken. Heti, kun päästiin sisään, laitoin oven kiinni, vedin hameen alas ja otin poikaystävän hienon puukon. Viilsin sillä reiteen, niin ylös, että voin käyttää shortseja. Olin kännissä, joten en edes pahemmin tuntenu kipua. Poikaystävä oli samassa huoneessa, en edes tiedä huomasko hän kun viilsin. Aamulla se kyllä huomas. Ei kuitenkaan sanonut paljon mitään. Huomasin itsekin, että tulipas syviä viiltoja. Jos siis verrataan ensimmäiseen viiltelyyn. Arvet sattuivat ja oli vaikea laittaa housuja jalkaan. Olin kuitenkin tavallaan ylpeä. Vaikkei pitäis. Kadutti kyllä samalla, koska aavistin, että tämä ei jää tähän.

Eihän se sitten jäänytkään. Vähän oli taukoa, mutta sitten tuli taas pakottava tarve viiltää. Olin taas poikaystävän luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Taisin käyttää mattoveistä tai semmosta. Kokeilin myös sitä samaa puukkoa, mutta se tuntui liian tylsältä. Viilsin molempaan pohkeeseen yhden viillon, koska halusin rangaista itseäni. Tunsin itseni niin huonoksi. Ansaitsin kipua. Poikaystävä huomas nekin ja oli vähän vihainen, mutta ei sen enempää. Itseasiassa tätä ennen viilsin myös jonkun yksittäisen viillon jalkaan ja rangaistukseksi poikaystävä viilsi myös itseään. Sen jälkeen ahdistuin, koska en halunnut satuttaa häntä. Tuli niin kamala olo enkä sen jälkeen pitkään aikaan viiltänyt. Sen jälkeen vasta nuo viillot reiteen jne. Onneksi hän ei silloin enää kostanut. Ja sen takia uskalsin jatkaa. Ja jatkaa ja jatkaa.

Olin kotona ja halusin taas rangaista itseäni huonoudesta. Otin ne kuuluisat sakset, millä olin viiltänyt ensimmäisen kerran. Olin taas suunnitellut. Tällä kertaa viilsin vähän ylemmäs reittä, lonkkaluun alapuolelle (hipbones?) eli ns. bikinialueelle. Eli vaikka menisin uimaan, niin (toivottavasti) viillot eivät näy edes bikinien alta. Ja sinne olenkin niitä viiltoja nyt kerännyt. Koska mä en todellakaan hae tällä huomiota enkä halua, että kukaan näkee. Tuo on ainoa turvallinen paikka, minkä keksin. Nyt viime viikkoina olen viiltänyt useasti. Ihan liian usein. Otin sen saman puukon poikaystävältä salaa ja olen viiltänyt sillä. Syvempää ja syvempää. Nykyään viillot jopa vähän vuotavat verta, ei paljon, mutta sen verran, etten voi heti pukea. Olen kai jäänyt koukkuun. Tää on paha juttu. Tää on tosi paha. Viime viikolla viilsin varmaan kolme päivää putkeen, tai ehkä jopa neljä. Ihan liikaa, mutta oli pakko. Oon ansainnu sen. Ja nyt viikonloppuna poikaystävä näki mun juuri tekemät viillot ja pimahti. Oltiin suihkussa ja oikeastaan halusinkin sen näkevän ne. Ennen kun ne alkaa parantuu. Koska mä haluan sen näkevän, kuinka PAHA OLO mulla oikeesti koko ajan on. Se lähti sieltä suihkusta heti pois ja sano, että oon ollu tyhmä. Jäin suihkuun, surullisena mutta ilosena siitä, että se oli reagoinut kerrankin. Hän oli mulle tosi vihanen eikä pahemmin puhunut. Meni melkeen heti nukkumaan. Aamullakin oli vielä vähä outo. Mutta leppyi kuitenkin. Harmittaa silti, ettei puhuttu siitä sen enempää. Ja sen jälkeen en ole viiltänytkään, vaikka tekis kyllä mieli. Ehkä viillän taas ennen viikonloppua, jos olo käy sietämättömäks, kun ne lakkiaiset ja kaikki ahdistaa. En tiedä.
Tässä kuitenkin oli mun säälittävät viiltämiset tähän asti. Nyt on vaan ollut tää asia ajankohtanen, joten ajattelin selvittää omiakin ajatuksia tästä. Siellä se on se puukko, odottamassa repussani. Ehkä kohta nähdään taas.

Mustaa.

