Unohdus.

On niin vaikeaa. Kun joutuu olee ihan yksin, päivästä toiseen herätä uuteen kamalaan päivään ja toivoa ettei olisi herännyt. On niin ikävä. Et päässyt tänä viikonloppuna mun luo. Tuntuu ikuisuudelta. Ja vaikka viikonloppu lopulta tulee, se kestää vain hetken ja meet taas. Jatkuva ikävä, eihän tätä voi kestää! Tietäen et tää ei ihan heti lopu. Ei oo menny edes puolta ajasta. MUL ON VAA NIIN KOVA IKÄVÄ. Ja ihmiset olettaa, et mä oon jo tottunu tähän. No en ole enkä varmaan tuukkaan tottumaan. Koska totuin jo siihen, että olet mun lähellä koko ajan. En mä totu tähän enkä oikeasti halua olla edes olemassa tänä aikana. Toivon vaan, että voisin mennä nukkumaan ja herätä siihen päivään, kun tää kaikki on ohi. Kun oot mun kanssa etkä sano sunnuntaisin näkemiin.

Eilen lupasin nähdä kaveriani. Se tuntui hyvältä idealta, mutta vähän ennen kun piti lähteä en enää halunnutkaan. Tuntui niin vaikealta saada lähdetyksi. Ihan mahdottomalta. Meinasin jo perua koko jutun, kysyinkin häneltä että onko pakko. Se sano että on. Jouduin lähtemään vaikken olisi halunnut. Kai se oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Aluksi oli vähän ulkopuolinen olo, tunsin kyllä kaikki ihmiset, mutten oikeen osannut sanoa mitään. Ei tehnyt mieli puhua. Jos puhun, tunnen että olen olemassa enkä halua olla olemassa. Kotonakaan en paljoa puhu, mieluummin oon vaan hiljaa ja yritän olla näkymätön. Kuitenkin, kun alkoholi alko vaikuttaa niin ajattelin että oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Oli se ihan kiva ilta tavallaan ja tavallaan ei. En puhunut paljon ja mietin vaan humalaa ja sitä kuinka ihanaa olisi olla koko ajan humalassa. Voisi unohtaa kaiken pahan, olisi vaan sekava olo eikä pystyisi ajattelemaan. Miten mukavaa se olisikaan.

Kuitenkin on vaan niin paljon helpompi jäädä kotiin. Olla vaan, katsoa leffoja ja sarjoja, unohtaa muu maailma. Jäädä paikalleen ja unohtaa. Saada muut unohtamaan sut. Ei mua kukaan kuitenkaan kaipaa. Kyllä ne muut löytää parempaakin seuraa kuin mut. Enhän mä edes osaa jutella mistään. Kun en tiedä mitä maailmassa tapahtuu. Koska ei kiinnosta. Ei vaan kiinnosta. Vihaan maailmaa, vihaan ihmisiä vihaan vihaan vihaan mun elämää. En halua muistaa, haluun vaan uppoutua johonkin mikä saa mut unohtamaan tän kaiken. Että olis helpompaa. Maailma saa mut silti kiinni, joka päivä se saa mut. Jos ei aiemmin, niin yöllä viimeistään. Kun koitan käydä nukkumaan. Kaikki palautuu mieleen enkä voi enää nukkua. Ja pistän itseni muistamaan, se on mulle ihan oikein. Muistaa kaikki paha, tuntee tää tuska. Joka päivä se syö mua sisältä. En tiedä enää onko vika mussa vai maailmassa. En tiedä. Eikä sillä oikeastaan väliä olekkaan. Ei se mihinkään häviä, se on, se on ollut niin pitkään. Vaikka jonain päivänä onnistuisinkin peittämään tämän ihan täydellisesti, tää paha olo on mun päässä eikä se jätä mua rauhaan. Mä oon väsynyt olemaan olemassa. Mua väsyttää niin paljon. Onneksi päivisin saan olla ihan yksin, nukkua iltapäivään ja olla hiljaa.

Herätys.

