Kosketus.

Eilen romahdin.
Se tuli yhtäkkiä.
Kuin kirkkaat salamat sinä samana yönä.
Olin pelkkää kyyneltä.
Tunsin siipien otteen. Mustien, sysimustien siipien kosketuksen.
Se oli hipaisu vain. Muistutus niistä.
Ne ovat yhä olemassa.
Ne ei saaneet mua kokonaan. Mutta ne kasvaa. Ne kasvaa taas. Ja ne tulee saamaan mut.

Tuntuu liian hyvältä tuntea ne taas. Turvani. Suojani.
Tiedän, että kasvatan ne taas samaan mittaan, mitä ne ennen oli. Ei ole syytä, miksi en voisi niin tehdä.
Terä kävi ihollani eilen. Se koski, muttei viiltänyt. En sortunut. En vielä. Kohta. Kohta pystyn siihen taas.

Ei en saa ajatella näin! Saanpas. Ei mua mikään estä. Mä saan romahtaa. Saan vajota siihen mustaan kaivoon taas. Siellä olen turvassa.
Hyvä olo on uhka.

Siivet kasvakaa.

Ikuisuus.

Ikävöin mun parasta kaveria. Joka ei oo ottanu muhun yhteyttä toukokuun jälkeen. Enkä oo nähny sitä yli vuoteen, koska se oli vaihdossa. En tiedä miks se tekee mulle näin. Se lupas, että puhutaan kun se tulee takasin. Nyt se on muuttanut uuteen kaupunkiin yksin ja alottanut uuden koulun, enkä mä tiedä yhtään mitä sille kuuluu. Tiedän vaan mihin kouluun se pääsi.
Avasin sen facebook sivun ja katoin sen kuvaa. Kyyneleet alko virtaamaan. Mul on vaan niin kamala ikävä. Se on ainoo ihmine, kenel oon pystyny puhumaan rehellisesti, ilman, että se tuomitsis mua. Se on ainoo, ketä ymmärtää mua. Arvatkaa, kuinka pahalta ja ahdistavalta tuntuu kun ei voi puhuu ainoolle ihmiselle, kenelle pystyy puhumaan. Yli VUOTEEN. Ja tämän vuoden aikana oon kokenu mun synkimmät hetket. Vaikeimmat hengenvedot.
En oo tehny sille mitään pahaa, jotta sen pitäis vältellä mua. Oon AINA ollu epäitsekäs sen suhteen, AINA. Jos se on käskeny jättää hänet rauhaan muutamaks kuukaudeks, mä oon tehny niin. Mut mä oon aina pysyny sen kaverina. Jo neljättä vuotta (vaiko enemmän?). Oon aina nähny vaan hyvää siinä. Koska se on kokenu kovia. Perheongelmia, kuolemia. Ymmärrän sitä, vaikken oo itse kokenut noita asioita. Ja se ymmärtää mua. Oon aina yrittäny olla paras mahdollinen ystävä sille, koska se on mun ensimmäinen kunnon tyttö ystävä mulle. Semmonen kenen kanssa voi oikeesti puhua.
Kun me ystävystyttiin, en uskonut että tuollainen kaunis ihminen voisi haluta olla mun ystävä. Mutta se halus. Ja meist tuli parhaat kaverit, vaikka välimatkaa oli. Nähtiin silti melko usein. Välillä harvemmin. Lopuksi tosi harvoin, kun pahoja asioita tapahtui. Olin kuitenkin aina valmiina puhumaan hänen kanssa. Yritin auttaa. Olin niin huolissani välillä, etten voinut ajatella mitään muuta ja puhuin tästä oman psykologin kanssa silloin paljon.
Ennen kuin hän lähti vaihtoon, me ei nähty melkeen yhtään. En muista, puhuttiinko edes hirveesti. Ei varmaan. Tiesin silti, että hänellä oli rankkaa. Nähtiin ennen kun hän lähti. Hän tuli mun luo yöksi eivätkä vanhempani olleet kotona, mikä oli ihanaa. Aluksi ei ollut mitään puhuttavaa. Mentiin leffaan. Meillä oli kivaa. Sen jälkeen käytiin yhdessä paikassa ja poikaystäväni oli siellä ja pelattiin ja meillä oli tosi hauskaa. Kello oli paljon yli puolen yön, kun ruvettiin kävelemään takasin kotiin. Se oli noin viiden kilsan matka. Oli pimeää, kesän alku ja vähän viileää, muttei kuitenkaan kylmä. Käveltiin ja juteltiin kaikesta. Tuntui, kuin olisin saanut mun kaverin takasin. Yhdessä kohtaa oli ihan pimeetä ja kuultiin ääniä. Katottiin toisiamme ja alettiin juosta ihan täysillä. Käsi kädessä. Juostiin, kunnes päästiin taas katulamppujen turvaan. Pysähdyttiin. Ja alettiin nauraa. Nyt kun ajattelen tota hetkeä, itken. Voisinpa päästä takaisin siihen hetkeen. Se oli täydellinen.
Ja mulla on niin kamala ikävä sua.
Ei oo ketään, niinkuin sinä.

