0!!

TJ0!!!! Siis ihan oikeesti!! Se on ohi, inttileskeys on ohi, yksinäisyys on ohi ja tää kamala vuos on melkee ohi! En ees osaa uskoo tätä viel. Tuntuu, ku sunnuntaina taas pitäs sanoo heippa ja nukkuu arkipäivät yksin. Mut ei. Nyt mä saan nukkuu Sun viekus. Vihdoin. Tää kidutus on ohi.
Ei vittu mä en oikeesti tajuu, et tää oli täs nyt. Ei enää tätä inttipaskaa, ei enää.On ollu iha hito vaikee vuos, iha tosi super pitkä ja synkkä ja yksinäine. Kaikinpuolin huono vuosi. Mä oon iha sekasi, emmä voi ymmärtää, et yhtäkkii näin vaa naps, se loppuu.
Kyyneleet vierii kun kirjotan tätä. Mul on vaa nii helpottunu ja emmätiiä sekava olo, ku tää on nii outoo ja tottakai iha superihanaa, mut en vaa ymmärrä tätä kunnol. Oon kärsiny niin paljon tän vuoden aikan, et tuntuu ku en enää yhtää enempää jaksais. Ja ku ei tarviikkaa. Ei enää tarvii, se on kärsitty pois, kokonaine vuosi. Voi vittu mä parun iha kunnol tääl. Kello on puol kolme yöl ja mul on huomen töitä, mut ei haittaa koska TJ0 ja mun elämä voi vihdoin alkaa.
SE ON IHAN OIKEESTI OHI NYT! Eihän tää oo unta, EIHÄN? Tää on totta tää on totta tää on niin totta. TÄÄ ON TOTTA, ONKS TÄÄ? TJ0.

2..1..

Eilen TJ2. Tänään TJ1. Mitä hittoa. Siis huomenna, huomenna, Sä pääset pois. Pois armeijasta, pois vihreistä. Ihan paskaa ollu koko vuos. Ei mitää järkee. Ajanhukkaa.
Vituttaa. Vaik huomen piti olla vuoden paras päivä. Nyt vaan ahdistaa. Paniikki tekee tuloaan. Huomenna meet risteilylle. Mua ahdistaa niin suunnattomasti, ettei kukaan tajua. Ei kukaan tajua, miten mua ahdistaa Hän Kännissä LAIVALLA. Tuun hulluks pian.
En oo ees varma nähdäänkö huomenna, kun mulla on työjuttuja iltaan ja aögkjaklgjaögjaä. Edessä on vielä yks hirvee sairas uneton itkune (ehkä viiltone) yö. Miten mä sen viel kestän. Tää vuos on ollu jo ihan liikaa. Miks miks miks. Mä en jaksa enempää. Haluun vaan mennä sun vieressä nukkumaan. Ääääähhhhhh tarviin rauhottavia en kestä apua auttakaa. Hajoo pää!

3.

TJ3. Voinko ees uskoa tätä todeksi. En oikein. Miten nopeesti ja silti niin hitaasti tää kamala vuosi on mennyt.
Mun pää on ihan sekasin. En oikeen pysty kirjottamaan. Eilen menit takas kasarmille viimestä kertaa vihreissä vaatteissa. Seuraavaksi kun tuut, niin tuut omissa vaatteissa. Oot vapaa. Kohta oot taas mun ja sain tänään tietää, että saan asunnon. Kohta meillä on oma koti, oma rauha, Sinä ja minä.
Kolme päivää vielä. Kolme. Oikeestaan kaks. Mitä ihmettä. Mihin tää vuosi meni.
En nyt ollenkaan pysty kirjottamaan, kolme tuntia unta, uudet viillot ja työpäivä takana, kello on jo 12 yöllä. Aamulla taas herään. Kohta voin taas herätä Sun viereltäs, enkä enää oo yksin.
TJ3. Onko tämä unta?

31.

Mun mieleni temppuilee taas. Läski läski läski. LAIHDU! 
Niin just. Ahdistaa ihan kamalasti syödä tai en tiedä ahdistaako, koska syön kokoajan, mutta pääni sisällä huudan ÄLÄ SYÖ, OTA VÄHEMMÄN. PAINAT LIIKAA!!!! 

On totta, että oon lihonu pari kiloa. Ja se tuntuu kamalalta. Ja näyttää kamalalta. Ja ne pitää saada pois. Jonkun pitää taas huolestua. Mulla on oikeesti paha olla, mulla ei vaan ole enää aikaa pahalle ololle. En ehdi lietsoa sitä. Mutta ehtisin olla syömättä. Ehtisin. Pystyisin. Pystyin ennen. Pystyn uudestaankin.

Yritän syödä vähemmän. Se on vaikeeta, kun töissä syön melkein joka päivä kolme kertaa. Ja siellä on hyvää ruokaa. Mutta olen yrittänyt ottaa vähemmän. Jättää leivän pois, jos ei oo hyvää leipää. Ottaa vähemmän VÄHEMMÄN! Älä ota sitä lautasta täyteen vitun läski, älä syö vatsaa täyteen, hyi helvetti!

En saa otetta tästä. Nälkä tulee ja sitten syön. ÄLÄ SYÖ. SUN PITÄÄ LAIHTUA, ETKÖ SÄ YMMÄRRÄ! Koht tulee itku. Miks. Miks. En mä jaksa.
Lainasin kirjan Ihana meri. Oon lukenu sen jo kahdesti ennen. Viimeks sillon, kun laihduin paljon. Ehkä saan motivaatiota.

Mun pään sisällä on sota. Yks puoli huutaa LÄSKI ja toinen sanoo Ei sun tarvi laihtua, oot jo laiha eikä ketään kiinnosta, paljonko painat. 
Mut en mä jaksa. Haluun antautua. Mutta pelottaa. Omat voimat. Omat teot ja valinnat.

Ei saa paljastaa. Hei ei ketään kiinnosta, miltä susta tuntuu. Antaudu vaan. Ei niitä kiinnosta. Ei oikeestaan. Eihän sulla mikään ole.

