Unohdus.

On niin vaikeaa. Kun joutuu olee ihan yksin, päivästä toiseen herätä uuteen kamalaan päivään ja toivoa ettei olisi herännyt. On niin ikävä. Et päässyt tänä viikonloppuna mun luo. Tuntuu ikuisuudelta. Ja vaikka viikonloppu lopulta tulee, se kestää vain hetken ja meet taas. Jatkuva ikävä, eihän tätä voi kestää! Tietäen et tää ei ihan heti lopu. Ei oo menny edes puolta ajasta. MUL ON VAA NIIN KOVA IKÄVÄ. Ja ihmiset olettaa, et mä oon jo tottunu tähän. No en ole enkä varmaan tuukkaan tottumaan. Koska totuin jo siihen, että olet mun lähellä koko ajan. En mä totu tähän enkä oikeasti halua olla edes olemassa tänä aikana. Toivon vaan, että voisin mennä nukkumaan ja herätä siihen päivään, kun tää kaikki on ohi. Kun oot mun kanssa etkä sano sunnuntaisin näkemiin.

Eilen lupasin nähdä kaveriani. Se tuntui hyvältä idealta, mutta vähän ennen kun piti lähteä en enää halunnutkaan. Tuntui niin vaikealta saada lähdetyksi. Ihan mahdottomalta. Meinasin jo perua koko jutun, kysyinkin häneltä että onko pakko. Se sano että on. Jouduin lähtemään vaikken olisi halunnut. Kai se oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Aluksi oli vähän ulkopuolinen olo, tunsin kyllä kaikki ihmiset, mutten oikeen osannut sanoa mitään. Ei tehnyt mieli puhua. Jos puhun, tunnen että olen olemassa enkä halua olla olemassa. Kotonakaan en paljoa puhu, mieluummin oon vaan hiljaa ja yritän olla näkymätön. Kuitenkin, kun alkoholi alko vaikuttaa niin ajattelin että oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Oli se ihan kiva ilta tavallaan ja tavallaan ei. En puhunut paljon ja mietin vaan humalaa ja sitä kuinka ihanaa olisi olla koko ajan humalassa. Voisi unohtaa kaiken pahan, olisi vaan sekava olo eikä pystyisi ajattelemaan. Miten mukavaa se olisikaan.

Kuitenkin on vaan niin paljon helpompi jäädä kotiin. Olla vaan, katsoa leffoja ja sarjoja, unohtaa muu maailma. Jäädä paikalleen ja unohtaa. Saada muut unohtamaan sut. Ei mua kukaan kuitenkaan kaipaa. Kyllä ne muut löytää parempaakin seuraa kuin mut. Enhän mä edes osaa jutella mistään. Kun en tiedä mitä maailmassa tapahtuu. Koska ei kiinnosta. Ei vaan kiinnosta. Vihaan maailmaa, vihaan ihmisiä vihaan vihaan vihaan mun elämää. En halua muistaa, haluun vaan uppoutua johonkin mikä saa mut unohtamaan tän kaiken. Että olis helpompaa. Maailma saa mut silti kiinni, joka päivä se saa mut. Jos ei aiemmin, niin yöllä viimeistään. Kun koitan käydä nukkumaan. Kaikki palautuu mieleen enkä voi enää nukkua. Ja pistän itseni muistamaan, se on mulle ihan oikein. Muistaa kaikki paha, tuntee tää tuska. Joka päivä se syö mua sisältä. En tiedä enää onko vika mussa vai maailmassa. En tiedä. Eikä sillä oikeastaan väliä olekkaan. Ei se mihinkään häviä, se on, se on ollut niin pitkään. Vaikka jonain päivänä onnistuisinkin peittämään tämän ihan täydellisesti, tää paha olo on mun päässä eikä se jätä mua rauhaan. Mä oon väsynyt olemaan olemassa. Mua väsyttää niin paljon. Onneksi päivisin saan olla ihan yksin, nukkua iltapäivään ja olla hiljaa.

Herätys.

Kevät. Istun terassilla juomassa aamuteetä. Vaikka ei oo enää aamu sillä heräsin yhden jälkeen. On lämmintä ja laitoin jopa shortsit jalkaan. En tiedä miksi, eihän niitä ketään näe mutta laitoin kuitenkin. Musta huppari on liian kuuma, en jaksa tehdä asialle mitään. Musiikki soi hiljasella kännykästä. Aurinko maalaa varjoja terassin lautoihin. Kyyneleet vierivät aurinkolasien takaa. On taas pitkä aika siihen, että nähdään. Ihan liian pitkä. Mietin, että tämmöstä tämä tuleva kesä tulee olemaankin. Minä yksin ulkona istumassa, katsomassa miten kaunis maailma on osaamatta arvostaa sitä. Jos istuisit mun kanssa, nämä kauniit hetket ei menisi hukkaan. Nyt ne hetket on vaan surullisia, sokaisevia. Yksinäisyyttä täynnä. Enkä halua herätä auringon valoon. Päivä toisensa jälkeen. On liian valoisaa, on liian vaikeaa piilottaa ahdistus. Ei oo mitään järkeä olla hereillä.
Tekee mieli juoda. On tehny jo pitkän aikaa eikä mua mikään sinänsä estä. En vaan taida jaksaa mennä ihmisten ilmoille. Näyttää ihmiseltä. Esittää elävää. Vetää kännejä ja nolata itseni. Haluaisin, mutten jaksa vaivautua. Juominen on ainoa tekeminen minkä keksin. Sen lisäksi ei oo mitään. Tavalliset ihmiset käy kouluissa ja töissä. Minä nukun siihen asti kun muiden päivä alkaa olla lopuillaan. Ja esitän, että olen olemassa. "Ootko tehny tänään mitään järkevää?" Mitä tohon voi vastata. En tietenkään ole. Enkä oo siitä ylpeä. En vaan jaksa. Antakaa mun nukkua. Talvi tule jo.