Odotan vaikka ikuisuuden, että nähdään taas.

Koulu.

Tänään oli tavallaan hyvä päivä. Vaikken mitään tehnytkään. Vähän siivosin kerrankin, mut tuskin sitä voi laskea. Katsottiin Sun kanssa yhtä sarjaa ja oltiin vaan. Ei riidelty. Mikä oli hyvä asia. En tiedä, jotenkin oli ihan kiva olo. Oltiin eilen juomassa, pitkästä aikaa mun osalta ainakin. En oo jaksanu raahautua mihinkään tai jos oon halunnut mennä niin Sä et.
Oli vähän erilainen ilta, juoma ei meinannu millään maistua, ei noussu kunnolla päähän eikä ollu fiilistä. Edes absintti ei auttanut paljoa. Loppuillasta olin tanssilattialla muiden kanssa ja ajattelin "miks mä ees oon tässä?". Mikä mä luulen olevani? En mä osaa tanssia enkä mä ole nätti niinku noi muut. Tuskin nää (poikaystävän) kaveritkaan kaipaa mun seuraa. Joten lähdin, etten alkais itkeä. En kyllä itkenytkään, mutta kun tulin vessasta niin ne oli lähteneet ja tuli jotenkin hylätty olo, vaikka itse olin sinne vessaan mennyt sanomatta mitään. Onneksi ne oli ulkona ja poikaystäväkin oli vielä siinä, vaikka sanoi että menee syömään.
Mä en vaan ikinä osaa pitää hauskaa, ilman että jossain vaiheessa iltaa jonkun pitää kysyä "mikä sulla on". Ja se oikeesti hävettää. En haluais olla se dramaattinen pillittäjä joka aina menee murjottamaan. Äh. Vaikka joskus oliskin kiva, että joku oikeesti haluis kuulla, mikä mulla on. Ei ne halua. En usko. Ne tulee pitämään hauskaa. Ei ne halua kuulla kaverinsa tyttöystävän angstaamista. Ei. Kuitenkin katuisin aamulla sitten, että ei helvetti mitä tuli taas kerrottua.
Kun muut piti hauskaa ja tilas aina vaan uusia juomia, mä mietin, että ei tää edes oo niin kivaa. Joo, joskus oikeesti tulee halu mennä ulos juhlimaan ja ryyppäämään, mut en mä tiedä. Siinä on aina niin paljon vaivaa ja mulla on aina liikaa odotuksia illalle ja sitten huomaankin taas itkeväni jossain vessassa. Ei tulis ikävä, jos ei nyt jostain syystä voiskaan enää juoda..
Melkein unohdin miks ees tulin kirjottamaan tänne. Nimittäin tänään on sunnuntai. Ja huomenna ihmisillä alkaa koulu. Ja tajusin vaan, kuinka paljon se mua ahdistaa. Tää on mun ensimmäinen syksy, kun en ole koulussa. Muut herää huomenna aikasin, on ihan väsyneitä, pukee päälleen uudet vaatteet joita voi esitellä muille ja näkee kaikkia niitä, keitä ei ole ehtinyt nähdä kesällä. Muiden elämään tulee taas jotain sisältöä. Tekemistä. Rutiini. Ja mitä mä teen huomenna? Herään myöhään, vieläkin. En meikkaa, en käy suihkussa, en pue mitään hienoja vaatteita, tuskin ees meen ihmisten ilmoille. Homehdun sisällä ja yritän kovasti keksiä tekemistä. Välillä vaan makaan sängyllä tuijottamassa kattoa. Luultavasti itken. Nytkin itkettää. Mä en oo mitään. Mä en enää kuulu normaaliin maailmaan. Häpeän itseäni. Häpeän etten päässyt opiskelemaan. Vaikken nyt edes haluaisikaan, mutta se sais mun oloni paremmaks nyt.
Rakastan syksyä. Sitä kun voi taas pukeutua peittäviin vaatteisiin, PITKIIN housuihin ja ihaniin villapaitoihin. Paljon helpompaa kuin miettiä, että kehtaanko nyt laittaa nää shortsit ja sopiiko nää edes tähän paitaan jne jne. Ennen tätä kesää en edes kehdannut käyttää shortseja/hameita. Olin aina farkut päällä, oli miten kuuma tahansa. Tänä kesänä ostin monet uudet shortsit ja kaks hametta ja oikeesti käytin niitä ja oon ylpee siitä. Vaikka ahdistikin, että jalat näkyy koska vihaan jalkojani. Tänä kesänä olikin niin kuuma (ja on yhä) että hyvä vaan kun päätin käyttää niitä.
Tää syksy tulee kuitenkin olemaan ihan erilainen kuin mikään muu. Ei tarvitse joka päivä miettiä, mitä puen huomenna. Uusien vaatteiden ostaminen tuntuu turhalta, kun ei kukaan niitä kuitenkaan näe. Tulen vaan istumaan kotona, toimettomana, tylsistyneenä. Mun on pakko saada töitä tai en kestä. Tähän on pakko tulla muutos.