44.

Bussissa pidätän kyyneliä. Kaikki tuntuu niin raskaalta. En jaksa. En mä oo mitään. Yritän ja yritän, yritän olla ihminen, niinkuin muut, tehdä parhaani ja olla osa jotain. Kuulua johonkin. Mutta en mä kuulu. En mä kuulu mihinkään. Tulevaisuus pelottaa. En tiedä mitä tapahtuu puolen vuoden päästä. Yritän tehdä kaikkeni, että saisin jäädä työpaikalleni vielä sen jälkeen, mutta en vielä tiedä mitään. Ja mua vaan pelottaa niin. Mitä jos mulle sanotaankin heippa. "Kiva kun olit täällä, ehkä törmäillään". En usko, että pystyisin pidättelemään kyyneleitä tossa tilanteessa, Tuskin. En kestä, jos jään taas yhteiskunnan ulkopuolelle. Muiden silmissä mitätön laiskimus. Mitäänsaamaton. Huono.

Tänään oli huono päivä. Aamusta asti olin pahalla päällä. Ei oikeastaan sattunut mitään, mistä olisi tullut paha mieli. Olin vaan tosi masentunut. Vitutti kaikki. Ihan kaikki, koko ajan, koko päivän. En vaan jaksa tätä samaa harmaata koko ajan. Herään, olen töissä, tuun kotiin, nukahdan hetkeks, teen jotain ja meen nukkumaan. Sama seuraavana päivänä. Illalla mietin, että ei helvetti, huomenna tulee taas aamu. Ja on pakko herätä, ei voi jäädä sänkyyn makaamaan. Vaikka NIIN tekis mieli. Äh.

Sentään sain tänään syötyä vähemmän. Pakko laihtua. Oon lihonu niin paljon. Töissä on liian hyvää ruokaa ja otan aina liikaa. Pitää ottaa pienempiä annoksia ja kestää nälkää. Pakko. Pakko pakko pakko. LAIHDU SENKIN LÄSKI.

Väsymys on kiva. Pitäiskö sittenkin tänään valvoa vähän, niin huomenna ois hauskaa. Yliväsyneenä. En tiedä. Nukkuminenkin on hauskaa. Nukkuminen on parasta. Voisimpa nukkua seuraavat 44 päivää, niin Sinä tulisit pysyvästi kotiin ja omissa vaatteissa.

60.

Vittu mitä paskaa. En jaksa. En vaa jaksa nyt. Miks pitää olla näi vaikeeta. Miksmiksmiksmiksmiks.Vihaan vihaan vihaan kaikkea just nyt. Tai oikeestaan melkeen aina. Nyt on vaa paha hetki. Vitun paska. Kello on kolme yöl. Ihan sama. Siivet antakaa suojaa. Peitelkää mut synkkyyteen.

66.

Hahahah on ihanaa olla vitun väsyny. Ajatukset on sekavii. On ihanaa, kun ei voi ajatella selvästi. On ihanaa olla yliväsynyt. On ihanaa ihanaa tuntee tää paska. Vihdoin. Kunnolla. Nyt mulla on syy olla oikeasti väsynyt. Nyt mulla on syy ja lupa valittaa.
Unirytmi ei tahdo muuttua, mutta huomenna on toinen työpäivä ja pitää taas herätä kuuden jälkeen. Ihan sama. Herään, teen työni, tuun kotiin, nauran väsynyttä naurua ja joskus taas nukahdan. Herään olen nukun herään olen nukun. Ei kenenkään tarvi tietää miltä musta tuntuu. Töissä voin pitää tekohymyä yllä ja tehdä mitä pyydetään. Selviytyä vaan. Pinnan alla on synkkää mustaa pelottavaa syvää kylmää vettä. Oon jo kastanu jalat sinne. Kohta opin taas uimaan.
Kaikki on ihan vitun perseestä, kiitti moi.
66 päivää vielä, niin oot kokonaan mun rakas.

71.

