Elämä.

Anteeksi oon ollu laiska. Tiesin, että jossain vaiheessa tulee tämmönen tauko bloggaamiseen. Aina se menee niin. No kuitenkin, en mä oo lopettanu kuitenkaan. Ei vaan oikeen oo kerrottavaa. (eikä ketään kuitenkaan kiinosta). Kaikki päivät on samanlaisia. Herään kun herään, syön välillä (nykyään enemmän kai), makaan sohvalla kattoen sarjoja aamusta iltaan, välillä teen jotain kännykällä ja yöllä yritän nukahtaa, välillä se on tosi vaikeaa. Ei mulla oo elämää, ei mitään sisältöö mun päivis. Poikaystävä on armeijas ja sil on siel iha oma maailmas mihi mä en pääse sisäl. Ja se tuntuu pahalt. Mut en voi asialle mitään. Tottakai kuuntelen, kun se kertoo inttijutuista, mut välillä en ees haluis, koska vihaan koko asiaa. Tekee mun elämäst nii kurjaa. Vaikka ei se sillekkään tietty kivaa oo, mut välil tuntuu, et se on mieluummi siel ku mun kans. Oh well.
Tosiaan tää tyhjä elämä on pistäny mut miettii nyt viime viikkoina. On yks juttu mitä oon paljon miettiny, en viittii sitä sanoo tässä, mut se muuttais elämän kokonaa ja sit mul olis syy herätä aamuisin ja olis jotai tekemistä. Ja Sä olisit onnellisempi. Ja mä olisin kerrankin tehny jotain oikein. En vaan tiedä. Tää olis niin iso juttu kuitenkin ja mitä muut asiast ajattelis.. Äh. Tää asia vaan vaivaa mua niin paljon ENKÄ VOI KERTOO KELLEKKÄÄN. Pää hajoo. Mut mä oon jo täysikänen ja Sä sitäkin enemmän. Kyl me voidaan päättää omast elämäst, ku aikusii ollaan kuitenki. Haluun vaa elää. Haluun jo alottaa meidän yhteisen elämän. En haluu kuitenkaan pilata sitä heti alkuun, ja nyt en tiiäkkään mitä teen tän asian kaa. Voi vitsi, ei tää kirjottaminen mitään auta, pää menee vaan enemmän sekasin.
Noh, voisin kirjotella taas joku päivä, vaikkei ketään tätä luekkaan. Ehkä. Jos mul on jotain asiaa. Viikonloppuu odotan kuitenki innoissani, kun on suunnitelmii ja no,niin. En oo ehtiny olla masentunu viime viikkoin ku tää yks asia nyt vaivaa niin paljon ja mietityttää. Kai se tavallaan on hyväkin asia. Mut ei se paha olo oo mihinkää menny, nyt on vaan muuta mieles. Kyl se varmaan koht taas iskee, eikä mulla siis mitenkää hyvä olo oo, mut ainaki tavallaa vähemmän paha olo? En tiiä. Taidan jatkaa mun sarjojen katteluu nyt.

Sekavaa.

En jaksa tätä tilannetta. En yhtään. Kaikki valittaa, vanhemmat painostaa. Jättäkää mut rauhaan! Ei oo maailmanloppu, ettei mul oo opiskelu- eikä työpaikkaa. Nykyään on tosi vaikeeta saada mitään paikkaa ja mä oon epätavallisen epäonnistunu ihminen. Pelkään, että jään tähän. Loppuelämäks ettimään koulutusta tai töitä. Voi vittu. En jaksais välittää. Haluun vaan olla ja unohtuu. En mä tässä tilanteessa pysty edes tekemään mitään, en kykenis menemään kouluun tai töihin. Se ois liian rankkaa. Haluun vaan selviytyy täst hirveest vuodest ja miettii sen jälkeen uudestaan. Tiedän kyllä mitä haluan tehdä, oon pitkään tiennyt. Ei mulla vaan nyt ole voimia mihinkään. Kun olemassa oleminenkin on niin raskasta. En välitä itsestäni, en kestä olla olemassa. Ja kokoajan vaan valitetaan valitetaan valitetaan voi vittu olkaa hiljaa!! Ei toi auta mua pätkääkään. En haluu puhuu kellekkään yhtään mitään (paitsi ehkä Sulle), en halua mitään kysymyksiä en mitään. Haluun olla rauhassa, unohtua pimeyteen. Yksin. Ahdistaa kaikki ja haluan vaan olla yksin. Oon huomannu, että en vaan voi pakottaa ihmisiä välittämään, joten nykyään kai haluan olla mieluummin ihan yksin, kuin selittää oloani jollekin. Antakaa mun olla.
Ainiin, ja pari uutta viiltoa. Ihan sama.