Pelottaa.

Nukuin tänään taas kahteen iltapäivällä. Hyvä vaan. Ei oo syytä olla hereillä. Kohta varmaan pelaan vähän jotain jne. ennen kun tuut lomille. Pelottaa. En jaksais taas riidellä. Riidellään liikaa. Varmaan jokanen päivä kun nähdään. Jostain mä sen riidan aina kehitän. MINÄ. Mun syytä. Miks en osaa olla hiljaa. En mä mitään ansaitse, niin miksi sitten valitan?
Joku päivä huomasin etten ole itkenyt kunnolla vähään aikaan. Oon eläny fantasioissa. Paennut todellisuutta. Uskottelen itselleni kaikkea. Kaikkea mitä en kuitenkaan saa. Ja aina kun muistutat mua siitä, jotain murtuu. Mut en saa näyttää. En saa paljastaa, miten pahalta tuntuu kun kuvittelemani maailma romahtaa. Kerta toisensa jälkeen. Pitäisi kai hyväksyä se tosiasia, etten nyt saa mitä haluan. Pitää peittää kaikki nää tunteet. Kun ei Sua kuitenkaan kiinnosta. Millon mä opin, että vaikka kuinka yritän näyttää miten pahalta musta tuntuu, Sua ei vaan vittu kiinnosta?
Eräs kysyi multa, millon mulla alkaa koulu. "Ei alakkaan", vastasin. Jep, en saanu opiskelupaikkaa. Älä kysy enempää, nolottaa jo tarpeeksi. Kamala tilanne. Äärimmäisen nöyryyttävää. En mä mihinkään kelpaa. Pettymys kaikille. Sulle. Vanhemmille. Sukulaisille. Kavereille. Kaikille. Itselleni. Äiti suuttuu, kun en vaikuta innostuneelta hakemaan sykysyn yhteishaussa. En halua kouluun, en nyt vaan kykene siihen. En näe itseäni missään koulun penkillä yli kolmea vuotta. Hyi vittu. En varmasti halua kouluun. Mielummin meen töihin. Niin pääsen muuttamaan eikä tarvitse pelkällä näkkärillä selvitä. Äh. Taidan alkaa pelata jotain. Sais ajatukset pois näistä jutuista.

Kiireinen.