Mä olin oikees. Vaikka on enää vain vähän jäljellä, ikävä vaan ei helpota. Joka päivä mä ikävöin sua. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Jos mulla on tekemistä, niin en ehdi ajatella sitä niin paljon. Mutta viimeistään illalla tuun surulliseksi. Mietin, että kumpa olisit nyt tässä. Mentäisiin yhdessä nukkumaan. En olisi yksin, ei olisi kylmä. Olisin turvassa.
Nyt on jo lokakuu. Onneksi. Vähän päälle kaksi kuukautta yksinäisyyttä jäljellä. En osaa kuvitella sitä päivää, kun tiedän, että se on vihdoin ohi. Nytkin tulee kyyneleet silmiin, kun edes ajattelen sitä. Varmaan itken onnesta silloin. Tai ehkä en ymmärrä sitä vielä sinä päivänä. Luulen varmaan, että kohta Sä taas meet. Näen varmaan armeijaan liittyviä painajaisia sen päivän jälkeen. Luultavasti. Jos puhut armeijasta, en halua kuulla. En halua muistaa. Kamalin vuosi varmaan ikinä. Tuntuu ihan oudolta ajatella, että kohta me saadan nähdä joka päivä. JOKA päivä. Saan nukkua vierelläsi toivottavasti loppuelämäni. En oikeesti osaa kuvitella tota tilannetta. Vaikka tavattiinkin yli vuosi ennen kuin edes menit armeijaan. Silti. Tämän jälkeen varmasti arvostan paljon enemmän sitä, että saan olla Sun kanssa. Saan nukkua Sun vieressä. Saan herätä Sun viereltä aamulla. Rakastan Sua yli kaiken.
Nyt vähän muita kuulumisia. Kerrankin jotain hyvää. Näin mun parhaan kaverin VIHDOIN. Yli vuoteen ei oltu nähty. Kun se oli ollut siellä vaihdossa ja sen jälkeen sillä oli vähän vaikeaa. Oon kuitenkin aina pysynyt sen kaverina, ja aion pysyä yhä. Vaikka nähtiinkin vain pari tuntia, olin silti tosi ilonen. Ihan kuin ei oltais oltu erossa yli vuotta. Outoa vähän. Kun ei välillä edes puhuttu. (Tai hän en puhunut.) Toivottavasti nähään silti pian uudestaan. Puhutaan nykyään jo paljon enemmän. Ymmärrän kyllä, että on vaikeeta tulla pois jostain, mihin haluaisi jäädä. Olen sen kokenut. Kaverini tarvitsee vain aikaa. Oon kuitenkin ilonen, että sain hänet takaisin.
Sitten vähän erilaista asiaa. Nimittäin oltiin baarissa viikonloppuna. Ja mut taidettiin huumata. Luulen ainakin niin. Jossain vaiheessa vaan jalat ei enää kantanu ollenkaan ja mut raahattiin pihalle, Muisti  meni aika pahasti ja poikaystävä joutui soittamaan vanhempani paikalle. Nolotti ihan hirveesti. En edes muista kotimatkasta mitään. Muistan vaan, kuinka joku raahas mut autoon, kun en pystynyt kävelemään itse, Onneksi jotkut kaksi tyttöä auttoivat mua, kun en löytänyt muita. En halua edes ajatella, mitä kaikkea olisi voinut käydä. Seuraavana päivänä olo oli ihan hirveä ja oksensin koko päivän. En taida nyt vähään aikaan mennä enää juomaan, sain tarpeekseni nyt. Jännää kyllä, koska olin päättänyt että tällä kertaa vedän sitten kunnolla. Yleensä mikään ei nouse päähän ja möksötän koko illan, kun muilla on hauskaa. No olihan mulla hetken hauskaa, mutta en ihan tämmöistä ajatellut. Jos joku mut oikeesti huumasi, niin oon kyllä tosi vihanen. En oo ikinä kokenut mitään tuollaista, vaikka oonkin ollu tosi kännissä. Aina oon pystynyt jotenkin kävelemään ja muistan aina illan tapahtumat suurinpiirtein, Nyt on niin epäillyttävä koko ilta, etten ihmettele jos mut olikin huumattu. Olkaa aina varovaisia juodessa. Mä olin tosi onnekas, kun musta pidettiin huolta.
Tämmöistä tällä kertaa, koitan nyt vielä pysyä hereillä loppupäivän, kun yritän muuttaa unirytmiäni.

81.

Ahdistaa. Alotan pian työharjottelun. Keväästä asti en oo tehny mitään, oon vaan maannu sohvalla ja syöny (tai ollu syömättä). En tiiä miten selviän kaikista tulevista sosiaalisista tilanteista. En vaan enää osaa. Tai luulen niin. En muutenkaan oo kovin hyvä sellaisissa.
Nyt ei vielä niin paljoa pelota, kun en oo varma millon harjottelu alkaa. Mut sit kun tiiän, niin alan varmaan hermoilemaan hulluna. Tosin oon vähän myös innoissani. Meen kuitenkin paikkaan, missä haluun myös jatkossa työskennellä. Ja siellä on varmasti kivaa. Ainakin kivempaa, kuin sängynpohjalla makaaminen, miettien miks ees heräsin.
Unirytmi on iso ongelma. Se on vieläkin se sama kolmelta yöllä nukkumaan, enkä herää ennen kahtatoista. En tiiä miten saan sen muutettua, kun se on ollut tätä jo hyvin pitkään. Voisin varmaan helposti alottaa yötyöt. Mutta kuuden aikaan herääminen? Se pelottaa ihan hirveesti.
Alkaa tuntua siltä, että kohta mun elämä alkaa. TJ81. Joulukuu tulee kohta. Mulla on leikkityöpaikka ja Sinä meet oikeeseen palkalliseen työhön. Mut ainakin mulla on jotain tekemistä, niin en joudu sillonkin odottamaan, että tulisit töistä kotiin. TJ0:n jälkeen tulee myös (toivottavasti) pian muutto omaan ekaan kotiin. En malta odottaa. Oon suunnitellut sitä jo koko vuoden. Välillä on tuntunut, että kohta muutetaan ja sitten se on taas jäänyt unholaan ja mä oon jäänyt peiton alle piiloon.
Kai se on parempi muuttaa vasta, kun tietää, että selviää taloudellisesti jotenkuten.
Nykyään oon ollut tosi yksinäinen. Sinä oot ollu kiinni parina viikonloppuna ja ne on tuntuneet kamalilta. Tänä viikonloppuna olikin erityisen kamalaa. Suurimman osan ajasta vaan nukuin ja itkin. Sitten menin kauppaan ja ostin liikaa herkkuja. Sitten vaan söin ja välttelin tunteita. Nyt on semmonen olo, että pitäis tehä jotain itselleni. Tälle tylsälle elämälle. Saada jotain sisältöö, eikä vaan maata sängyn pohjalla ja rypeä itsesäälissä. Seuraavana hetkenä ajattelen, why bother? En kuitenkaan onnistu. En ikinä onnistu. En mä saa mitään aikaseksi kuitenkaan. Kukaan ei voi olla musta ylpee.
Aikuisuus on vaikee asia. Nää on viimesiä hetkiä, kun voin oikeesti jäädä vaan sänkyyn itkemään. Kun me muutetaan, mun on pakko nousta. Mun on pakko tehdä töitä tai opiskella, jotta me selvitään laskuista. Mun on vaan pakko. Ei sillon enää voi jäädä muiden nurkkiin pummimaan, jos ei halua olla aivan säälittävä. Enkä halua. Haluan elää. En vaan tiiä osaanko. Jaksanko. Miten jaksan. Liikaa kysymyksiä. Liikaa epäselvyyttä tulevaisuudesta. Eihän mulla kuitenkaan ole koulupaikkaa eikä oikeata työpaikkaa. Vaikka saatan tämän harjoittelun ansiosta saada oikeankin työpaikan tai oppisopimuksen. Ja se olisi kyllä unelmaa. Nyt pitää vaan ryhdistäytyä. Sängyn pohjalla en saavuta mitään. Jos haluan jotain, mun on myös tehtävä jotain sen eteen!
Pelottaa vaan niin. Entä jos epäonnistun? Mä aina epäonnistun.
Pitää silti yrittää.