On ollut kiire. Itseasiassa ei. En tiedä. Tavallaan. Kauhee AHDISTUS ainakin. Kaikesta tästä sekamelskasta. Eli lakkiaisista pääasiassa. Mua vaan ahdistaa ne juhlat ihan hemmetin paljon. En haluais koko juhlia. Ensinnäkään en ees ansaitse mitään juhlia. Ei mussa oo mitään juhlimisen aihetta. Huonot numerot ja yo-kokeet meni huonosti. Hurraa. Mitä juhlan aihetta semmosessa muka on? Niimpä.
Oon vaan niin tottunut tähän, että makaan sohvalla päivät pitkät tekemättä mitään ja näkemättä ketään ja sitten mun pitäis yhtäkkiä olla huomion keskipisteessä enkä tykkää yhtään. Pitää näyttää hyvältä, käyttäytyä hienosti ja olla mukava ilonen elävä nätti järkevä ääääääh. En tiiä pystynkö. Onneks oon ehkä laihtunut. Oon koittanu syödä mahollisimman vähän nää viimeset viikot. Ihan hyvin on onnistunutkin.Vaikka haluisin olla laihempi. Mut ei sille enää mitään mahda. Ei kauheesti ees ahdista paino nyt, kun tiiän että lihonnu en ainakaa ole. Mut siis oikeesti. En jaksa nähdä ihmisiä. Mul on liian isot odotukset tolle päivälle ja sit jotain meneekin pieleen ja romahdan. En haluu alkaa itkemään kaikkien edessä, en haluu et ketään saa tietää kuinka heikko oon nykyään. Mua pelottaa niin hirveesti. Voisipa se olla jo ohi, typerä juhla. Liikaa panikointia ja koko talo vielä siivoomatta. Koska mä en koskaan voi aloittaa mitään ajoissa. Äh.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa, erittäin paha olo. On ollu tosi paha olo viime aikoina. Enemmän kuin varmaan koskaan. Mut Sua ei vieläkään kiinnosta. Tosin, näit mun viillot (joita on tullut aika runsaasti viimesen viikon aikana,hups) ja suutuit ihan hirveesti. Vast seuraavana päivänä aloit olla oma ittes. Oikeesti olin ilonen, tavallaan. Kerrankin reagoit edes jotenkin. Oli toikin parempi kuin ei mitään. Mutta ei me tietenkään puhuttu tästä taaskaan. Eipä tietenkään. Sanoit vaan että oon ollut tyhmä. Et kuitenkaan käskeny lopettaa. Mikset sä käske mun lopettaa tätä? Miks et sä ota mua syliin ja lohduta. Mikset sä kysy MIKSI? Luultavasti viiltoja tulee lisää. Mua pelottaa, koska ne on vaan syvempii. En uskonu, että voisin koskaan viiltää näin. En tosin uskonu koskaan, että voisin olla syömättä, mut miten kävikään. En halua olla tällainen, en vaan jaksa taistella vastaan. En koskaan taistellutkaan. On niin helppoo vaan antautua. Se on niin niin helppoa.
Tällä hetkellä AHDISTUS on päällimmäinen tunne niiden tulevien juhlien takia. Luulen, että sen jälkeen masennus valtaa taas pään. Juhlien jälkeen ei ole mitään. Ei niin mitään. Joten voin vaan antaa masennuksen viedä. Vähän pelottaa. Mutta niin se vaan menee.
Paras kaverini tuli takasin vaihdosta. Ehkä se vois vähän auttaa asiaa. Mutta sillä on omiakin ongelmia. Tuntuu siltä, että ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu nykyään. Ei oo ketään kenelle voisin jutella. Ja tunnen itseni niin lapselliseksi, mähän oon periaatteessa aikunen ihminen, ei mun elämän kuuluis olla tämmöstä. Mutta se on aika varmaa nyt, että opiskelupaikkaa en syksyksi saa enkä varmaan mitään muutakaan. Töitä haluaisin ja MUUTTAA omaan kotiin. Mutta Sua ei kiinnosta sekään. Vaikka kuinka suoraan sanon sulle, että mulla on paha olla tai että muuttaminen vois auttaa, niin ei Sua näytä vaan kiinnostavan. Ei varmaan kiinnostais, vaikka huutaisin täyttä kurkkua sulle "AUTA MUA, MULLA ON VITUN PAHA OLLA, ETKÖ SÄ NÄE!!!"
Ota mut syliin ja lohduta. Jooko?

Tyhjiö.

Vihaan vihaan vihaan VIHAAN itteeni. Niin paljon. Hyi, paha ihminen, huono huono huono! Anteeks kaikille. Mä tiedän, oon pettymys. Haluun kipua, ansaitsen sen. AGLajalgaäpgaä en pysty! Mihinkään. Tiedän sen. Anteeksi. En pysty edes kirjoittamaan. Huonous huipussaan. Olo on jotenkin tyhjä.

Laiha(ko).

