Tyhjyys.

Pää on tyhjä. Kävin yksin kylpylässä. Yksin. Otin loman lomasta lomaa. Mikään ei riitä mulle.
Luulin, että voisin selvitellä ajatuksia siellä. Ei onnistunut. Pää tuntui vain aivan tyhjältä. En tunne mitään. Kai se on parempi, kuin tuntea kaikki.
En osaa olla innoissani suunnitelmista. Kaikki tuntuu niin raskaalta. Vaatii liikaa. Ei pysty. Ei jaksa järjestää mitään, ei jaksa ajatella, ei jaksa olla hereillä eikä nukkua.
Katson vaan ikkunasta ulos. Sataa. Sataa. Sataa. Koko ajan sataa. Sopii mun mielialaan. Tasaisen harmaata. Kesä on ohi. Into on ohi. Voin taas käpertyä peiton alle, piiloon maailmaa. Odottamaan. Odottamaan Sua.

Pakoon.

Herään taas iltapäivällä. Tulin eilen isovanhempien luo viikoks. Otin lomaa mun lomasta. Vitsi mä oon säälittävä.
Vastasit mulle eilen. En ollu uskoa. Oot alkanu puhua mulle taas. Taino mä puhun ja sä vastaat parilla sanalla. Mut on sekin jotain. Ehkä saan mun kaverin joskus takas. Pelastit mun illan.
Nyt on kuitenki uus päivä. Mietin taas et miks heräsin. Mut jos nukun tääl pitkään niin mummi alkaa huolestuu enkä haluu sitä. Tääl pystyy ajattelee. On niin hiljasta. Rauhallista. Katon ikkunasta ulos. Vieläkin siellä sataa. Mietin millon musta tuli tämmönen. Mihin mun lapsuus hävis. Miks must piti tulla tämmönen ihmisraunio. Haluun takas siihen huolettomaan elämään. Mutta niin varmaan kaikki aikuset. Mä haluun kuitenki myös sen takii, etten muista mimmost elämä oli, kun pysty iloitsee pienistäki asioist. Kun en ees tienny mikä on masennus. Kun ei ollut tummia siipiä.
Katon koulukuvaani ala-aste ajoilta. Huoleton hymy. Aidosti ilonen. Pää täynnä mielikuvitusta ja tietämättömyyttä. Kaikki on parempaa, kun ei tiedä liikaa. Mitä vanhemmaks tulee, sen enemmän tietää. Sen pahemmaks maailma tulee.
En tiedä mistä kirjoittaisin. Välillä tulee semmonen olo, että voisin yrittää alkaa elämään. Voisin tehdä jotain elämäni hyväks. Mut heti ku yritän ja tietenki epäonnistun, niin mietin vaan että miks ees yritin. Turha mun on yrittää mitään, kun koko elämäni on pelkkää epäonnistumista.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Mä en jaksa olla. Ei mun elämässä oo mitään sisältöö. Mä oon ainoo, joka voi tehdä asiaan muutoksen, mutta oon liian väsyny. Liian välinpitämätön. Elämä pelottaa. Pelottaa niin paljon. En uskalla elää. Pelkään maailmaa.
Mielummin piiloudun peiton alle, yksin pimeään. Siivet suojana.

Humala.

Viimeyönä vedin kännit. Yksin. Poikaystävän kotona. Että semmosta. Oli oikeestaan ihan hauskaa. Yleensä mulla ei mee viina alas yksinäni, mut eilen kyllä meni. Vedin kirsikkaviinaa suoraan pullosta. Join kunnes alko tuntumaan. Sitten tunsin sen. Ah ihana nousuhumala. Yks parhaimmist tunteist. Popitin ala- ja yläaste aikojen musiikkia täysillä kuulokkeiden kautta ja join.
Olin oikeesti kännissä. Toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Ihana olo. Ei sitä voi kuvailla muuten kun että oli ihan vitun hauskaa. Mietin kokoajan, että miks en tee näin joka ilta. Huone on täynnä viinaa, mutten koskaan viitsi juoda.
Välillä olin kahden tunteen välissä. Ollakko ihan vitun hilpee vaiko alkaa itkemään sitä, että vedän viinaa yksinäni. Välillä meinas kyyneleet tulla, mutta en itkenyt. Pidin hauskan illan itseni kanssa ja kyllä kannatti. En kadu. Onhan se vähän säälittävää, joo, mutta mikäs siinä jos on hauskaa.
Päästin irti kaikesta ja annoin vaan viinan viedä. En ajatellu seurauksia ja olin vaan. Tätä mä tarvitsinkin. Kaiken tän paskan keskellä. Pieni valon pilkahdus. Harmi, että siihen tarvittiin alkoholia.
Välillä kyllä melkein toivoin, että joku tulisi huoneeseen ja löytäis mut sängyltä makaamasta ja näkis sen puoliks juodun viinapullon ja olis huolissaan. Kysyis, mikä on. Välittäis. Ei niin kuitenkaan käynyt. Tietenkään.
Miksen mä osaa elää?