92.

Oon aivan mitätön. Saamaton idiootti. Laiska. Huono. Huono. HUONO.
Kaikki muut saa jotain aikaseks. Kaikilla muilla on elämä. Ei mul oo mitään oikeutta valittaa. Jos joku muu sanoo olevansa väsynyt, en mä voi sanoo olevani myös. Tottakai se toinen on väsyneempi, onhan se tehnyt jotain päivän aikana ja herännyt aikasin ja vaikka mitä kaikkea. Mitä mä muka oon tehny, että tuntisin itseni väsyneeksi? En vittuakaan. En yhtään mitään. Korkeintaan vieny roskat tai jotain.
Häpeen itteeni niin paljon. En kehtaa nähdä ketään. Mitä mä sanon ihmisille, kun ne kysyy: "Niin missä koulussa sä nyt ootkaan vai mitä sä oikeen teet?" En voi sanoo mitään, enhän mä tee mitään. Perheelle oon jo vitsi. Hävettävä pummi. Ne vaan haukkuu, miten saamaton olenkaan. Mikä on ihan totta. Mutta se sattuu niin helvetisti kuulla se heidän suusta. Oon muutenkin ihan paska sisko, huono tytär, hirvee kaveri ja kamala tyttöystävä. En mä edes kehtaa pyytää lohtua keneltäkään, kun eihän mulla mikään voi huonosti olla. Mähän saan tehä mitä haluan.
Tuntui tosi pahalta yks päivä bussissa kuunnella kahen tutun tytön juttelua. Kun ne jutteli yliopistosta. Mimmosta siellä on. Mun ikäset on jo yliopistoissa ja ammattikorkeissa ja mä en tiedä semmosista mitään. Mä oon pudonnu matkasta. Pudonnu ja kaatunu. Loukannu jalan. Jäänyt maahan ja luovuttanut. Eikä ketään kiinnosta. Ne elää omii elämiään eikä ne edes muista, että mä jäin taakse.
Eihän mulla ole väliä. Mä en oo kukaan. Haluun vaan kadota. En osaa elää. Pelkään elää. Pelkään tehdä mitään. Haluan vaan pysyä peiton alla ja unohtua sinne. Siellä on lämmin ja siellä on turva. Älkää muistako mua. Niin en mäkään muista mua.
92 päivää parempaan.

100.

TJ100. Tästä päivästä eteenpäin kaksinumeroisia lukuja. Lasken päiviä. Siihen, että tää ois vihdoin ohi. Tää armeija-pelleily. Huomenna 99. Ei enää kauaa. Kohta, kohta pääsen aloittamaan oman elämäni.
En vaan tiedä osaanko elää.

Unet.

Haluun vaan unohtaa kaiken enkä ajatella mitään. En haluu kuulla mun ajatuksia. En halua kohdata mun pelkoja. Haluun unohtuu johonkin pieneen, pimeään nurkkaan. Ettei kukaan muistais, miten epäonnistunut oon. Ettei kukaan muistuttais.
En haluu nähdä unia. Armeija tulee uniin ihan liian usein. Ja monet muut jutut, mitä en halua muistaa. Painajaiseni eivät ole enää sellaisia, kuin lapsena. Ei ole mörköjä, putoamista eikä paikallaan juoksemista. Painajaiset ovat niitä, missä joudun kohtaamaan pelkoni ja ajatukseni, ne asiat joita yritän unohtaa ja vältellä. Ne ihmiset, ne tapahtumat.
Voisko unet ottaa pois? Ja ajatukset. Tunteet. Haluun ne pois. Haluun unohtaa ja unohtua. Kadota. Johonkin missä ei oo tunteita, ajatuksia eikä painajaisia.

Tyhjyys.

Pää on tyhjä. Kävin yksin kylpylässä. Yksin. Otin loman lomasta lomaa. Mikään ei riitä mulle.
Luulin, että voisin selvitellä ajatuksia siellä. Ei onnistunut. Pää tuntui vain aivan tyhjältä. En tunne mitään. Kai se on parempi, kuin tuntea kaikki.
En osaa olla innoissani suunnitelmista. Kaikki tuntuu niin raskaalta. Vaatii liikaa. Ei pysty. Ei jaksa järjestää mitään, ei jaksa ajatella, ei jaksa olla hereillä eikä nukkua.
Katson vaan ikkunasta ulos. Sataa. Sataa. Sataa. Koko ajan sataa. Sopii mun mielialaan. Tasaisen harmaata. Kesä on ohi. Into on ohi. Voin taas käpertyä peiton alle, piiloon maailmaa. Odottamaan. Odottamaan Sua.

Pakoon.