Kevät. Istun terassilla juomassa aamuteetä. Vaikka ei oo enää aamu sillä heräsin yhden jälkeen. On lämmintä ja laitoin jopa shortsit jalkaan. En tiedä miksi, eihän niitä ketään näe mutta laitoin kuitenkin. Musta huppari on liian kuuma, en jaksa tehdä asialle mitään. Musiikki soi hiljasella kännykästä. Aurinko maalaa varjoja terassin lautoihin. Kyyneleet vierivät aurinkolasien takaa. On taas pitkä aika siihen, että nähdään. Ihan liian pitkä. Mietin, että tämmöstä tämä tuleva kesä tulee olemaankin. Minä yksin ulkona istumassa, katsomassa miten kaunis maailma on osaamatta arvostaa sitä. Jos istuisit mun kanssa, nämä kauniit hetket ei menisi hukkaan. Nyt ne hetket on vaan surullisia, sokaisevia. Yksinäisyyttä täynnä. Enkä halua herätä auringon valoon. Päivä toisensa jälkeen. On liian valoisaa, on liian vaikeaa piilottaa ahdistus. Ei oo mitään järkeä olla hereillä.
Tekee mieli juoda. On tehny jo pitkän aikaa eikä mua mikään sinänsä estä. En vaan taida jaksaa mennä ihmisten ilmoille. Näyttää ihmiseltä. Esittää elävää. Vetää kännejä ja nolata itseni. Haluaisin, mutten jaksa vaivautua. Juominen on ainoa tekeminen minkä keksin. Sen lisäksi ei oo mitään. Tavalliset ihmiset käy kouluissa ja töissä. Minä nukun siihen asti kun muiden päivä alkaa olla lopuillaan. Ja esitän, että olen olemassa. "Ootko tehny tänään mitään järkevää?" Mitä tohon voi vastata. En tietenkään ole. Enkä oo siitä ylpeä. En vaan jaksa. Antakaa mun nukkua. Talvi tule jo.

Tuska.

Anteeksi. Anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi. Ansaitsen tän kaiken. Jokaikisen huonon päivän mikä mulla on ollut ja tulee olemaan. Jokaisen niistä. Jokaisen mahdottoman hengenvedon, jokaisen loukkaavan sanan, jokaisen viillon, jokaisen nälän, jokaisen pettymyksen, KAIKEN. Ansaitsen sen kaiken pahan ja enemmänkin. Tää on ihan oikein. Mun kuuluu tuntee tää kaikki, kaiken kuuluu mennä väärin, on mulle oikein ettei asiat mene niinkuin suunnittelen. Ansaitsen sen ettet oo mun kaa koko ajan. Ansaitsen jokaisen yksinäisen päivän, tunnin, minuutin, sekunnin. Jokaisen kyyneleen ja kaiken kivun. Jokaisen painajaisen.
Mä oon paha enkä ansaitse mitään hyvää. En ansaitse Sua. Sua en todellakaan. Mä oon pilannu kaiken, pilaan jatkuvasti vieläkin ja tulen pilaamaan. Miks mä oon olemassa, miks? Miks mä teen näin, MUN PITÄS PITÄÄ VAAN SUU KIINNI. En mä saa sanoa, mikä mua ärsyttää, koska en mä ansaitse lohtua, haleja, suukkoja, sääliä. EN MITÄÄN. Mun kuuluu kärsii ihan yksin. Yksin. Ei oo Sulle oikein näyttää tätä oloa. Ei sun tarvi tietää, ei sun tarvi auttaa. Mun pitäis vaan olla hiljaa, sanomatta mitään, HYMYILLÄ ja olla kuin ei oliskaan. Kuin mul ei ois mikään hätänä. Koska mä oon paha, mä oon huono ja mun kuuluu kärsiä. Tää on oikein. Millon mä tajuun sen, millon mä ymmärrän et näin tän pitääkin olla. Loppuun asti. Mä ansaitsen tän kaiken!

Sokaisevaa.

Onnea on istua kuuma kahvikuppi tai teemuki kädessä ikkunan edessä. No ei kai, ketä mä luulen huijaavani.
Kaksi kuppia kahvia ja yksi muki teetä. Heräsin 6:00 enkä saanut enää unta. Vaikka olin mennyt nukkumaan vasta 1:30 jälkeen. Kuvittelin, että katsoisin leffan ja yrittäisin sen jälkeen nukahtaa taas, mutta ei onnistunut. Pää tuntuu paksulta ja aurinko polttaa silmiä. Huominen on niin kaukana ja haluan vaan nähä Sut. Itkettää kaikki. Pelottaa.
Olen saanut aikaseksi tehdä jotain tulevaisuuden eteen. En tarpeeksi, mutta jotain sentään. Ei se mihinkään riitä eikä mikään ole varmaa vielä. Ja epävarmuus on painajaismainen. Niin on myös painajaiset öisin.
Pää on taas ihan sekaisin tai ehkä se johtuu vähäisestä unen määrästä, en tiedä. Mut haluun vastauksia. En jaksa ODOTTAA.

Pettymys.