Tuska.

Anteeksi. Anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi. Ansaitsen tän kaiken. Jokaikisen huonon päivän mikä mulla on ollut ja tulee olemaan. Jokaisen niistä. Jokaisen mahdottoman hengenvedon, jokaisen loukkaavan sanan, jokaisen viillon, jokaisen nälän, jokaisen pettymyksen, KAIKEN. Ansaitsen sen kaiken pahan ja enemmänkin. Tää on ihan oikein. Mun kuuluu tuntee tää kaikki, kaiken kuuluu mennä väärin, on mulle oikein ettei asiat mene niinkuin suunnittelen. Ansaitsen sen ettet oo mun kaa koko ajan. Ansaitsen jokaisen yksinäisen päivän, tunnin, minuutin, sekunnin. Jokaisen kyyneleen ja kaiken kivun. Jokaisen painajaisen.
Mä oon paha enkä ansaitse mitään hyvää. En ansaitse Sua. Sua en todellakaan. Mä oon pilannu kaiken, pilaan jatkuvasti vieläkin ja tulen pilaamaan. Miks mä oon olemassa, miks? Miks mä teen näin, MUN PITÄS PITÄÄ VAAN SUU KIINNI. En mä saa sanoa, mikä mua ärsyttää, koska en mä ansaitse lohtua, haleja, suukkoja, sääliä. EN MITÄÄN. Mun kuuluu kärsii ihan yksin. Yksin. Ei oo Sulle oikein näyttää tätä oloa. Ei sun tarvi tietää, ei sun tarvi auttaa. Mun pitäis vaan olla hiljaa, sanomatta mitään, HYMYILLÄ ja olla kuin ei oliskaan. Kuin mul ei ois mikään hätänä. Koska mä oon paha, mä oon huono ja mun kuuluu kärsiä. Tää on oikein. Millon mä tajuun sen, millon mä ymmärrän et näin tän pitääkin olla. Loppuun asti. Mä ansaitsen tän kaiken!

Sokaisevaa.

Onnea on istua kuuma kahvikuppi tai teemuki kädessä ikkunan edessä. No ei kai, ketä mä luulen huijaavani.
Kaksi kuppia kahvia ja yksi muki teetä. Heräsin 6:00 enkä saanut enää unta. Vaikka olin mennyt nukkumaan vasta 1:30 jälkeen. Kuvittelin, että katsoisin leffan ja yrittäisin sen jälkeen nukahtaa taas, mutta ei onnistunut. Pää tuntuu paksulta ja aurinko polttaa silmiä. Huominen on niin kaukana ja haluan vaan nähä Sut. Itkettää kaikki. Pelottaa.
Olen saanut aikaseksi tehdä jotain tulevaisuuden eteen. En tarpeeksi, mutta jotain sentään. Ei se mihinkään riitä eikä mikään ole varmaa vielä. Ja epävarmuus on painajaismainen. Niin on myös painajaiset öisin.
Pää on taas ihan sekaisin tai ehkä se johtuu vähäisestä unen määrästä, en tiedä. Mut haluun vastauksia. En jaksa ODOTTAA.

Pettymys.

Oon niin huono. Kaikkien mielest. Tunnen itteni niin huonoks, eikä se oo mikään ihme, kun kaikki haukkuvat mua. Oon pettymys. Kaikki joutuvat vaan pettymään muhun ja niin minäkin. Ymmärrän. Ei musta voi kukaan koskaan olla ylpee. En ikinä saavuta mitään hienoa, enkä edes yritä. Oon täydellisen hyödytön. Anteeksi maailma.

Pako.

Pakenen todellisuutta nukkumalla päivät. En halua nähä tätä maailmaa. Se on niin turha ja tyhjä, ei mitään mulle. Öisin se kuitenkin aina iskee. Todellisuus. Ja ajatukset valtaa pään. En edes tiedä onko se hyvä että kohtaan ne ajatukset öisin. Yöllä on pimeetä ja muut nukkuu, joten saan ainakin olla rauhassa. Saan olla pimeässä, hukkua siihen. Kenenkään ei tarvitse nähdä tätä. Mutta öisin oon myös ihan yksin. Ja se yksinäisyys on hirveetä.