Aamu.

Avaan silmät. Katon kelloa. 10:22. Meen takas nukkumaan. Herätyskello soi. 11:02. Nukahdan. Herätyskello soi 11:32. Suljen silmät. Herätyskello soi 12:02. Pakotan itteni nukkumaan. Saan viestin. 14:15. En vastaa. Nukun lisää.
Herään. 15:30. Tarkistan viestit. Vastaan niihin. Laahustan suihkuun.
Sun piti tänään tulla tänne. Kuulemma et tulekaan. Etkä ehkä edes huomenna. Pettymys valtaa mielen. Miks mä ees heräsin. Tekee mieli mennä takas nukkuu. En haluu olla olemassa.
Äiti soittaa ja kuullostaa pettyneeltä, niinkuin aina. En jaksa puhua. "No moikka sitten", se sanoo ja lopettaa puhelun. Painan pään polviin. En kestä taas yhtä samanlaista turhaa tyhjää päivää.
Tyhjää. Pää on tyhjä. Tuijotan vaan kattoon.
Haluun nukahtaa. Herätä vasta joulukuussa.

Army.

Neljä kuukautta, niin tää armeija pelleily vihdoin loppuu. En malta odottaa. Vuoden alussa aika meni TOSI hitaasti. Nyt se on mennyt vähän nopeempaa, kun poikaystävä on päässyt paljon iltalomille sun muuta. Ei tää silti helppoo oo. Armeija on pilannut tänä vuonna pretty much jokasen tärkeen päivän. Penkkarit, kaks vuotis merkkipäivän, yo-juhlat!, monet juhlapyhät. Se tulee viel pilaamaan mun synttärit, mut eihän ne muutenkaan oo tärkeet kellekkää. Myös kaks ja puol vuotis merkkipäivä kuulemma menee pilal, ku on joku tyhmä alikersanttiristeily mikälie. Ei vois enempää ärsyttää.
Miks mun piti valmistuu just tänä vuonna? Yo-juhlat harmittaa eniten. Et ehtiny mun lakitukseen. Suurin piirtein pidättelin kyyneleitä lavalla, koska et ollut siellä. Mulle jää täst vuodest pelkkii huonoi muistoi varmaa.
Omat penkkaritki meni pilal. En voinu mennä juhlimaa, koska seuraavan aamun oli Sun valatilaisuus ja tottakai mun oli pakko sinne tulla. Sä et varmaa tekis samoin, mut mua ainaki kiinnostaa sulle tärkeet asiat. Kävin penkkareiden jälkeen vaan parilla, jotta jaksaisin herätä kuudelta aamulla. Olin ihan sairaan väsyny valatilaisuudessa, mutten ois halunnu missata sitä missään nimessä.
Tajusin yo-juhlien jälkeen, että se oli sit luultavasti viimene kerta kun mua tullaan juhlimaan. Synttäreitä ei voi laskee, kun ne on joka vuos. Tuskin mun elämässä enää ikinä juhlitaan pelkästään mua. Jos mennään naimisiin, niin meitä molempia juhlitaan. Jos saadaan lapsi, meitä molempia ja sitä lasta juhlitaan. Mutta enää koskaan ikinä ei mua. Siks harmittaa, että meni yo-juhlat aikalail pilalle. Suututtaa armeija. Mikä oikeus sillä on pilata ihmisten elämää. Vihaan vihaan vihaaaaan.
Mulle on kertyny tän vuoden aikana niiin paljon vihaa. Oon ihan koko ajan pahalla tuulella. Riidellään suunnilleen joka päivä kun nähdään. Kitisen jokasesta asiasta. Haluun Sut vaan itelleni. Heti kun kuulen jostain poikienilta-suunnitelmista tai muusta niin en vaan voi olla valittamatta. Suutun heti. Yritän olla päästämättä Sua. Nykyään se on aika turhaa, meet kuitenki. En kestä, jos oot jonkun muun kuin mun kanssa. Mun on pakko tulla jopa mukaan kauppaan, ettei vaan menis aikaa hukkaan. Must on tullu ihan hullu. Välil mietin, miten kestät mua.
Välillä taas on niit hyvii hetkii. Iha parhait hetkii, ku voisin itkee onnesta ja unohtaa kaiken vihan. Ne ei kauaa kestä. Pystyn muuttumaan umpirakastuneesta hölmöstä raivoovaks tyttöystäväks alle aikayksikön. Kumpa en olis tällanen. Kumpa voisin vaan esittää, ettei mua ikinä haittaa mikään ja olla täydellinen tyttöystävä Sulle. Kerran jo kokeilin sitä. Vähän aikaa yritin, noin pari viikkoa, mut sit en vaa pystyny enää ja oli pakko raivota jostain. Etkä ees huomannut muutosta.
En haluu esittää jotain mitä en oo, koska se tuntuu valehtelulta, enkä pysty valehtelemaan sulle. Joten mä oon mitä oon ja toivon, että jaksat mua. Joulukuussa toivottavast asiat alkaa mennä paremmin. Ehkä mäkin rauhotun, kun saan Sut taas omakseni ja päästään takas normaalin elämän pariin. Itkettää jopa ajatus siitä, että armeija loppuu. Se tuntuu niin helpottavalta ajatukselta, mutten melkein edes enää muista, millasta oli ennen. Samalla se myös pelottaa. Mitä jos mä en muutu, mitä jos mä yhä raivoon ja raivoon joka asiasta etkä Sä kestäkkään sitä. Jos alat kaipaamaan takas armeijaan, turvaan multa. Joskus mietin, ootko mieluummin siellä kuin mun kanssa.
Neljä kuukautta vielä. Sillon saan alkaa unohtaa tätä vuotta.