Herään taas iltapäivällä. Tulin eilen isovanhempien luo viikoks. Otin lomaa mun lomasta. Vitsi mä oon säälittävä.
Vastasit mulle eilen. En ollu uskoa. Oot alkanu puhua mulle taas. Taino mä puhun ja sä vastaat parilla sanalla. Mut on sekin jotain. Ehkä saan mun kaverin joskus takas. Pelastit mun illan.
Nyt on kuitenki uus päivä. Mietin taas et miks heräsin. Mut jos nukun tääl pitkään niin mummi alkaa huolestuu enkä haluu sitä. Tääl pystyy ajattelee. On niin hiljasta. Rauhallista. Katon ikkunasta ulos. Vieläkin siellä sataa. Mietin millon musta tuli tämmönen. Mihin mun lapsuus hävis. Miks must piti tulla tämmönen ihmisraunio. Haluun takas siihen huolettomaan elämään. Mutta niin varmaan kaikki aikuset. Mä haluun kuitenki myös sen takii, etten muista mimmost elämä oli, kun pysty iloitsee pienistäki asioist. Kun en ees tienny mikä on masennus. Kun ei ollut tummia siipiä.
Katon koulukuvaani ala-aste ajoilta. Huoleton hymy. Aidosti ilonen. Pää täynnä mielikuvitusta ja tietämättömyyttä. Kaikki on parempaa, kun ei tiedä liikaa. Mitä vanhemmaks tulee, sen enemmän tietää. Sen pahemmaks maailma tulee.
En tiedä mistä kirjoittaisin. Välillä tulee semmonen olo, että voisin yrittää alkaa elämään. Voisin tehdä jotain elämäni hyväks. Mut heti ku yritän ja tietenki epäonnistun, niin mietin vaan että miks ees yritin. Turha mun on yrittää mitään, kun koko elämäni on pelkkää epäonnistumista.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Mä en jaksa olla. Ei mun elämässä oo mitään sisältöö. Mä oon ainoo, joka voi tehdä asiaan muutoksen, mutta oon liian väsyny. Liian välinpitämätön. Elämä pelottaa. Pelottaa niin paljon. En uskalla elää. Pelkään maailmaa.
Mielummin piiloudun peiton alle, yksin pimeään. Siivet suojana.

Humala.

Viimeyönä vedin kännit. Yksin. Poikaystävän kotona. Että semmosta. Oli oikeestaan ihan hauskaa. Yleensä mulla ei mee viina alas yksinäni, mut eilen kyllä meni. Vedin kirsikkaviinaa suoraan pullosta. Join kunnes alko tuntumaan. Sitten tunsin sen. Ah ihana nousuhumala. Yks parhaimmist tunteist. Popitin ala- ja yläaste aikojen musiikkia täysillä kuulokkeiden kautta ja join.
Olin oikeesti kännissä. Toivoin, ettei se koskaan loppuisi. Ihana olo. Ei sitä voi kuvailla muuten kun että oli ihan vitun hauskaa. Mietin kokoajan, että miks en tee näin joka ilta. Huone on täynnä viinaa, mutten koskaan viitsi juoda.
Välillä olin kahden tunteen välissä. Ollakko ihan vitun hilpee vaiko alkaa itkemään sitä, että vedän viinaa yksinäni. Välillä meinas kyyneleet tulla, mutta en itkenyt. Pidin hauskan illan itseni kanssa ja kyllä kannatti. En kadu. Onhan se vähän säälittävää, joo, mutta mikäs siinä jos on hauskaa.
Päästin irti kaikesta ja annoin vaan viinan viedä. En ajatellu seurauksia ja olin vaan. Tätä mä tarvitsinkin. Kaiken tän paskan keskellä. Pieni valon pilkahdus. Harmi, että siihen tarvittiin alkoholia.
Välillä kyllä melkein toivoin, että joku tulisi huoneeseen ja löytäis mut sängyltä makaamasta ja näkis sen puoliks juodun viinapullon ja olis huolissaan. Kysyis, mikä on. Välittäis. Ei niin kuitenkaan käynyt. Tietenkään.
Miksen mä osaa elää?

Aamu.

Avaan silmät. Katon kelloa. 10:22. Meen takas nukkumaan. Herätyskello soi. 11:02. Nukahdan. Herätyskello soi 11:32. Suljen silmät. Herätyskello soi 12:02. Pakotan itteni nukkumaan. Saan viestin. 14:15. En vastaa. Nukun lisää.
Herään. 15:30. Tarkistan viestit. Vastaan niihin. Laahustan suihkuun.
Sun piti tänään tulla tänne. Kuulemma et tulekaan. Etkä ehkä edes huomenna. Pettymys valtaa mielen. Miks mä ees heräsin. Tekee mieli mennä takas nukkuu. En haluu olla olemassa.
Äiti soittaa ja kuullostaa pettyneeltä, niinkuin aina. En jaksa puhua. "No moikka sitten", se sanoo ja lopettaa puhelun. Painan pään polviin. En kestä taas yhtä samanlaista turhaa tyhjää päivää.
Tyhjää. Pää on tyhjä. Tuijotan vaan kattoon.
Haluun nukahtaa. Herätä vasta joulukuussa.

Army.