On ollut pieni tauko. En nyt tiiä onks ollu edes paljo kerrottavaa. Joten ei kai sinänsä välii. On tän kuukauden ajan kyl ehtiny tapahtuu vaik mitä. Olin kesätöis kaks viikkoo, jos sitä siks voi kutsuu. Oli ihanaa et oli jotain tekemist, vaik seki meni loppujelopuks pilal ja pahensi sitä yhtä asiaa mitä en saa pois mielest vieläkää. Kesätöiden jälkee näin pitkäst aikaa siskopuolta ja oli tosi kivaa. Sen jälkeen jumituin johonki kolmen päivän perhelomal, vaikken ees ois halunnu mennä. Tavallaa oli kivaa joo, mut sen sanon et se sai olla sit viimene perheloma mun osalt. Ei siin vaa pysy järjissää. Mut kivaa silti oli, ei sitä voi kiistää. Ainaki jonkin verran. Sen jälkee tehtii viel yks minireissu poikaystävän kaa ja oli tosi kivaa, vaikka kärsin krapulasta seuraavan päivän (ja mulle ei oikeesti ikinä tuu krapula). Eli tekemist on riittäny ja säät on ollu ihanii ja kaikki on ollu mukamas niin hyvin. Kai se mulle hyvää teki, et oli jotain tekemist. Näin parii kaveriiki tänä aikan.
Vaikken oo vieläkää kuullu mun parhaast kaverist, joka on ollu suomes jo pari kuukaut varmaa. En vaa tiiä mikä sitä vaivaa. Tulee tosi paha mieli aina ku muistan hänet. Sairas ikävä. Äh. Kai mä tänki ansaitsen.
No kuitenki. Ei oo ollu ns. aikaa olla masentunu. Vaik välil on tullu paha olo ja paha mieli joo mut oon huomannu, etten oo ajatellu niit ajatuksii pitkään aikaan. Ei ne mihinkää oo menny, en vaa oo ehtiny. Se siin onki nii hyvä, jos on tekemist. Nyt tää meinaan muuttuu. Nyt ei oo enää tekemist. Ei sit todellakaa. Tätä pahentaa seki et muiden koulut alkaa parin viikon pääst ja työt ja kaikki, ja minä oon vaa pummina jossai, nukkumas päivät ja valvomas yöt. On ollu vast kaks toimetont päivää ja jo nyt mun unirytmi on se sama ku enne: 4 yöl nukkuu, 14-15 iltapäiväl herään. Koska ei vaan kiinnosta. Miks mun tarvis herätä? Niimpä. Ei tarviikkaa. En haluukkaa. En haluu olla hereil, ei mul oo mitään syytä olla hereil. Muil on tärkeet tekemist ja mul loppuu leffat ja sarjat kesken, jos herään vähänki aiemmi. Koska en mä muuta tee.
Tosin nyt on tehny mieli juoda paljon. Ja oon juonukki, en tosin kovin kunnol, mut juonu silti. Haluun vaa olla sekasin. Ettei tarvi eikä pysyt ajatella mitää. Pitäiskö tänää mennä juomaan. Plääh. Sit oon kans kuluttanu rahaa aika paljo. Oon huomannu, et shoppailu piristää mua. Ei se kauaa kestä, mut on kai se parempaa ku juomine.
Ehkä tää bloggaus oliki virhe. Nyt muistuu taas kaikki pahat asiat mielee, joita oon yrittäny kai vältellä. Noh, tätä oon odottanukki. Et se taas iskis. Siivet ottais mut synkkään suojaansa. Ihan sama. Siel on turvallista. Maailma pelottaa. Kaikki on madollista mulle, mut mun mieli sanoo että mulle on kaikki mahdotonta. En oo tarpeeks hyvä mihinkään. En mihinkään. En pääse mihinkään kouluun, en saa töitä, en osaa mitään. En riitä mihinkään enkä kellekkään. Etenkään itselleni. Huono epäonnistuja. Oon vaan hyvä pilaamaan kaiken. Kukaan ei voi koskaan olla ylpee musta. En oo ikinä saavuttanu mitää. Oon tajunnu sen vähä aikaa sit. Enne luulin, et oon ollu hyvä mun harrastuksis. Empäs tainnutkaan olla. Luulin, et oon hyvä maalaamaan ja piirtämään. No se muuttui lukion aikan, ku pikkusiskosta tuli parempi ku minä enkä enää saanu hyviä numeroita kuviksesta. Voimisteluharrastukseta ei oo enää mitään jäljellä musta, en veny enää mihinkää suuntaa. Toinen pikkusiskoni on jo nyt mua parempi, vaikka alotti vast koulun. Siit voidaa olla ylpeit. Toisestaki siskost voidaa olla ylpeit. Se on mua parempi koulus. Mussa ei oo mitään ylpeyden aihetta. Joo, suoritin lukion. Huonoilla arvosanoilla, joiden takii en päässyt edes haluamani koulun pääsykokeisiin. Ei vittu. Oon meien perheen epäonnistuja, musta lammas, juoppo pummi ongelmalapsi. Vahinko. Ei mun pitäis edes olla olemassa.
Yritän kirjottaa useemmin. Moikka.

Elämä.