Hajoan.

Nyt se on sitten ohi. Olen virallisesti ylioppilas. Olo on niin tyhjä. Viimeiset päivät ennen lakkiaisia yritin vaan pitää tunteeni kurissa. Yritin olla tuntematta. Sitten tuli juhlapäivä. En tiedä mitä mieltä olen siitä päivästä. Sä et ehtinyt lakkiaisiini. Se suututtaa niin paljon. En kuitenkaan saisi olla vihainen Sulle, eihän se Sun vika ollut. Olen vihainen armeijalle. Tyhmä armeija, kiitos kun on pakko pilata kaikki tärkeät päivät. Välillä itketti tosi paljon, mutta en edes lakkiaispäivänä päästänyt tunteita valloilleen. Ja luulen, että ihan hyvä etten. Vaikka vähän kiukuttelin, kun tultiin kotiin juhlimaan ja vieraat saapuivat jne, niin ei se vielä mitään ollut. Kaikki oli vaan niin sekavaa, kaikki meni niin nopeasti. Etten edes tajunnut. Se oli niin epätodellista. Monta mukavaakin yllätystä oli sinä päivänä ja luulen, että olin välillä aidosti iloinen. Alkoholi auttoi tuohon päivään paljon. Aloitin jo päivällä kolmen maissa kuoharilla ja viinillä, ja illalla Sinä halusit ottaa shotteja ja mä otin. Loppujen lopuksi join tosi paljon sinä päivänä enkä pahemmin syönyt, mutten siltikään ollut mitenkään kännissä. Ainakaan alkuillasta.
Loppuilta meinasi myös mennä pilalle, kun en mennyt taaskaan asiat suunnitelmien mukaan. Normaalisti olisin raivonnut siinä tilanteessa, mutta silloin yritin vaan peittää tunteeni ja olla kuin mua ei haittaisi mikään. Päädyimme kuitenkin (onneksi) lopulta juhlimaan, ja olen siitä iloinen. Tavallaan. Aluksi meinasi ilta loppua lyhyeen, kun oli paha mieli eikä tehnyt mieli juhlia. Absintti shotti sai mut kuitenkin paremmalle tuulelle. Siitä se ilta sitten lähti ja oli kyllä hauskaa, vaikka juttelin illan aikana ihmiselle, ketä vihasin ehkä eniten lukiossani. Outoja asioita tapahtuu. Oli vaan niin epätodellista ja tequilaa virtasi. Saatiin siinä riitakin aikaiseksi, mutta ei se yltynyt kovin pahaksi onneksi. Olin hyvässä kännissä, mutta olen kyllä ollut pahemmassakin. Aamulla oli vähän epämiellyttävä olo, mutta kun jatkettiin nukkumista iltapäivään, niin olo parani. Rahaa meni myös harmittavan paljon, mutta en jaksaisi välittää. En minä niitä lahjarahoja ansaitsisikaan.
Eli siis, lakkiaispäivä oli tosi ristiriitainen. Kivoja asioita tapahtui, mutta myöskin pahoja/harmittavia asioita niin en tiedä oliko se sitten kiva vai kamala päivä. En osaa päättää. Ehkä ei niin paha, kuin pelkäsin sen olevan, mutta ei kuitenkaan niin hyvä kuin toivoin.
Tänään, maanantaina, hajosin. Aamulla tein aamutoimeni ja istuin vähän aikaan, sitten ne kaikki tunteet vaan tuli ja vyörysi mun päälle. Itkin itkin itkin. Katsoin lahjoja, kortteja, kukkia, kuvia. Ja itkin vaan. Mulla on taas niin paha olla. Kaikki on ohi nyt, oon ihan tyhjän päällä. En ole mitään. Ei ole opiskelupaikkaa syksyksi, ei töitä eikä edes halua tehdä asian eteen yhtään mitään. Haluan vaan olla ja unohtua. En halua, että ketään painostaa ja pakottaa mua tekemään asian hyväksi mitään. Kaikki kysyvät " mitä aiot nyt sitten tehdä?". EN MINÄ VAAN TIEDÄ. Jättäkää mut rauhaan. En halua mitään, haluan vaan nukkua. On niin sietämätön olo. Riittämätön, mitätön, huono. Haikea.