Neljä kuukautta, niin tää armeija pelleily vihdoin loppuu. En malta odottaa. Vuoden alussa aika meni TOSI hitaasti. Nyt se on mennyt vähän nopeempaa, kun poikaystävä on päässyt paljon iltalomille sun muuta. Ei tää silti helppoo oo. Armeija on pilannut tänä vuonna pretty much jokasen tärkeen päivän. Penkkarit, kaks vuotis merkkipäivän, yo-juhlat!, monet juhlapyhät. Se tulee viel pilaamaan mun synttärit, mut eihän ne muutenkaan oo tärkeet kellekkää. Myös kaks ja puol vuotis merkkipäivä kuulemma menee pilal, ku on joku tyhmä alikersanttiristeily mikälie. Ei vois enempää ärsyttää.
Miks mun piti valmistuu just tänä vuonna? Yo-juhlat harmittaa eniten. Et ehtiny mun lakitukseen. Suurin piirtein pidättelin kyyneleitä lavalla, koska et ollut siellä. Mulle jää täst vuodest pelkkii huonoi muistoi varmaa.
Omat penkkaritki meni pilal. En voinu mennä juhlimaa, koska seuraavan aamun oli Sun valatilaisuus ja tottakai mun oli pakko sinne tulla. Sä et varmaa tekis samoin, mut mua ainaki kiinnostaa sulle tärkeet asiat. Kävin penkkareiden jälkeen vaan parilla, jotta jaksaisin herätä kuudelta aamulla. Olin ihan sairaan väsyny valatilaisuudessa, mutten ois halunnu missata sitä missään nimessä.
Tajusin yo-juhlien jälkeen, että se oli sit luultavasti viimene kerta kun mua tullaan juhlimaan. Synttäreitä ei voi laskee, kun ne on joka vuos. Tuskin mun elämässä enää ikinä juhlitaan pelkästään mua. Jos mennään naimisiin, niin meitä molempia juhlitaan. Jos saadaan lapsi, meitä molempia ja sitä lasta juhlitaan. Mutta enää koskaan ikinä ei mua. Siks harmittaa, että meni yo-juhlat aikalail pilalle. Suututtaa armeija. Mikä oikeus sillä on pilata ihmisten elämää. Vihaan vihaan vihaaaaan.
Mulle on kertyny tän vuoden aikana niiin paljon vihaa. Oon ihan koko ajan pahalla tuulella. Riidellään suunnilleen joka päivä kun nähdään. Kitisen jokasesta asiasta. Haluun Sut vaan itelleni. Heti kun kuulen jostain poikienilta-suunnitelmista tai muusta niin en vaan voi olla valittamatta. Suutun heti. Yritän olla päästämättä Sua. Nykyään se on aika turhaa, meet kuitenki. En kestä, jos oot jonkun muun kuin mun kanssa. Mun on pakko tulla jopa mukaan kauppaan, ettei vaan menis aikaa hukkaan. Must on tullu ihan hullu. Välil mietin, miten kestät mua.
Välillä taas on niit hyvii hetkii. Iha parhait hetkii, ku voisin itkee onnesta ja unohtaa kaiken vihan. Ne ei kauaa kestä. Pystyn muuttumaan umpirakastuneesta hölmöstä raivoovaks tyttöystäväks alle aikayksikön. Kumpa en olis tällanen. Kumpa voisin vaan esittää, ettei mua ikinä haittaa mikään ja olla täydellinen tyttöystävä Sulle. Kerran jo kokeilin sitä. Vähän aikaa yritin, noin pari viikkoa, mut sit en vaa pystyny enää ja oli pakko raivota jostain. Etkä ees huomannut muutosta.
En haluu esittää jotain mitä en oo, koska se tuntuu valehtelulta, enkä pysty valehtelemaan sulle. Joten mä oon mitä oon ja toivon, että jaksat mua. Joulukuussa toivottavast asiat alkaa mennä paremmin. Ehkä mäkin rauhotun, kun saan Sut taas omakseni ja päästään takas normaalin elämän pariin. Itkettää jopa ajatus siitä, että armeija loppuu. Se tuntuu niin helpottavalta ajatukselta, mutten melkein edes enää muista, millasta oli ennen. Samalla se myös pelottaa. Mitä jos mä en muutu, mitä jos mä yhä raivoon ja raivoon joka asiasta etkä Sä kestäkkään sitä. Jos alat kaipaamaan takas armeijaan, turvaan multa. Joskus mietin, ootko mieluummin siellä kuin mun kanssa.
Neljä kuukautta vielä. Sillon saan alkaa unohtaa tätä vuotta.

Luotatko.

Kamala yö. Kamala kamala kamala yö. Riideltiin. Itsepä olin tyhmä kun tutkin Sun kännykkääs. Mut. Äh. Oon ihan sekasin. Väitit, että se oli pelkkää läppää. Mut en tiedä, pitäiskö mun uskoa vai ei. Valehtelu on pahinta mitä voi tehdä. Toivon tosiaan, että puhut totta.
Valvottiin johonkin kuuteen, koska oon sekopää. Jos olin väärässä, niin mua nolottaa niin paljon. Hullu nalkuttava ämmä. Sekopää idiootti vainoharhainen toisen tavaroita tonkiva ääliö. Mietin kuitenkin koko ajan, jos olinkin oikeessa. Jos Sä valehtelit mulle päin naamaa.
Sekoon varmaan. Miten on niin vaikeeta luottaa toiseen ihmiseen. Et voi todistaa mitenkään, että olin väärässä. Eli en voi tietää valehteletko vai et. Haluisin luottaa ja lopulta nukahdettiin sylikkäin. Vaikka olin häätänyt Sut sohvalle. Nukuttiin samassa sängyssä enkä tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Viilsin eilen. Kaksi viiltoa. Siihen loppui se tauko. Et oo vielä nähny niitä. Suutut varmaan. En halua, että näet. En voinut mitään muutakaan. Luulin, että olit pettäny mun luottamuksen. Mun oli pakko tehdä jotain. Mä tärisin ja olin kuin sumussa. Oli pakko ottaa se puukko, oli pakko tehdä jotain.

Sun piti mennä tänään juomaan. Kaveriporukalla taas. Ilman mua. Taas. Sen takia tiesin, että tuun viiltämään tänään. Aamulla kun heräsin, kerroit että ette olekaan menossa. Olin niin helpottunut. Ja ilonen. Yritin olla näyttämättä sitä. Kerrankin maailma on mun puolella. Kerrankin säästyin kamalalta illalta täynnä itkua ja viiltoja.
En tiedä miks, mutta aina kun meet juomaan ilman mua, sekoon. Siit tulee vaan niin paha olo. Se on tyhmää, joo, mut semmone mä oon. Valitettavasti. Ehkä en luota Suhun. Mut oon myös huolissani, että Sulle käy jotain. Pelkään, että teet jotain tyhmää. Jotain, kostaaksesi mulle. Kostaaksesi kaikki mun tyhmät tekoni, mistä aina muistutat. Eilenkin Sun oli pakko muistuttaa. Se sattuu. Ne on menneisyyttä. Ei sitä voi enää muuttaa. (Ei, en ole ikinä pettänyt enkä koskaan voisi tehdä niin).
Saan nukkua sun kanssa tämänkin yön. En joudu valvomaan siihen asti, kun lähetät viestiä, että meet nukkumaan. En joudu kuvittelemaan niitä kaikkia kamalia asioita, mitä saattaisit kännipäissäsi tehdä. En joudu kestämään sitä tänä yönä. Huomenna kaks vuotta ja kaks kuukautta. Saan herätä sun vierelläs.
Mutta en silti saa sitä pois mielestä. Mitä jos sä valehtelit. Jos sä silti valehtelit mulle. Miks luottamus on niin vaikee asia?