Oon jopa innoissani tästä uudesta minästä. Jotenkin. En tiedä miksi. Odotan jo innolla huomista, kun Sä tulet lomille ja saan aloittaa tämän. Aion olla niin täydellinen kun vaan pystyn. Vähän pelottaa, että jos en pystykkään, jos murrun heti. Aion silti yrittää! Jos pystyn pitämään tunteeni kurissa niin siinä tapauksessa pystyn myös laihtumaan hiukan lakkiasia varten. Ja pakko se on, oon ihan varmasti lihonnut. Hyi. Huomisen jälkeen voin taas unohtaa kaikki herkut enkä varmasti syö niin paljon että vatsa on täynnä.
Millon musta tuli tämmönen? Oon aina ollu alipainonen luonnostani, ihan syntymästä saakka. Lääkäritkin oli huolissaan kun olin vauva, mutta kyllä mä silti söin. Murrosiän tullessa tuli myös painoa lisää, mutta en silloinkaan ollut "normaalipainossa". Jossain vaiheessa olin siinä ihan rajalla, joskus lukion ihan alussa. Sitten tapahtui jotain. En oikein tiedä edes miten se alkoi. Sanoin aina kaikille ettei mulle voi tulla anoreksia kun en voi olla syömättä, mulla on aina nälkä. Ärsyttää edes kirjoittaa tästä tai ajatella tätä. Jotenkin vaan aloin vähetää syömisiä ja pidin herkkulakkoja jne. Sitten söin vaan vähemmän ja vähemmän. Jossain vaiheessa huomasin, että syömpäs minä nykyään vähän. Laihduin kerran yhdessä viikossa noin kaks kiloa. Se vaan paheni ja paheni, mutta ei musta kyllä siltä tuntunu, että ruoka mitenkään hallitsisi mun elämää. Kyllä mä silti välillä söin mäkkäriaterian tai pussillisen sipsejä. Eikä se mua mitenkään pelottanut eikä pelota vieläkään. Kyllä mä voin syödä mitä huvittaa. Eli en nyt sanoisi että mulla mikään syömishäiriö on, ei ei. Mutta pidän itseäni läskinä. Ällötän itseeni ja haluun laihtua.
Jossain välissä kävin salilla joka toinen päivä kuukauden ajan. Se oli just heti sen jälkeen kun Sä menit armeijaan. Ja sillon söin kyllä tosi vähän. Salilla tein melkeen pelkkää aerobista, eli kaloreita kulu. Luulen, että sillon oli just pahin vaihe. Oli tosin ihanaa nähdä kun paino vähenee. Ja ahdisti, kun sitä tuli vähänkin liikaa. Tiedän sen, että jos totuttaa kehon tosi vähään kalorimäärään per päivä niin jos syö vähänkin enemmän niin paino tulee nopeasti takasin. Tiedän sen. Silti välillä huomasin, että olin yhden päivän aikana syönyt vain yhden pienen jugurtin, yhden leivän ja puolikkaan perunan. Oikeesti mua pelotti. Tosi paljon. En vaan halunnut ajatella asiaa.
Ihmiset alko huomauttelee, että oompas laihtunut. Ja sekös sai mut iloseks. Sain siitä vaan lisää motivaatiota. Nyt oon huomannut, että on jäänyt vähän tää koko homma. Tosin siihen vaikuttaa se, että en enää käy salilla ja nukun puolet päivästä, joten tavallaan en kyllä syö nyttenkään kovin paljon. Jos herään kolmen maissa, syön jotain aamupalaa, sitten en jaksa laittaa sen enempää ruokaa ja odottelen että joku illemmalla laittaisi jotain. Tää on kyllä tosi ristiriitasta. Meinaan tiedän itse että olen alipainonen ja melko laiha. Mut heti kun katon peiliin niin nään vaan läskiä. Oon tämmönen läskilaiha. Esim mun kädet on tosi laihat, mutta jalkojani vihaan ja vatsaa. Naamakin näyttää pullealta, tosin oon huomannu että oon naamasta vähän laihtunut.
Voi vitsi. Ei ehkä olisi pitänyt kirjoittaa tätä, tunnen jo miten motivaatio kasvaa tähän touhuun. Eikä se edes ole vaikeaa. Tavallaan. Kunhan syö vaan tarpeeks vähän, vatsa tottuu siihen eikä edes ole nälkä. Ihan sama. Aion pitää tunteeni kurissa ja myös kehoni. Jep. Hyvä idea. En oikeastaan jaksa välittää, mitä mulle tapahtuu. Kunhan Sä oot tyytyväinen. Tavallaan myös haluan että näet miten laihdun, kun en mitenkään muutenkaan voi näyttää Sulle miltä musta tuntuu. Sun on pakko huomata! Musta tulee täydellinen tyttöystävä, täydellisen hillitty ja eikä yhtään lihava. Tai ainakin vähän hoikempi. Vähän. Jonkun verran. Sen verran, että huomaat taas. Tulisi jo huominen!