Kivun tarina.

Viilto. Viilto. Viilto. Oikeastaan en ole viiltänyt paljon. Jos verrataan muihin. Olen kai siinäkin huono. Ensimmäisen kerran viilsin noin pari vuotta sitten, kun iskä sanoi etten pääse kaverini luokse toiseen kaupunkiin. Suutuin vaan niin paljon ja olin sillon jo aika pahoissa maailmoissa. Nyt kun mietin, niin viilsin pelkästään siksi, että olin suuttunut. En vihannut itseäni enkä halunnut rangaista itseeni tms. Olin vaan niin raivoissani, että oli pakko tehdä asialle jotain. Käytin silloin saksia ja viilsin käteen. Neljä viiltoa peräkkäin. Ei tainnut edes alkaa vuotaa verta, eli ei todellakaan ollut syviä. (muutenkin olen aina pelännyt verta) Arvet siitä kuitenkin jäi ja peittelin kättäni tosi pitkän aikaa. En enää viiltänyt käteen, koska oli niin rasittavaa miettiä koko ajan, että näkeekö joku arvet. Äitini itseasiassa näkikin ne, mutta sen reaktio oli aika outo. Ei se suuttunut eikä tainnut edes puhua asiasta kanssani.
Tämän jälkeen en pitkään pitkään aikaan viiltänyt. Raavin kyllä itseäni aika usein ja se olikin hyvä tapa, koska ne jäljet ei olleet pysyviä. Oikeastaan tuon jälkeen viilsin vasta nyt, vähän aikaa sitten eli monen vuoden jälkeen tuosta.
Eli toisen kerran viilsin noin kuukausi tai pari sitten, poikaystäväni luona. Oltiin molemmat kännissä, oltiin revitty vanhoja haavoja irti ja mulla oli TODELLA paha olo. Tunsin itseni NIIN huonoksi, niin tosi tosi huonoksi. Olin jo autossa päättänyt mihin viillän ja millä. Suunnittelin kaiken. Heti, kun päästiin sisään, laitoin oven kiinni, vedin hameen alas ja otin poikaystävän hienon puukon. Viilsin sillä reiteen, niin ylös, että voin käyttää shortseja. Olin kännissä, joten en edes pahemmin tuntenu kipua. Poikaystävä oli samassa huoneessa, en edes tiedä huomasko hän kun viilsin. Aamulla se kyllä huomas. Ei kuitenkaan sanonut paljon mitään. Huomasin itsekin, että tulipas syviä viiltoja. Jos siis verrataan ensimmäiseen viiltelyyn. Arvet sattuivat ja oli vaikea laittaa housuja jalkaan. Olin kuitenkin tavallaan ylpeä. Vaikkei pitäis. Kadutti kyllä samalla, koska aavistin, että tämä ei jää tähän.

Eihän se sitten jäänytkään. Vähän oli taukoa, mutta sitten tuli taas pakottava tarve viiltää. Olin taas poikaystävän luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Taisin käyttää mattoveistä tai semmosta. Kokeilin myös sitä samaa puukkoa, mutta se tuntui liian tylsältä. Viilsin molempaan pohkeeseen yhden viillon, koska halusin rangaista itseäni. Tunsin itseni niin huonoksi. Ansaitsin kipua. Poikaystävä huomas nekin ja oli vähän vihainen, mutta ei sen enempää. Itseasiassa tätä ennen viilsin myös jonkun yksittäisen viillon jalkaan ja rangaistukseksi poikaystävä viilsi myös itseään. Sen jälkeen ahdistuin, koska en halunnut satuttaa häntä. Tuli niin kamala olo enkä sen jälkeen pitkään aikaan viiltänyt. Sen jälkeen vasta nuo viillot reiteen jne. Onneksi hän ei silloin enää kostanut. Ja sen takia uskalsin jatkaa. Ja jatkaa ja jatkaa.