Anteeksi oon ollu laiska. Tiesin, että jossain vaiheessa tulee tämmönen tauko bloggaamiseen. Aina se menee niin. No kuitenkin, en mä oo lopettanu kuitenkaan. Ei vaan oikeen oo kerrottavaa. (eikä ketään kuitenkaan kiinosta). Kaikki päivät on samanlaisia. Herään kun herään, syön välillä (nykyään enemmän kai), makaan sohvalla kattoen sarjoja aamusta iltaan, välillä teen jotain kännykällä ja yöllä yritän nukahtaa, välillä se on tosi vaikeaa. Ei mulla oo elämää, ei mitään sisältöö mun päivis. Poikaystävä on armeijas ja sil on siel iha oma maailmas mihi mä en pääse sisäl. Ja se tuntuu pahalt. Mut en voi asialle mitään. Tottakai kuuntelen, kun se kertoo inttijutuista, mut välillä en ees haluis, koska vihaan koko asiaa. Tekee mun elämäst nii kurjaa. Vaikka ei se sillekkään tietty kivaa oo, mut välil tuntuu, et se on mieluummi siel ku mun kans. Oh well.
Tosiaan tää tyhjä elämä on pistäny mut miettii nyt viime viikkoina. On yks juttu mitä oon paljon miettiny, en viittii sitä sanoo tässä, mut se muuttais elämän kokonaa ja sit mul olis syy herätä aamuisin ja olis jotai tekemistä. Ja Sä olisit onnellisempi. Ja mä olisin kerrankin tehny jotain oikein. En vaan tiedä. Tää olis niin iso juttu kuitenkin ja mitä muut asiast ajattelis.. Äh. Tää asia vaan vaivaa mua niin paljon ENKÄ VOI KERTOO KELLEKKÄÄN. Pää hajoo. Mut mä oon jo täysikänen ja Sä sitäkin enemmän. Kyl me voidaan päättää omast elämäst, ku aikusii ollaan kuitenki. Haluun vaa elää. Haluun jo alottaa meidän yhteisen elämän. En haluu kuitenkaan pilata sitä heti alkuun, ja nyt en tiiäkkään mitä teen tän asian kaa. Voi vitsi, ei tää kirjottaminen mitään auta, pää menee vaan enemmän sekasin.
Noh, voisin kirjotella taas joku päivä, vaikkei ketään tätä luekkaan. Ehkä. Jos mul on jotain asiaa. Viikonloppuu odotan kuitenki innoissani, kun on suunnitelmii ja no,niin. En oo ehtiny olla masentunu viime viikkoin ku tää yks asia nyt vaivaa niin paljon ja mietityttää. Kai se tavallaan on hyväkin asia. Mut ei se paha olo oo mihinkää menny, nyt on vaan muuta mieles. Kyl se varmaan koht taas iskee, eikä mulla siis mitenkää hyvä olo oo, mut ainaki tavallaa vähemmän paha olo? En tiiä. Taidan jatkaa mun sarjojen katteluu nyt.

Sekavaa.

En jaksa tätä tilannetta. En yhtään. Kaikki valittaa, vanhemmat painostaa. Jättäkää mut rauhaan! Ei oo maailmanloppu, ettei mul oo opiskelu- eikä työpaikkaa. Nykyään on tosi vaikeeta saada mitään paikkaa ja mä oon epätavallisen epäonnistunu ihminen. Pelkään, että jään tähän. Loppuelämäks ettimään koulutusta tai töitä. Voi vittu. En jaksais välittää. Haluun vaan olla ja unohtuu. En mä tässä tilanteessa pysty edes tekemään mitään, en kykenis menemään kouluun tai töihin. Se ois liian rankkaa. Haluun vaan selviytyy täst hirveest vuodest ja miettii sen jälkeen uudestaan. Tiedän kyllä mitä haluan tehdä, oon pitkään tiennyt. Ei mulla vaan nyt ole voimia mihinkään. Kun olemassa oleminenkin on niin raskasta. En välitä itsestäni, en kestä olla olemassa. Ja kokoajan vaan valitetaan valitetaan valitetaan voi vittu olkaa hiljaa!! Ei toi auta mua pätkääkään. En haluu puhuu kellekkään yhtään mitään (paitsi ehkä Sulle), en halua mitään kysymyksiä en mitään. Haluun olla rauhassa, unohtua pimeyteen. Yksin. Ahdistaa kaikki ja haluan vaan olla yksin. Oon huomannu, että en vaan voi pakottaa ihmisiä välittämään, joten nykyään kai haluan olla mieluummin ihan yksin, kuin selittää oloani jollekin. Antakaa mun olla.
Ainiin, ja pari uutta viiltoa. Ihan sama.