Oon niin huono. Kaikkien mielest. Tunnen itteni niin huonoks, eikä se oo mikään ihme, kun kaikki haukkuvat mua. Oon pettymys. Kaikki joutuvat vaan pettymään muhun ja niin minäkin. Ymmärrän. Ei musta voi kukaan koskaan olla ylpee. En ikinä saavuta mitään hienoa, enkä edes yritä. Oon täydellisen hyödytön. Anteeksi maailma.

Pako.

Pakenen todellisuutta nukkumalla päivät. En halua nähä tätä maailmaa. Se on niin turha ja tyhjä, ei mitään mulle. Öisin se kuitenkin aina iskee. Todellisuus. Ja ajatukset valtaa pään. En edes tiedä onko se hyvä että kohtaan ne ajatukset öisin. Yöllä on pimeetä ja muut nukkuu, joten saan ainakin olla rauhassa. Saan olla pimeässä, hukkua siihen. Kenenkään ei tarvitse nähdä tätä. Mutta öisin oon myös ihan yksin. Ja se yksinäisyys on hirveetä.

Päivällä on niin valosaa ja kaikille pitää esittää, että oon kunnossa. Ei ketään kylläkään kiinnosta mitä mä tunnen, mut en siltikään haluu näyttää tätä. En haluu kysymyksiä. Paitsi ehkä Sulta. Mut sitä on turha toivoa kai.

Tällä hetkellä mua tietenkin vaivaa eniten se ettet Sä ole mun kaa koko ajan. Eihän se Sun vikas oo eikä sille mitään voi. Mut mä en vaan totu siihen. Mä tarviin Sua, ei mul oo muita. Mä ehdin jo tottua siihen, et voin kertoa Sulle mitä kerrottavana on heti kun tarvii. Nyt en voi. Joudun odottamaan, että vastaat viestiin enkä voi koskaan olla varma millon ehit vastaamaan. Ja kun oot leirillä, en voi pitää yhteyttä ja se on sietämätöntä. Tää on mun isoin ongelma nyt. Ja se vaan pahentaa tätä jatkuvaa pahaa oloo. Mikä on jatkunu jo monta vuotta. Eikä oo koskaan ollu näin voimakas. Ja kamalinta on tietää, et tää tilanne kestää viel ihan hemmetin kauan. Ja jokaikinen päivä on tuskaa. Haluun tän jo loppuvan. Tää on niin vaikeaa. Myös mulle, rakas.

Yö.

Eilen yöllä en saanut unta ja tällä kertaa olisin halunnut nukahtaa. Olin hereillä viiteen asti ja kun päätin mennä nukkumaan, niin en saanutkaan unta. Kuudelta muiden herätyskellot alkoivat soida enkä pystynyt nukahtamaan siinä melussa. Olo oli niin toivoton ja olin melko väsynytkin. Ulkonaki alko olla valosaa. Nukahdin kai sitten ennen seitsemää onneksi ja heräsin neljän maissa. Ärsytti, koska en mä voi jatkaa näin. Jos mun tarviikin yhtäkkiä herätä joku aamu kahdeksalta tai aiemmin, niin eihän se onnistu millään tällä unirytmillä. En vaan tiiä jaksanko muuttaa tätä asiaa. Äh.

Aurinko paistaa taas. Ehkä alan jo tottua siihen. Kesäsin aurinko ei häiritse mua pahemmin, mutta talvella ja etenkään keväällä en siedä sitä. Mun pää on taas ihan tyhjä. Eilen illalla/yöllä itkin jatkuvasti. En vaan voinu lopettaa, aina kun päästin ajatukset pyörimään niin kyyneleet alko valua. Ehkä se on hyvä välillä itkeä kunnolla. Koska nyt ei itketä pitkäst aikaa. Voi sekin toki nopeesti muuttua, mut välil tarvii itkeä. Siit tulee tavallaan parempi olo jos on pitkään yrittäny pitää kaiken sisällä.

Nyt on jo tiistai eikä tämäkää päivä enää kauan kestä. Sit tulee keskiviikko, jolloin mulla on jopa jotain tekemistäkin. Se päivä menee nopeasti, luulisin. Sitten onkin jo torstai, saattaa olla että on tekemistä sillonkin ja tadaa, perjantai saapuu vihdoin. Kumpa viikonloput vaan olis pidempiä, niin saisin olla Sun kanssa pidempää. Ehkä mun nyt kannattaa lopettaa kirjottaminen, ettei ahdistus taas ala kasvaa. Parempi olla näin, tuntematta mitään.

Tyhjyys.