Päivällä on niin valosaa ja kaikille pitää esittää, että oon kunnossa. Ei ketään kylläkään kiinnosta mitä mä tunnen, mut en siltikään haluu näyttää tätä. En haluu kysymyksiä. Paitsi ehkä Sulta. Mut sitä on turha toivoa kai.

Tällä hetkellä mua tietenkin vaivaa eniten se ettet Sä ole mun kaa koko ajan. Eihän se Sun vikas oo eikä sille mitään voi. Mut mä en vaan totu siihen. Mä tarviin Sua, ei mul oo muita. Mä ehdin jo tottua siihen, et voin kertoa Sulle mitä kerrottavana on heti kun tarvii. Nyt en voi. Joudun odottamaan, että vastaat viestiin enkä voi koskaan olla varma millon ehit vastaamaan. Ja kun oot leirillä, en voi pitää yhteyttä ja se on sietämätöntä. Tää on mun isoin ongelma nyt. Ja se vaan pahentaa tätä jatkuvaa pahaa oloo. Mikä on jatkunu jo monta vuotta. Eikä oo koskaan ollu näin voimakas. Ja kamalinta on tietää, et tää tilanne kestää viel ihan hemmetin kauan. Ja jokaikinen päivä on tuskaa. Haluun tän jo loppuvan. Tää on niin vaikeaa. Myös mulle, rakas.

Yö.

Eilen yöllä en saanut unta ja tällä kertaa olisin halunnut nukahtaa. Olin hereillä viiteen asti ja kun päätin mennä nukkumaan, niin en saanutkaan unta. Kuudelta muiden herätyskellot alkoivat soida enkä pystynyt nukahtamaan siinä melussa. Olo oli niin toivoton ja olin melko väsynytkin. Ulkonaki alko olla valosaa. Nukahdin kai sitten ennen seitsemää onneksi ja heräsin neljän maissa. Ärsytti, koska en mä voi jatkaa näin. Jos mun tarviikin yhtäkkiä herätä joku aamu kahdeksalta tai aiemmin, niin eihän se onnistu millään tällä unirytmillä. En vaan tiiä jaksanko muuttaa tätä asiaa. Äh.

Aurinko paistaa taas. Ehkä alan jo tottua siihen. Kesäsin aurinko ei häiritse mua pahemmin, mutta talvella ja etenkään keväällä en siedä sitä. Mun pää on taas ihan tyhjä. Eilen illalla/yöllä itkin jatkuvasti. En vaan voinu lopettaa, aina kun päästin ajatukset pyörimään niin kyyneleet alko valua. Ehkä se on hyvä välillä itkeä kunnolla. Koska nyt ei itketä pitkäst aikaa. Voi sekin toki nopeesti muuttua, mut välil tarvii itkeä. Siit tulee tavallaan parempi olo jos on pitkään yrittäny pitää kaiken sisällä.

Nyt on jo tiistai eikä tämäkää päivä enää kauan kestä. Sit tulee keskiviikko, jolloin mulla on jopa jotain tekemistäkin. Se päivä menee nopeasti, luulisin. Sitten onkin jo torstai, saattaa olla että on tekemistä sillonkin ja tadaa, perjantai saapuu vihdoin. Kumpa viikonloput vaan olis pidempiä, niin saisin olla Sun kanssa pidempää. Ehkä mun nyt kannattaa lopettaa kirjottaminen, ettei ahdistus taas ala kasvaa. Parempi olla näin, tuntematta mitään.

Tyhjyys.

Eilinen yö oli taas niin ihana. Itkin vaan. Ikävää. Vaikka oli vasta sunnuntai yö. Kaikki näyttää niin toivottomalta. Vielä ihan liian monta aamua yksin. Olo on niin tyhjä. Tuima. Kyyneleet silmissä. Itkettää muttei tunnu pahemmin miltään. Etkä Sä vieläkään ymmärrä. Et tää on mullekkin vaikeaa.

Tiedän, et se oot Sä kenen tekemisii vahditaan päiväst toiseen ja joudut herää kuudelta aamulla. Etkä saa tehä mitä haluat. Mut on tää mullekkin vaikeaa. Jos vaan näkisit mimmonen oon päiväst toiseen. Miten en haluu herätä, miten en jaksa syödä, miten heti aamusta itken, miten saatan vaan istua tai maata sängyllä ja tuijottaa tyhjyyteen. Ja sitten taas purskahtaa itkuun. Miten ylivoimaselta tuntuu mennä ulos ja tehdä tavallisia asioita. Saada jotain aikaseks. Hymyillä. Jaksaa hengittää. Jos sä vaan näkisit. Ymmärtäisitköhän sitten.

Voinko mennä jo nukkumaan, oonhan ollu hereillä jo kaks tuntii. Ei, en saa mennä, en mä voi nukkua, mun kuuluu kitua. Nukkuminen on liian helppoo. Mä ansaitsen olla hereillä ja tuntee tän tuskan. Koska oon itsekäs. Enkä osaa tukea sua. Vaikka et Säkään mua. Anteeks.