Olin kotona ja halusin taas rangaista itseäni huonoudesta. Otin ne kuuluisat sakset, millä olin viiltänyt ensimmäisen kerran. Olin taas suunnitellut. Tällä kertaa viilsin vähän ylemmäs reittä, lonkkaluun alapuolelle (hipbones?) eli ns. bikinialueelle. Eli vaikka menisin uimaan, niin (toivottavasti) viillot eivät näy edes bikinien alta. Ja sinne olenkin niitä viiltoja nyt kerännyt. Koska mä en todellakaan hae tällä huomiota enkä halua, että kukaan näkee. Tuo on ainoa turvallinen paikka, minkä keksin. Nyt viime viikkoina olen viiltänyt useasti. Ihan liian usein. Otin sen saman puukon poikaystävältä salaa ja olen viiltänyt sillä. Syvempää ja syvempää. Nykyään viillot jopa vähän vuotavat verta, ei paljon, mutta sen verran, etten voi heti pukea. Olen kai jäänyt koukkuun. Tää on paha juttu. Tää on tosi paha. Viime viikolla viilsin varmaan kolme päivää putkeen, tai ehkä jopa neljä. Ihan liikaa, mutta oli pakko. Oon ansainnu sen. Ja nyt viikonloppuna poikaystävä näki mun juuri tekemät viillot ja pimahti. Oltiin suihkussa ja oikeastaan halusinkin sen näkevän ne. Ennen kun ne alkaa parantuu. Koska mä haluan sen näkevän, kuinka PAHA OLO mulla oikeesti koko ajan on. Se lähti sieltä suihkusta heti pois ja sano, että oon ollu tyhmä. Jäin suihkuun, surullisena mutta ilosena siitä, että se oli reagoinut kerrankin. Hän oli mulle tosi vihanen eikä pahemmin puhunut. Meni melkeen heti nukkumaan. Aamullakin oli vielä vähä outo. Mutta leppyi kuitenkin. Harmittaa silti, ettei puhuttu siitä sen enempää. Ja sen jälkeen en ole viiltänytkään, vaikka tekis kyllä mieli. Ehkä viillän taas ennen viikonloppua, jos olo käy sietämättömäks, kun ne lakkiaiset ja kaikki ahdistaa. En tiedä.
Tässä kuitenkin oli mun säälittävät viiltämiset tähän asti. Nyt on vaan ollut tää asia ajankohtanen, joten ajattelin selvittää omiakin ajatuksia tästä. Siellä se on se puukko, odottamassa repussani. Ehkä kohta nähdään taas.

Mustaa.