Eilinen yö oli taas niin ihana. Itkin vaan. Ikävää. Vaikka oli vasta sunnuntai yö. Kaikki näyttää niin toivottomalta. Vielä ihan liian monta aamua yksin. Olo on niin tyhjä. Tuima. Kyyneleet silmissä. Itkettää muttei tunnu pahemmin miltään. Etkä Sä vieläkään ymmärrä. Et tää on mullekkin vaikeaa.

Tiedän, et se oot Sä kenen tekemisii vahditaan päiväst toiseen ja joudut herää kuudelta aamulla. Etkä saa tehä mitä haluat. Mut on tää mullekkin vaikeaa. Jos vaan näkisit mimmonen oon päiväst toiseen. Miten en haluu herätä, miten en jaksa syödä, miten heti aamusta itken, miten saatan vaan istua tai maata sängyllä ja tuijottaa tyhjyyteen. Ja sitten taas purskahtaa itkuun. Miten ylivoimaselta tuntuu mennä ulos ja tehdä tavallisia asioita. Saada jotain aikaseks. Hymyillä. Jaksaa hengittää. Jos sä vaan näkisit. Ymmärtäisitköhän sitten.

Voinko mennä jo nukkumaan, oonhan ollu hereillä jo kaks tuntii. Ei, en saa mennä, en mä voi nukkua, mun kuuluu kitua. Nukkuminen on liian helppoo. Mä ansaitsen olla hereillä ja tuntee tän tuskan. Koska oon itsekäs. Enkä osaa tukea sua. Vaikka et Säkään mua. Anteeks.

Ahdistus.

Mä en jaksa. En jaksa en jaksa en jaksaaa. SEKOON. Liikaa ajatuksii eikä ketään ketä kuuntelis. Ketä ymmärtäis. Niin yksin ihan yksin en jaksa olla yksin.
Ahdistus on palannut. On taas sunnuntai. Taas viis päivää ahdistusta eikä mikään helpota oloo. Ei mikään. Miks mun pitää ajatella en haluu ajatella. Menkää pois!! poispoispoispois pliis. Mä en jaksa tätä. En mä voi olla tälleen, en mä voi pitää mun suuta kiinni kokoajan, en voi pitää tätä sisäl en voi. Kyl se ilmenee jotenki ja jos en voi puhua, niin se vaan kasvaa mun sisäl, syö mua sisält, paisuu niin isoks et saan taas jonkun kohtauksen. Siin käy aina niin. Tai ehkä nyt on eri tilanne. Ennen vaan torjuin mun ajatuksii ja se loppu aina sekokohtaukseen. Nyt kyl AJATTELEN niin paljo et sekoon, mut en vaa puhu. En saa näyttää tätä, en saa olla heikko, en mä ansaitse sääliä enkä lohtua. Milleen tää loppuu? Jos en voi puhuu. Se näkyy jo mun jaloissa. Viiltoina. Jotka muistuttaa mua mun huonoudesta. Se näkyy unirytmin järjettömyytenä. Neljän-viiden maissa yöllä nukkumaan ja herään kolmen maissa iltapäiväl. Se näkyy kun itken jatkuvasti ajatusten takia. Kun näen painajaisii. Kun en haluu herätä. Kun en haluu olla hereillä. Kun ahdistaa masentaa ei kiinnosta mikään en jaksa. Kun raivoon joka asiast. Ku hyvätki asiat AHDISTAA niin paljon et niistäki tulee PAHOJA. En jaksa tätä oikeesti en jaksa!
Ei täs tekstis oo mitään järkee, anteeks. Luulin et pystyn kertoo milt tää tuntuu mut en osaa. En osaa selittää tätä, tää on liian sekavaa. Mä oon väsynyt, haluun vaan nukkumaan. Herättäkää mut joulukuussa.

Täydellinen.