Sekasin.

Paha olo paha olo paha olo paha olo paha olo. Viikonlopusta tulee kamala. Luultavasti sorrun terään lauantaina. Onko outoa, että odotan sitä tavallaan innolla? Viillä viillä viillä. Ihan kuin en malttaisi odottaa. Hahahaha.
Mul on niin outo olo. Ajattelen viiltämistä ja hymyilen. Pää on musta. Synkkää täynnä. Ihana olo. Siivet kasvaa kasvaa kasvaa. 
Kohta en oo enää yksin.
Siivet ottaa mut hellään syleilyyn. 

Kankaalle.

Eilinen oli tosiaan aika outo päivä. Jouduin käymään asioilla. Aamulla söin vaan yhden ruisleivän pelkällä voilla. Sen jälkeen söin vasta monen tunnin päästä yhden jugurtin. Kuudelta illalla tajusin, etten oo syöny mitään noiden lisäksi. Tuntui hyvältä. Osaan vielä. Kotona ollessa on niin helppo syödä. Mutta jos on liikenteessä, niin ei ehdi tai voi syödä. Ja sillon pystyn olemaan syömättä pitkiä aikoja.
Kuuden jälkeen kuitenkin söin, en edes kehtaa sanoa mitä ja kuinka paljon. Ei se ahdistanut. Onneksi. Koska oon syöny nyt aika kauan "normaalisti" enkä oo lihonnut yhtään. Ja kun viimeksi tarkistin, niin olin jopa laihtunut. Enkä tosiaan liiku sitte ollenkaan.
Vaikka tuntuiki hyvältä tajuta ettei oo syöny, en tiiä olisko järkevää alkaa taas kattoa mitä pistän suuhun. Jos en kerta liho kun syön. Sillon ku söin tyyliin pari leipää päivässä, niin sillon taisin lihota jos söinkin vähän enemmän. Mut sillon myös kävin salilla joka toinen päivä.
Äh. En tiedä. Välillä on kauhee läski-olo, ku syön ja syön ja syön vaa. En usko, että pystyisin olee syömättä niinkuin ennen, koska oon joka päivä kotona enkä tee mitään. En käy missään. Ehkä jos joskus onnistun saamaan opiskelupaikan taikka töitä, niin vois yrittää taas. Mut en tosiaan tiiä onks siinä järkee, jos en kerta oo lihonnu yhtään.
Miks mä ees ajattelen tämmösiä. Ei mitää järkee.

Eilen yöllä iski myös inspiraatio. Pitkästä PITKÄSTÄ aikaa. Mä oon aina ollu taiteellinen. Nyt viimesenä lukiovuonna kuitenkin muserruin. Suoritin lukion kuvisdiplomin ja olin ite aika ylpee siitä. Olin kuitenkin käyttänyt siihen niin paljon aikaa. Ja sitten sain siitä huonon arvosanan. Ja tajusin. En oo enää hyvä edes siinä yhdessä asiassa, missä luulin olevani hyvä. Melkein tosissani päätin, etten enää ikinä ota pensseliä käteen. Huono tyhmä epäonnistuja. Enkä sen jälkeen olekkaan maalannut. Tai piirtänyt. Tai edes yrittänyt.
Viimeyönä kuitenkin otin taulupohjan käteen ja aloin piirtämään. En ehtinyt maalaamaan vielä, mutta luonnoksen sain valmiiksi. Lähetin kuvan Sinulle. "Tulee mieleen tää kauhuleffa, mikä just katottiin." Mulla onkin päässäni oma kauhuleffa menoillaan. Vastasin vaan hymiöllä. Mitäköhän Se tästäki taas ajattelee. Viimeks, kun maalasin mun tunteita, Se suuttui. Se oli sillon, kun en uskaltanu viiltää, ettei se tekis samoin kostaakseen. Niin viilsin kankaalle. Olihan mun pakko tehdä jotain, kun oli niin paha olo.
Ihan sama. Saan maalata mitä haluan. Et voi kieltää sitä.
Nyt voisin kokeilla, miltä maalaaminen tuntuikaan. Jos uskallan. Jos osaan enää.

Kosketus.

Eilen romahdin.
Se tuli yhtäkkiä.
Kuin kirkkaat salamat sinä samana yönä.
Olin pelkkää kyyneltä.
Tunsin siipien otteen. Mustien, sysimustien siipien kosketuksen.
Se oli hipaisu vain. Muistutus niistä.
Ne ovat yhä olemassa.
Ne ei saaneet mua kokonaan. Mutta ne kasvaa. Ne kasvaa taas. Ja ne tulee saamaan mut.

Tuntuu liian hyvältä tuntea ne taas. Turvani. Suojani.
Tiedän, että kasvatan ne taas samaan mittaan, mitä ne ennen oli. Ei ole syytä, miksi en voisi niin tehdä.
Terä kävi ihollani eilen. Se koski, muttei viiltänyt. En sortunut. En vielä. Kohta. Kohta pystyn siihen taas.

Ei en saa ajatella näin! Saanpas. Ei mua mikään estä. Mä saan romahtaa. Saan vajota siihen mustaan kaivoon taas. Siellä olen turvassa.
Hyvä olo on uhka.

Siivet kasvakaa.

Ikuisuus.