On ollut kiire. Itseasiassa ei. En tiedä. Tavallaan. Kauhee AHDISTUS ainakin. Kaikesta tästä sekamelskasta. Eli lakkiaisista pääasiassa. Mua vaan ahdistaa ne juhlat ihan hemmetin paljon. En haluais koko juhlia. Ensinnäkään en ees ansaitse mitään juhlia. Ei mussa oo mitään juhlimisen aihetta. Huonot numerot ja yo-kokeet meni huonosti. Hurraa. Mitä juhlan aihetta semmosessa muka on? Niimpä.
Oon vaan niin tottunut tähän, että makaan sohvalla päivät pitkät tekemättä mitään ja näkemättä ketään ja sitten mun pitäis yhtäkkiä olla huomion keskipisteessä enkä tykkää yhtään. Pitää näyttää hyvältä, käyttäytyä hienosti ja olla mukava ilonen elävä nätti järkevä ääääääh. En tiiä pystynkö. Onneks oon ehkä laihtunut. Oon koittanu syödä mahollisimman vähän nää viimeset viikot. Ihan hyvin on onnistunutkin.Vaikka haluisin olla laihempi. Mut ei sille enää mitään mahda. Ei kauheesti ees ahdista paino nyt, kun tiiän että lihonnu en ainakaa ole. Mut siis oikeesti. En jaksa nähdä ihmisiä. Mul on liian isot odotukset tolle päivälle ja sit jotain meneekin pieleen ja romahdan. En haluu alkaa itkemään kaikkien edessä, en haluu et ketään saa tietää kuinka heikko oon nykyään. Mua pelottaa niin hirveesti. Voisipa se olla jo ohi, typerä juhla. Liikaa panikointia ja koko talo vielä siivoomatta. Koska mä en koskaan voi aloittaa mitään ajoissa. Äh.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa, erittäin paha olo. On ollu tosi paha olo viime aikoina. Enemmän kuin varmaan koskaan. Mut Sua ei vieläkään kiinnosta. Tosin, näit mun viillot (joita on tullut aika runsaasti viimesen viikon aikana,hups) ja suutuit ihan hirveesti. Vast seuraavana päivänä aloit olla oma ittes. Oikeesti olin ilonen, tavallaan. Kerrankin reagoit edes jotenkin. Oli toikin parempi kuin ei mitään. Mutta ei me tietenkään puhuttu tästä taaskaan. Eipä tietenkään. Sanoit vaan että oon ollut tyhmä. Et kuitenkaan käskeny lopettaa. Mikset sä käske mun lopettaa tätä? Miks et sä ota mua syliin ja lohduta. Mikset sä kysy MIKSI? Luultavasti viiltoja tulee lisää. Mua pelottaa, koska ne on vaan syvempii. En uskonu, että voisin koskaan viiltää näin. En tosin uskonu koskaan, että voisin olla syömättä, mut miten kävikään. En halua olla tällainen, en vaan jaksa taistella vastaan. En koskaan taistellutkaan. On niin helppoo vaan antautua. Se on niin niin helppoa.
Tällä hetkellä AHDISTUS on päällimmäinen tunne niiden tulevien juhlien takia. Luulen, että sen jälkeen masennus valtaa taas pään. Juhlien jälkeen ei ole mitään. Ei niin mitään. Joten voin vaan antaa masennuksen viedä. Vähän pelottaa. Mutta niin se vaan menee.
Paras kaverini tuli takasin vaihdosta. Ehkä se vois vähän auttaa asiaa. Mutta sillä on omiakin ongelmia. Tuntuu siltä, että ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu nykyään. Ei oo ketään kenelle voisin jutella. Ja tunnen itseni niin lapselliseksi, mähän oon periaatteessa aikunen ihminen, ei mun elämän kuuluis olla tämmöstä. Mutta se on aika varmaa nyt, että opiskelupaikkaa en syksyksi saa enkä varmaan mitään muutakaan. Töitä haluaisin ja MUUTTAA omaan kotiin. Mutta Sua ei kiinnosta sekään. Vaikka kuinka suoraan sanon sulle, että mulla on paha olla tai että muuttaminen vois auttaa, niin ei Sua näytä vaan kiinnostavan. Ei varmaan kiinnostais, vaikka huutaisin täyttä kurkkua sulle "AUTA MUA, MULLA ON VITUN PAHA OLLA, ETKÖ SÄ NÄE!!!"
Ota mut syliin ja lohduta. Jooko?

Tyhjiö.

Vihaan vihaan vihaan VIHAAN itteeni. Niin paljon. Hyi, paha ihminen, huono huono huono! Anteeks kaikille. Mä tiedän, oon pettymys. Haluun kipua, ansaitsen sen. AGLajalgaäpgaä en pysty! Mihinkään. Tiedän sen. Anteeksi. En pysty edes kirjoittamaan. Huonous huipussaan. Olo on jotenkin tyhjä.

Laiha(ko).