Tänään tapahtui jotain kamalaa. Nimittäin heräsin jo ennen kymmentä. Enkä saanut enää unta. Oli siis pakko nousta ja aurinko paistoi taas. Olin hetken jopa aurinkolasit päässä sisällä, aurinko vaan saa mut ahdistumaan niin paljon keväisin. Vihaan kevättä, kaikki on silloin huonoimmillaan. Näen auringon ja mietin kaikkia ilosia ihmisiä, jotka osaavat nauttia sellaisista asioista kuin auringonpaiste. Ja tuun vaa surulliseks. Tuntuu kuin kaikki muut ihmiset olis taas innoissaan keväästä ja lisääntyvästä valosta, mut mä en vaan osaa. Se vaan ahdistaa.
Herääminen ahdisti myös, koska tajusin että joudun olemaan niin monta tuntia hereillä, ennekun tuut taas mun luo. Mitä mä kaikella tällä ajalla muka teen? Väsyttää myös niin kamalasti ja oon varmaan saanut taas aikaan kofeiiniriippuvuuden. Mahtavaa. Tekee vaan mieli lyödä päätä seinää. En ees tiiä mitä tunnen. Ei pahemmin masenna, ennemmin ahdistaa. En tiiä.
Eilinen yö oli taas kamala. Piti mennä nukkumaan joskus kahden maissa, mut keksin jotain turhaa tekemistä ja kello olikin yhtäkkiä taas kolme. Pyörin sängyssä ajatuksineni ja meinasin seota. Ei vaan nukuttanut. Katoin kelloa ja se oli taas 4:15. Kiva. Senkin jälkeen kesti vielä kauan ennekuin nukahdin.
Tekee mieli huutaa. Mun pää on ihan sekasin. Ajattelin taas olla niin hymyileväinen tänään kun tuut, mut se tuntuu niin pahalta. Ihan ku valehtelisin. En jaksa esittää. Ilosta. Elävää. Täydellistä.

Odotus.

Tyypillistä. Heräsin taas kolmen maissa iltapäivällä. Ja silti väsyttää. Viikonloppuna pitäisi herätä ihan eri aikoihin,mitäköhän tästäkin tulee. Oon taas pettynyt itseeni. Anteeks.
Voisin tänään tehdä jotain hurjaa, mennä ulos. Ehkä kohta.. tai huomenna. En tiedä. Saa nähdä. Taas yks toimeton, turha päivä edessä. Tai puolet siitä, kun heräsin näin myöhään. Valvon kuitenkin kolmeen-neljään asti yöllä, eli monta tuntia jäljellä täynnä tuskaa. Ehkä voisin sittenkin mennä ulos. Kuunnella musiikkia täysillä, kävellä vaan. Siin on kyl riski, et päästän kyyneleet valumaan. Tiiän et tekis hyvää mulle mennä ulos raikkaaseen ilmaan, mut mua pelottaa. Sisäl oon turvassa, tääl voin piiloutuu huoneeseen ja kadota peiton alle. Tää on nyt kyl tosi vaikeeta, miten ulos meneminen voi olla näin vaikeeta? Millon must tuli näin huono. En osaa enää mitään, oon kyl tienny sen pitkään. Huono.
Aurinko ahdistaa. Voisin laittaa aurinkolasit. Jos siis jaksan mennä ulos ollenkaan. Ois niin helppoo vaan olla menemät mut sit oon viel pettyneempi itteeni. Enkä jaksais kokoaja vihata itteeni. Kaikki on niin turhaa. Mun elämä ei oo ku odottamist. Odotan viikonloppua, sitä et Sä tuut. Ja sit on taas sunnuntai ja jään yksin. Odotan taas uutta viikonloppuu ja taas seuraavaa ja seuraavaa. Odotan et tää vuos loppuu. Täs vuodes ei oo mulle mitään. Tää on pelkkää odottamist. Eikä aika tunnu kulkevan yhtään mihinkään. Vuosi on vieläkin vasta aluillaan, vaik se on kestäny jo koko ikuisuuden. Mä en tiiä selviinkö täst vuodest ja täst jatkuvast ikäväst. Anteeks, tiiän. En sais valittaa.

Siivet.

Mikä mulla muka on huonosti? Sitä Sä ihmettelet. Sä et vaan suostu ymmärtämään, tai sitten et halua uskoa. Tiedän, periaatteessa mulla on "kaikki hyvin". Mul on perhe (vaikka nyt onkin vähän vaikeaa), mulla loppu just koulu ja luultavasti valmistun keväällä ylioppilaaksi, mä oon "lomalla", mul on pari kaveria ja ennen kaikkea mulla on Sut. Muutenkin päällisin puolin näyttää siltä et mulla on kaikki hyvin. Mut Sä et tajua! Mun PÄÄN SISÄLLÄ ei oo mikään hyvin! Siel on pilkkopimeää. Mun pää ei tykkää tästä tilanteesta, kun joudun olee toimettomana päivät pitkät ilman Sua. Mun pää kääntää mut mun perhettä vastaan, mä en kestä olla kotona. Mun pää sanoo että KUKAAN ei välitä musta eikä mulla ole kavereita. Eikä mulla olekkaan. Ainoo oikee kaveri on ulkomailla eikä pidä yhteyttä. Se sattuu. Se oli ainoo kenelle pystyin puhuu rehellisesti näist asioist, koska tiesin et se ymmärtää. Mun pää saa kaiken hyvän näyttämään niin pahalta. Sä et vaan tajua. Ei mul tarvitse olla jotain isoa kamalaa ongelmaa/tapahtumaa/traumaa tms. jotta mulla olis paha olla! Mul on TOSI paha olo, vaik siihe ei oo Sun mielest mitään syytä.