Luotatko.

Kamala yö. Kamala kamala kamala yö. Riideltiin. Itsepä olin tyhmä kun tutkin Sun kännykkääs. Mut. Äh. Oon ihan sekasin. Väitit, että se oli pelkkää läppää. Mut en tiedä, pitäiskö mun uskoa vai ei. Valehtelu on pahinta mitä voi tehdä. Toivon tosiaan, että puhut totta.
Valvottiin johonkin kuuteen, koska oon sekopää. Jos olin väärässä, niin mua nolottaa niin paljon. Hullu nalkuttava ämmä. Sekopää idiootti vainoharhainen toisen tavaroita tonkiva ääliö. Mietin kuitenkin koko ajan, jos olinkin oikeessa. Jos Sä valehtelit mulle päin naamaa.
Sekoon varmaan. Miten on niin vaikeeta luottaa toiseen ihmiseen. Et voi todistaa mitenkään, että olin väärässä. Eli en voi tietää valehteletko vai et. Haluisin luottaa ja lopulta nukahdettiin sylikkäin. Vaikka olin häätänyt Sut sohvalle. Nukuttiin samassa sängyssä enkä tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Viilsin eilen. Kaksi viiltoa. Siihen loppui se tauko. Et oo vielä nähny niitä. Suutut varmaan. En halua, että näet. En voinut mitään muutakaan. Luulin, että olit pettäny mun luottamuksen. Mun oli pakko tehdä jotain. Mä tärisin ja olin kuin sumussa. Oli pakko ottaa se puukko, oli pakko tehdä jotain.

Sun piti mennä tänään juomaan. Kaveriporukalla taas. Ilman mua. Taas. Sen takia tiesin, että tuun viiltämään tänään. Aamulla kun heräsin, kerroit että ette olekaan menossa. Olin niin helpottunut. Ja ilonen. Yritin olla näyttämättä sitä. Kerrankin maailma on mun puolella. Kerrankin säästyin kamalalta illalta täynnä itkua ja viiltoja.
En tiedä miks, mutta aina kun meet juomaan ilman mua, sekoon. Siit tulee vaan niin paha olo. Se on tyhmää, joo, mut semmone mä oon. Valitettavasti. Ehkä en luota Suhun. Mut oon myös huolissani, että Sulle käy jotain. Pelkään, että teet jotain tyhmää. Jotain, kostaaksesi mulle. Kostaaksesi kaikki mun tyhmät tekoni, mistä aina muistutat. Eilenkin Sun oli pakko muistuttaa. Se sattuu. Ne on menneisyyttä. Ei sitä voi enää muuttaa. (Ei, en ole ikinä pettänyt enkä koskaan voisi tehdä niin).
Saan nukkua sun kanssa tämänkin yön. En joudu valvomaan siihen asti, kun lähetät viestiä, että meet nukkumaan. En joudu kuvittelemaan niitä kaikkia kamalia asioita, mitä saattaisit kännipäissäsi tehdä. En joudu kestämään sitä tänä yönä. Huomenna kaks vuotta ja kaks kuukautta. Saan herätä sun vierelläs.
Mutta en silti saa sitä pois mielestä. Mitä jos sä valehtelit. Jos sä silti valehtelit mulle. Miks luottamus on niin vaikee asia?