Oon jopa innoissani tästä uudesta minästä. Jotenkin. En tiedä miksi. Odotan jo innolla huomista, kun Sä tulet lomille ja saan aloittaa tämän. Aion olla niin täydellinen kun vaan pystyn. Vähän pelottaa, että jos en pystykkään, jos murrun heti. Aion silti yrittää! Jos pystyn pitämään tunteeni kurissa niin siinä tapauksessa pystyn myös laihtumaan hiukan lakkiasia varten. Ja pakko se on, oon ihan varmasti lihonnut. Hyi. Huomisen jälkeen voin taas unohtaa kaikki herkut enkä varmasti syö niin paljon että vatsa on täynnä.
Millon musta tuli tämmönen? Oon aina ollu alipainonen luonnostani, ihan syntymästä saakka. Lääkäritkin oli huolissaan kun olin vauva, mutta kyllä mä silti söin. Murrosiän tullessa tuli myös painoa lisää, mutta en silloinkaan ollut "normaalipainossa". Jossain vaiheessa olin siinä ihan rajalla, joskus lukion ihan alussa. Sitten tapahtui jotain. En oikein tiedä edes miten se alkoi. Sanoin aina kaikille ettei mulle voi tulla anoreksia kun en voi olla syömättä, mulla on aina nälkä. Ärsyttää edes kirjoittaa tästä tai ajatella tätä. Jotenkin vaan aloin vähetää syömisiä ja pidin herkkulakkoja jne. Sitten söin vaan vähemmän ja vähemmän. Jossain vaiheessa huomasin, että syömpäs minä nykyään vähän. Laihduin kerran yhdessä viikossa noin kaks kiloa. Se vaan paheni ja paheni, mutta ei musta kyllä siltä tuntunu, että ruoka mitenkään hallitsisi mun elämää. Kyllä mä silti välillä söin mäkkäriaterian tai pussillisen sipsejä. Eikä se mua mitenkään pelottanut eikä pelota vieläkään. Kyllä mä voin syödä mitä huvittaa. Eli en nyt sanoisi että mulla mikään syömishäiriö on, ei ei. Mutta pidän itseäni läskinä. Ällötän itseeni ja haluun laihtua.
Jossain välissä kävin salilla joka toinen päivä kuukauden ajan. Se oli just heti sen jälkeen kun Sä menit armeijaan. Ja sillon söin kyllä tosi vähän. Salilla tein melkeen pelkkää aerobista, eli kaloreita kulu. Luulen, että sillon oli just pahin vaihe. Oli tosin ihanaa nähdä kun paino vähenee. Ja ahdisti, kun sitä tuli vähänkin liikaa. Tiedän sen, että jos totuttaa kehon tosi vähään kalorimäärään per päivä niin jos syö vähänkin enemmän niin paino tulee nopeasti takasin. Tiedän sen. Silti välillä huomasin, että olin yhden päivän aikana syönyt vain yhden pienen jugurtin, yhden leivän ja puolikkaan perunan. Oikeesti mua pelotti. Tosi paljon. En vaan halunnut ajatella asiaa.
Ihmiset alko huomauttelee, että oompas laihtunut. Ja sekös sai mut iloseks. Sain siitä vaan lisää motivaatiota. Nyt oon huomannut, että on jäänyt vähän tää koko homma. Tosin siihen vaikuttaa se, että en enää käy salilla ja nukun puolet päivästä, joten tavallaan en kyllä syö nyttenkään kovin paljon. Jos herään kolmen maissa, syön jotain aamupalaa, sitten en jaksa laittaa sen enempää ruokaa ja odottelen että joku illemmalla laittaisi jotain. Tää on kyllä tosi ristiriitasta. Meinaan tiedän itse että olen alipainonen ja melko laiha. Mut heti kun katon peiliin niin nään vaan läskiä. Oon tämmönen läskilaiha. Esim mun kädet on tosi laihat, mutta jalkojani vihaan ja vatsaa. Naamakin näyttää pullealta, tosin oon huomannu että oon naamasta vähän laihtunut.
Voi vitsi. Ei ehkä olisi pitänyt kirjoittaa tätä, tunnen jo miten motivaatio kasvaa tähän touhuun. Eikä se edes ole vaikeaa. Tavallaan. Kunhan syö vaan tarpeeks vähän, vatsa tottuu siihen eikä edes ole nälkä. Ihan sama. Aion pitää tunteeni kurissa ja myös kehoni. Jep. Hyvä idea. En oikeastaan jaksa välittää, mitä mulle tapahtuu. Kunhan Sä oot tyytyväinen. Tavallaan myös haluan että näet miten laihdun, kun en mitenkään muutenkaan voi näyttää Sulle miltä musta tuntuu. Sun on pakko huomata! Musta tulee täydellinen tyttöystävä, täydellisen hillitty ja eikä yhtään lihava. Tai ainakin vähän hoikempi. Vähän. Jonkun verran. Sen verran, että huomaat taas. Tulisi jo huominen!

P.S: painajaiset on niin mukavia.

Keskiyö.

At night I'm all alone.