Enkä mä voi tälle mitään. En mä hae huomiota, jos mä tekisin niin, niin viitäisin käteen. Mut en viillä. (ainakaan käteen). Enhän mä ite valinnu että "haluampas nyt olla masentunut ja tyytymätön elämääni". En. Enkä mä halua et tää jatkuu. Mut mikään ei auta. Eikä etenkään se, kun Sä vähättelet mun ongelmia. Ei masennus oo mikään kilpailu. Ei siihen tarvita diagnoosia, lääkemääräyksiä, pakkohoitoa, ei mitään näistä. Jos musta itsestä TUNTUU siltä että mulla on paha olla, niin kyl mä ihan ite tiedän, että masentaa. Miks et Sä voi uskoa mua? En mä keksi tätä pahaa oloa, miks mä niin tekisin? Ihan ku tää olis hauskaa nähä maailma mustana. Ei todellakaan ole. Mä haluan tän pois. Mä en haluu et tää jatkuu mut en osaa lopettaa tätä itse. Ei se oo niin helppoo. Et Sä voi sanoa mulle että "piristy nyt". Ei se niin mee.

Luuleks Sä, et jos mä en kerro Sulle näist asioist enää, niin niit ei oo enää olemas? Kyllä ne on ja entistä vahvempina. Nyt kun en saa nähä Sua joka päivä. Mulla on enemmän aikaa päästää tää kaikki taas valloilleen. Antaa näiden mustien siipien ottaa mut suojaansa. Tääl on niin yksinäistä. Eikä siivet päästä valoa lävitseen. Ne on äänieristetyt eikä kukaan kuule kun mä HUUDAN. apua. Mut tääl on turvallinen olo, ruokin negatiivisyyttä ja torjun valoa. Piiloudun kevään sokaisevalta auringolta. Istun pimeässä, yksin. Ja odotan että tulet taas kotiin viikonloppuna. Hymyilen ja nauran, koitan olla vahva. Yritän pitää tän kaiken sisällä, ei tätä saa näyttää. Mut haluaisin kertoo sulle KAIKEN, ihan kaiken. On niin vaikeeta esittää, ja liian usein hajoan, rakoilen,paljastan. Ja Sä näet ne siivet. Ne mustat siivet. Etkä Sä sano mitään. Ja pahinta on, että mä tiedän et Sä näet ne. Muttet sano mitään. Sä näet mun pahan olon, muttet suostu uskomaan, hyväksymään tätä asiaa. Et mul on oikeesti tosi paha olo.

(kirjoitettu viime yönä)

Yksin.

Tuntuu  ku oisin ihan yksin. Tässä maailmassa. Ei ketään muuta. Ajatukset on sekavii. En oo poistunu talosta mihinkään moneen päivään. Vaikka meinasin.
Kädet on jääkylmät. En lämpene. Nälkä. Kauhee nälkä mut en jaksa syödä. Haluun nukkumaan haluun pois päästäkää mut pois!
Ei tää oo elämää.
Itkettää. En jaksa itkeäkkään, se veis niin paljon voimia. Päätä melkein särkee. Jos en pian syö. Pitää syödä mun on pakko syödä! Mitä mä teen?
Ahdistaa en saa henkeä haluun pois auttakaa en jaksa! En jaksa olla yksin, ihminen tarvii muita ihmisii, mä oon niin yksin, eiks tääl maailmas oo ketään muuta? Joku joka tajuis. Ymmärtäis. Milt tää tuntuu.
Heikottaa. Kädet on vieläki kylmät.

Väsynyt.

Mulla ois niin paljon kerrottavaa. Ja silti niin vähän. Oon ristiriitanen ihminen.

Heräsin tänään vähän aikaa sitten. Puol kolmelta iltapäivällä. Heräsin kyllä aiemminkin ,mutta kun avasin silmät, halusin vaan nukkua. Päivän pahin hetki on se kun herään. Herään tähän julmaan kylmään todellisuuteen. Ja pakotin itteni nukkuu lisää. Heräsin uudestaan kahden jälkeen eikä olo ollut sen parempi. En pystynyt enää nukkumaan ja oli pakko nousta. Söin aamupalaa vaikka ei ollut edes nälkä. Tiesin että on silti pakko syödä, koska eilen söin vaan neljä leipää ja suklaapatukan.
Tiedän. Ei tän näin pitänyt mennä. En mä sais laihtuu, oon aina ollu alipainonen, ihan syntymästä
saakka. Teen tästä ehkä oman postauksen joskus, vaikken haluis ajatella asiaa ollenkaa.