Hajoan.

Nyt se on sitten ohi. Olen virallisesti ylioppilas. Olo on niin tyhjä. Viimeiset päivät ennen lakkiaisia yritin vaan pitää tunteeni kurissa. Yritin olla tuntematta. Sitten tuli juhlapäivä. En tiedä mitä mieltä olen siitä päivästä. Sä et ehtinyt lakkiaisiini. Se suututtaa niin paljon. En kuitenkaan saisi olla vihainen Sulle, eihän se Sun vika ollut. Olen vihainen armeijalle. Tyhmä armeija, kiitos kun on pakko pilata kaikki tärkeät päivät. Välillä itketti tosi paljon, mutta en edes lakkiaispäivänä päästänyt tunteita valloilleen. Ja luulen, että ihan hyvä etten. Vaikka vähän kiukuttelin, kun tultiin kotiin juhlimaan ja vieraat saapuivat jne, niin ei se vielä mitään ollut. Kaikki oli vaan niin sekavaa, kaikki meni niin nopeasti. Etten edes tajunnut. Se oli niin epätodellista. Monta mukavaakin yllätystä oli sinä päivänä ja luulen, että olin välillä aidosti iloinen. Alkoholi auttoi tuohon päivään paljon. Aloitin jo päivällä kolmen maissa kuoharilla ja viinillä, ja illalla Sinä halusit ottaa shotteja ja mä otin. Loppujen lopuksi join tosi paljon sinä päivänä enkä pahemmin syönyt, mutten siltikään ollut mitenkään kännissä. Ainakaan alkuillasta.
Loppuilta meinasi myös mennä pilalle, kun en mennyt taaskaan asiat suunnitelmien mukaan. Normaalisti olisin raivonnut siinä tilanteessa, mutta silloin yritin vaan peittää tunteeni ja olla kuin mua ei haittaisi mikään. Päädyimme kuitenkin (onneksi) lopulta juhlimaan, ja olen siitä iloinen. Tavallaan. Aluksi meinasi ilta loppua lyhyeen, kun oli paha mieli eikä tehnyt mieli juhlia. Absintti shotti sai mut kuitenkin paremmalle tuulelle. Siitä se ilta sitten lähti ja oli kyllä hauskaa, vaikka juttelin illan aikana ihmiselle, ketä vihasin ehkä eniten lukiossani. Outoja asioita tapahtuu. Oli vaan niin epätodellista ja tequilaa virtasi. Saatiin siinä riitakin aikaiseksi, mutta ei se yltynyt kovin pahaksi onneksi. Olin hyvässä kännissä, mutta olen kyllä ollut pahemmassakin. Aamulla oli vähän epämiellyttävä olo, mutta kun jatkettiin nukkumista iltapäivään, niin olo parani. Rahaa meni myös harmittavan paljon, mutta en jaksaisi välittää. En minä niitä lahjarahoja ansaitsisikaan.
Eli siis, lakkiaispäivä oli tosi ristiriitainen. Kivoja asioita tapahtui, mutta myöskin pahoja/harmittavia asioita niin en tiedä oliko se sitten kiva vai kamala päivä. En osaa päättää. Ehkä ei niin paha, kuin pelkäsin sen olevan, mutta ei kuitenkaan niin hyvä kuin toivoin.
Tänään, maanantaina, hajosin. Aamulla tein aamutoimeni ja istuin vähän aikaan, sitten ne kaikki tunteet vaan tuli ja vyörysi mun päälle. Itkin itkin itkin. Katsoin lahjoja, kortteja, kukkia, kuvia. Ja itkin vaan. Mulla on taas niin paha olla. Kaikki on ohi nyt, oon ihan tyhjän päällä. En ole mitään. Ei ole opiskelupaikkaa syksyksi, ei töitä eikä edes halua tehdä asian eteen yhtään mitään. Haluan vaan olla ja unohtua. En halua, että ketään painostaa ja pakottaa mua tekemään asian hyväksi mitään. Kaikki kysyvät " mitä aiot nyt sitten tehdä?". EN MINÄ VAAN TIEDÄ. Jättäkää mut rauhaan. En halua mitään, haluan vaan nukkua. On niin sietämätön olo. Riittämätön, mitätön, huono. Haikea.