P.S: painajaiset on niin mukavia.

Keskiyö.

At night I'm all alone.

Säännöt.

Taas kerran olen päättänyt, etten näytä Sinulle enää pahaa oloani. Tällä kertaa olen kuitenkin enemmän tosissani kuin ennen. Aion olla täydellinen tyttöystävä Sulle. Et kuule ainootakaan valitusta. "mä en jaksa kun sä koko ajan valitat" En valita enää. Teen mitä pyydät, annan Sun tehdä mitä haluat. "et sä oo ainoo ihmine ketä haluun nähä" Jos haluut olla kavereides kanssa, en sano mitään. Jos haluat mennä johonkin, en sano mitään. Jos et tahdo mua mukaan, en sano yhtään mitään. En pyydä Sulta enää mitään. En mitään. En anna Sun ostaa mulle mitään. En mä ansaitse. Mitään. Maksan itse juttuni, vaikka ei mulla rahaa pahemmin olekaan. Ihan sama. Kuuntelen Sua, en keskeytä, en edes yritä ilmeilläni valittaa. Jos kerrot jotain, mistä en pidä, en näytä sitä. Pidän sen sisälläni, vaikka se tuntuisi maailmanlopulta. Koska tiedän, että Sua ei vois vähempää kiinnostaa. Aion olla täydellinen tyttöystävä. Sellainen, jonka luokse on oikeasti kiva tulla lomille. Joka ei heti ala murjottamaan ja jonka ensimmäiset lauseet ei ole pelkkää valitusta. MUN. PITÄÄ. MUUTTUA.

Sääntöjä:

-ÄLÄ näytä tunteitasi!
-älä todellakaan valita
-älä pyydä mitään
-älä manipuloi
-älä ole itsekäs
-tee mitä pyydetään
-hymyile
-muista,että et ansaitse mitään!


Vaikka kyyneleet valuis mun poskilla enkä jaksaisi enää hengittää, aion silti HYMYILLÄ jos olet siinä näkemässä. Ei täydellisellä tyttöystävällä voi olla mikään huonosti, ei ole syytä itkeä. Eihän? Toivon, että pidät uudesta, täydellisestä minästä. Toivon todella. Mutta kun et ole näkemässä, jatkan samaa rataa. Nukun päivät, itken yöt, en jaksa syödä, en käy missään, EN HALUA OLLA HEREILLÄ. Mutta näistä asioista ei Sinun tarvitse välittää, ei Sun tarvitse tietää. Ethän Sinä välitä, vaikka laihtuisin olemattomiin, olisin sisältä tyhjä ja tunteeton, jalat viiltoja täynnä. Kunhan en valita. Eihän mulla ole mikään huonosti. Niinhän Sinä aina sanot.

Jääkylmää.

Eipä tässä mitään. Voinko itteeni enää enempää vihata. Ihan oikeesti. Viime yö oli jotain niin kauheeta. Vihaan riidellä Sun kanssa. Sait mut taas tuntee itteni NIIN huonoks ihmiseks. Meinasin hypätä auton alle, petyin kun autot hidasti ja pysähty. Eikä ajaneetkaan mun päälle. Oisitte ajanu vaa! Vittu. Mä en jaksa elää. Mul on niin paha olla ja viime yö repi taas kaikki haavat auki. Silti osasin jo aamulla esittää elävää. Oon tainnut jo oppia hillitsemään itseni. Pitämään naamaria yllä. Ettei kukaan vaan näe. Ettei mua haittais vaikka auto ajaiskin päältä. Vaikka jäätyisin ulkona kuoliaaksi.
Ainoo asia minkä takia elän enkä vielä luovuta oot Sä. Ja eilen mua pelotti niin. Että joudun luovuttamaan. Mä pelkäsin kuollakseni. Sä oot tärkein asia mulle. Sä oot mun kaikki. Enkä mä koskaan luovu susta, en ikinä luovuta jos on edes pienen pieni toivon kipinä. Rakas, me selvitään tästä. Nyt on vaan vaikeaa. Mut Sä oot mun koko elämä ja mä tiedän, että me selvitään.
Ihan sama vaikka saat mut tuntee huonoimmaks ihmiseks maailmassa. Tee mitä haluut, saat tehä mulle ihan mitä vaan. Kunhan oot mun. Mä yritän muuttua. Mä tiedän, että mussa on vika, me molemmat tiedetään se. Mä yritän. Muuttua. Paremmaksi. Vaikken sitä koskaan tule olemaan. Nimittäin hyvä, tarpeeksi hyvä. Sulle.

Vappu.

Pitäs vaa pysyy aina kotona eikä ikinä mennä mihinkää. Ei siitä mitää hyvää seuraa kuitenkaa ja pilaan vaan muidenkin illan. Tyhmä minä.