Oon ollu hereil vast muutaman tunnin, enkä jaksais enempää. Halusin vaan takas nukkumaan, voisin unohtaa tän sairaan maailman. Vai oonko mä sairas? Kuvittelenko vain. Niin mulle on monesti sanottu; mä vaan keksin mun kaikki ongelmat eikä ne oo oikeita. En enää tiedä, ketä pitäisi uskoa. Kumpa voisin lakata ajattelemasta. Se on kaiken pahan alku. Siitä se kaikki alkoikin, kun aloin ajatella liikaa.

Voisin tietty mennä takas nukkumaan, mut tuskin pystyisin nukahtamaan enää. Vaikka oon niiin väsynyt jo nyt. Yöllä en saanut unta, me riideltiin. Ajatukset ei jättäny mua rauhaa ja kun katoin kelloa, se näytti 4:25. Näin pahaa unta, niinkuin aina ja vaikka oonkin nukkunut yli kahdeksan tuntii, oon silti niin väsynyt. Kun koulu ei ollut vielä loppunut nukuin tosi vähän. Aamuisin jouduin heräämään kuuden seitsemän aikoihin enkä öisin saanut unta. Nukuin maksimissaan viisi tuntia yössä. Ja se oli tarpeeks. Koska jos olin nukkunut enemmän, olin paljon väsyneempi kuin yleensä. Vaikka oli väsynyt tietenkin muutenkin, ja nukahtelin iltapäivisin koulun jälkeen. Oppitunneilla en pysyny hereillä millään ja vihkomuistiinpanot on pelkkää sotkua.

Kun olin lukulomalla (eli luin ylioppilaskirjotuksiin) halusin herätä mahollisimman aikasin. En halunnut pystyä nukkumaan ollenkaan. Ja olin pettynyt itseeni aina kun heräsin vasta kahdeltatoista. Jossain vaiheessa onnistuin heräämään kahdeksan-yhdeksän maissa. Mutta halusin olla VÄSYNYT. En halunnut pystyä nukkumaan, koska en ansaitse unta. En mä saa nukkua, kun Sä joudut heräämään joka ikinen aamu kuudelta. Miten mä ees pystyn nukkumaan, kun tiiän et Sä oot ollu jo hereillä monta tuntia. Äh. Nyt en jaksa enää välittää. Ei mun enää tarvitse herätä, koska ei tarvii lukea. Ei tarvii yhtään mitään ja mun elämä on turhuutta täynnä. Vaikken vieläkään ansaitse nukkua niin mieluummin nukun, koska hereillä oleminen on tuskaa. En haluu olla hereillä en haluu en en en!

Miks en vaa vois saada vahvoi unilääkkeitä ja nukkua niiden avulla siihen asti, kun Sä tuut mun luo viikonloppusin. Tai siihen asti, kun tuut mun luo taas pysyvästi. Niin et saan nähä Sua joka päivä, saan nukahtaa Sun syliin joka ilta ja herätä Sun vierestä joka aamu. Mut siihen on viel pitkä aika. Ja mä oon niin väsynyt.

Negatiivista.

Okei. Eli päätin perustaa julkisen blogin. Sain idean eilen yöllä, kun kirjoitin salaista blogiani. Se on mun virtuaalinen päiväkirja, koska oon niin laiska kirjoittamaan perinteistä päiväkirjaa. Ja siihen on toinenkin syy. Perinteisen päiväkirjan joku voi löytää, mutta salaiseen blogiini voin kirjotella ihan rauhassa ilman että tarvitsee pelätä jonkun löytävän sen.

Mä en yhtään tiedä kiinnostaako ketään alkaa lukea mun blogia, koska oon niin negatiivinen ihminen, mutta toivon todellakin että saan lukijoita. En tarvitse mitään sataamiljoonaa lukijaa mutta muutama olisi ihan kiva. Joku jolta sais vähän palautetta mut ajatuksiin ja ehkä apua kenties? Vertaistukea. Oon niin yksinäinen nykyään ja olisi kiva että edes joku kuuntelisi ja olisi kiinnostunut. Edes vähän.