Sekasin.

Paha olo paha olo paha olo paha olo paha olo. Viikonlopusta tulee kamala. Luultavasti sorrun terään lauantaina. Onko outoa, että odotan sitä tavallaan innolla? Viillä viillä viillä. Ihan kuin en malttaisi odottaa. Hahahaha.
Mul on niin outo olo. Ajattelen viiltämistä ja hymyilen. Pää on musta. Synkkää täynnä. Ihana olo. Siivet kasvaa kasvaa kasvaa. 
Kohta en oo enää yksin.
Siivet ottaa mut hellään syleilyyn. 

Kankaalle.

Eilinen oli tosiaan aika outo päivä. Jouduin käymään asioilla. Aamulla söin vaan yhden ruisleivän pelkällä voilla. Sen jälkeen söin vasta monen tunnin päästä yhden jugurtin. Kuudelta illalla tajusin, etten oo syöny mitään noiden lisäksi. Tuntui hyvältä. Osaan vielä. Kotona ollessa on niin helppo syödä. Mutta jos on liikenteessä, niin ei ehdi tai voi syödä. Ja sillon pystyn olemaan syömättä pitkiä aikoja.
Kuuden jälkeen kuitenkin söin, en edes kehtaa sanoa mitä ja kuinka paljon. Ei se ahdistanut. Onneksi. Koska oon syöny nyt aika kauan "normaalisti" enkä oo lihonnut yhtään. Ja kun viimeksi tarkistin, niin olin jopa laihtunut. Enkä tosiaan liiku sitte ollenkaan.
Vaikka tuntuiki hyvältä tajuta ettei oo syöny, en tiiä olisko järkevää alkaa taas kattoa mitä pistän suuhun. Jos en kerta liho kun syön. Sillon ku söin tyyliin pari leipää päivässä, niin sillon taisin lihota jos söinkin vähän enemmän. Mut sillon myös kävin salilla joka toinen päivä.
Äh. En tiedä. Välillä on kauhee läski-olo, ku syön ja syön ja syön vaa. En usko, että pystyisin olee syömättä niinkuin ennen, koska oon joka päivä kotona enkä tee mitään. En käy missään. Ehkä jos joskus onnistun saamaan opiskelupaikan taikka töitä, niin vois yrittää taas. Mut en tosiaan tiiä onks siinä järkee, jos en kerta oo lihonnu yhtään.
Miks mä ees ajattelen tämmösiä. Ei mitää järkee.

Eilen yöllä iski myös inspiraatio. Pitkästä PITKÄSTÄ aikaa. Mä oon aina ollu taiteellinen. Nyt viimesenä lukiovuonna kuitenkin muserruin. Suoritin lukion kuvisdiplomin ja olin ite aika ylpee siitä. Olin kuitenkin käyttänyt siihen niin paljon aikaa. Ja sitten sain siitä huonon arvosanan. Ja tajusin. En oo enää hyvä edes siinä yhdessä asiassa, missä luulin olevani hyvä. Melkein tosissani päätin, etten enää ikinä ota pensseliä käteen. Huono tyhmä epäonnistuja. Enkä sen jälkeen olekkaan maalannut. Tai piirtänyt. Tai edes yrittänyt.
Viimeyönä kuitenkin otin taulupohjan käteen ja aloin piirtämään. En ehtinyt maalaamaan vielä, mutta luonnoksen sain valmiiksi. Lähetin kuvan Sinulle. "Tulee mieleen tää kauhuleffa, mikä just katottiin." Mulla onkin päässäni oma kauhuleffa menoillaan. Vastasin vaan hymiöllä. Mitäköhän Se tästäki taas ajattelee. Viimeks, kun maalasin mun tunteita, Se suuttui. Se oli sillon, kun en uskaltanu viiltää, ettei se tekis samoin kostaakseen. Niin viilsin kankaalle. Olihan mun pakko tehdä jotain, kun oli niin paha olo.
Ihan sama. Saan maalata mitä haluan. Et voi kieltää sitä.
Nyt voisin kokeilla, miltä maalaaminen tuntuikaan. Jos uskallan. Jos osaan enää.