Pelottaa kertoa täällä blogissa oikeastaan faktoja itestäni, koska pahin pelkoni on että joku tunnistaisi mut. Eli en aio kertoa sellaisia asioita mistä mut voisi tunnistaa. Aion kuitenki rehellisesti kertoa pään sisäsii ajatuksii jne äh. Tuntuu että tää menee pielee jo nyt. En todellakaan oo hyvä kirjottamaan ja
tuntuu että nyt on paineita kun joku saatta jopa lukea tätä tekstiä. No, ehkä mä totun.

Voisin kertoa kyllä jotain itsestäni. Hmm. No, oon tyttö. Oon 18-vuotias ja -95. Oon lukiossa tai olin, koska koulu on nyt periaatteessa ohi, kirjotukset on hoidettu ja nyt on vaan "lomaa" kunnes sitten toukokuussa on lakkiaiset. Mulla on poikaystävä ollu jo pari vuotta ja rakastan häntä ihan älyttömästi. Hän on tärkein ihminen mun elämässä ja oikeastaan yks harvoja asioita miks jaksan ees olla elossa.  Oon tosi onnekas kun mulla on hänet. Mulla on myös ihan ok perhe, vaikka välillä on vaikea sietää heitä, mutta niin kai se kaikilla menee. Eli ei oo sinänsä perhe ongelmia, mutta suurin toiveeni just nyt olis päästä muuttamaan. Hmm mitäköhän vielä. No oon vanhin lapsi meien perheestä.

 Just nyt vihaan mun elämää enkä jaksais nousta aamusin. Miks mä nousisin, kun ei oo mitään tekemistä. Poikaystävä on armeijassa ja paras kaveri vaihdossa. Tää on tosi vaikeeta aikaa, koska tuntuu kuin mulla ei ois ketään. En oo IKINÄ tuntenu itteeni näin yksinäiseks. Mä tiiän et tämmösii valitus masennus blogeja on paljon paljon eikä ketään kaipaa uutta tämmöstä. Mut haluisin vaan pitkästä aikaa jutella jonkun kaa näistäki asioista. Vaik nää on vaikeita eikä niitä kerrota tosta vaan. Siks kirjotanki anonyymisti blogiin, koska se on helppoa. Mä oon ihmine ja ihmine tarvii muita ihmisii. Mä tarviin jonkun, jota edes hieman kiinnostais. Mä en voi pitää tätä kaikkee sisälläni, en vaa voi! Tää blogi on paikka mihin aion kirjottaa mitä tunnen, ja toivon että joku sattuisi lukemaan ja kommetoimaan(kin). Mä en vaa jaksa tätä enää. Tätä esittämist ja asioiden pitämist sisällä. En voi. Hajoon pian sirpaleiks.
Mun ajatukset on liia sekaset,en osaa kirjottaa enempää. Kopioin nyt salasesta blogistani pari pätkää teienki luettavaks,nää on siis kirjotettu eilen:

"Mitä mulle kuuluu? No, nyt se on ohi. Koulu nimittäin. Oon mun lukion käyny. YO kokeet tehny. Oon vapaa kaikesta ja vapaa tekemään mitä ikinä lystään. Oon tullu siihe pisteesee elämäs mitä oon kai aina odottanu. Mut..mä en oo tyytyväine. Päinvastoin. En tykkää täst tilanteest. Tää on pahaks mulle. Todellakin. Ihan liikaa aikaa itelleni, LIIKAA. Liikaa aikaa olla YKSIN. Ja voi, nyt mä todellaki oon täydellisen yksin."

" Mun sisäl on pilkkopimeää. Niin synkkää. Ei oo iloo. On ollu tosi muutosrikasta aikaa, kaikki on erilaista nyt. Oon iha sekasin. Koulu loppu enkä oo tainnu tajuta sitä vieläkää kunnol, en pysty rentoutumaan. Tuntuu siltä että pitäis tehä jotain, mut ei oo mitään tehtävää! "

"Taitaa olla maanantai ja kello on kaks yöllä. Heräsin kahelt päiväl, koska miks heräisin aiemmi? Ei oo mtn syytä herätä, mun elämäl ei oo tarkotusta. Oon ollu koko päivän huoneessani."

"Miks se tekee näin. MIKS. Toivon joka kerta et se ottais mut syliiin ja sanois etten saa enäää viiltää ja kysyis mikä mulla on,mite se vois auttaa,lohduttais mua. Kerranki. Se taitaa olla vaa unelmaa. Enkä mä lohduttelua ansaitse. En ansaitse mitään,muutaku kituu. "

"Oon iha sekasi kaikest. Ehkä pitäis vaa mennä nukkuu taas (ja herätä joulukuus). Öitä."

Jep, tähä loppuu tää turhaaki turhempi postaus ja saa kommentoida todellakin. Heippa!