Ikävöin mun parasta kaveria. Joka ei oo ottanu muhun yhteyttä toukokuun jälkeen. Enkä oo nähny sitä yli vuoteen, koska se oli vaihdossa. En tiedä miks se tekee mulle näin. Se lupas, että puhutaan kun se tulee takasin. Nyt se on muuttanut uuteen kaupunkiin yksin ja alottanut uuden koulun, enkä mä tiedä yhtään mitä sille kuuluu. Tiedän vaan mihin kouluun se pääsi.
Avasin sen facebook sivun ja katoin sen kuvaa. Kyyneleet alko virtaamaan. Mul on vaan niin kamala ikävä. Se on ainoo ihmine, kenel oon pystyny puhumaan rehellisesti, ilman, että se tuomitsis mua. Se on ainoo, ketä ymmärtää mua. Arvatkaa, kuinka pahalta ja ahdistavalta tuntuu kun ei voi puhuu ainoolle ihmiselle, kenelle pystyy puhumaan. Yli VUOTEEN. Ja tämän vuoden aikana oon kokenu mun synkimmät hetket. Vaikeimmat hengenvedot.
En oo tehny sille mitään pahaa, jotta sen pitäis vältellä mua. Oon AINA ollu epäitsekäs sen suhteen, AINA. Jos se on käskeny jättää hänet rauhaan muutamaks kuukaudeks, mä oon tehny niin. Mut mä oon aina pysyny sen kaverina. Jo neljättä vuotta (vaiko enemmän?). Oon aina nähny vaan hyvää siinä. Koska se on kokenu kovia. Perheongelmia, kuolemia. Ymmärrän sitä, vaikken oo itse kokenut noita asioita. Ja se ymmärtää mua. Oon aina yrittäny olla paras mahdollinen ystävä sille, koska se on mun ensimmäinen kunnon tyttö ystävä mulle. Semmonen kenen kanssa voi oikeesti puhua.
Kun me ystävystyttiin, en uskonut että tuollainen kaunis ihminen voisi haluta olla mun ystävä. Mutta se halus. Ja meist tuli parhaat kaverit, vaikka välimatkaa oli. Nähtiin silti melko usein. Välillä harvemmin. Lopuksi tosi harvoin, kun pahoja asioita tapahtui. Olin kuitenkin aina valmiina puhumaan hänen kanssa. Yritin auttaa. Olin niin huolissani välillä, etten voinut ajatella mitään muuta ja puhuin tästä oman psykologin kanssa silloin paljon.
Ennen kuin hän lähti vaihtoon, me ei nähty melkeen yhtään. En muista, puhuttiinko edes hirveesti. Ei varmaan. Tiesin silti, että hänellä oli rankkaa. Nähtiin ennen kun hän lähti. Hän tuli mun luo yöksi eivätkä vanhempani olleet kotona, mikä oli ihanaa. Aluksi ei ollut mitään puhuttavaa. Mentiin leffaan. Meillä oli kivaa. Sen jälkeen käytiin yhdessä paikassa ja poikaystäväni oli siellä ja pelattiin ja meillä oli tosi hauskaa. Kello oli paljon yli puolen yön, kun ruvettiin kävelemään takasin kotiin. Se oli noin viiden kilsan matka. Oli pimeää, kesän alku ja vähän viileää, muttei kuitenkaan kylmä. Käveltiin ja juteltiin kaikesta. Tuntui, kuin olisin saanut mun kaverin takasin. Yhdessä kohtaa oli ihan pimeetä ja kuultiin ääniä. Katottiin toisiamme ja alettiin juosta ihan täysillä. Käsi kädessä. Juostiin, kunnes päästiin taas katulamppujen turvaan. Pysähdyttiin. Ja alettiin nauraa. Nyt kun ajattelen tota hetkeä, itken. Voisinpa päästä takaisin siihen hetkeen. Se oli täydellinen.
Ja mulla on niin kamala ikävä sua.
Ei oo ketään, niinkuin sinä.

Odotan vaikka ikuisuuden, että nähdään taas.

Koulu.

Tänään oli tavallaan hyvä päivä. Vaikken mitään tehnytkään. Vähän siivosin kerrankin, mut tuskin sitä voi laskea. Katsottiin Sun kanssa yhtä sarjaa ja oltiin vaan. Ei riidelty. Mikä oli hyvä asia. En tiedä, jotenkin oli ihan kiva olo. Oltiin eilen juomassa, pitkästä aikaa mun osalta ainakin. En oo jaksanu raahautua mihinkään tai jos oon halunnut mennä niin Sä et.
Oli vähän erilainen ilta, juoma ei meinannu millään maistua, ei noussu kunnolla päähän eikä ollu fiilistä. Edes absintti ei auttanut paljoa. Loppuillasta olin tanssilattialla muiden kanssa ja ajattelin "miks mä ees oon tässä?". Mikä mä luulen olevani? En mä osaa tanssia enkä mä ole nätti niinku noi muut. Tuskin nää (poikaystävän) kaveritkaan kaipaa mun seuraa. Joten lähdin, etten alkais itkeä. En kyllä itkenytkään, mutta kun tulin vessasta niin ne oli lähteneet ja tuli jotenkin hylätty olo, vaikka itse olin sinne vessaan mennyt sanomatta mitään. Onneksi ne oli ulkona ja poikaystäväkin oli vielä siinä, vaikka sanoi että menee syömään.
Mä en vaan ikinä osaa pitää hauskaa, ilman että jossain vaiheessa iltaa jonkun pitää kysyä "mikä sulla on". Ja se oikeesti hävettää. En haluais olla se dramaattinen pillittäjä joka aina menee murjottamaan. Äh. Vaikka joskus oliskin kiva, että joku oikeesti haluis kuulla, mikä mulla on. Ei ne halua. En usko. Ne tulee pitämään hauskaa. Ei ne halua kuulla kaverinsa tyttöystävän angstaamista. Ei. Kuitenkin katuisin aamulla sitten, että ei helvetti mitä tuli taas kerrottua.
Kun muut piti hauskaa ja tilas aina vaan uusia juomia, mä mietin, että ei tää edes oo niin kivaa. Joo, joskus oikeesti tulee halu mennä ulos juhlimaan ja ryyppäämään, mut en mä tiedä. Siinä on aina niin paljon vaivaa ja mulla on aina liikaa odotuksia illalle ja sitten huomaankin taas itkeväni jossain vessassa. Ei tulis ikävä, jos ei nyt jostain syystä voiskaan enää juoda..
Melkein unohdin miks ees tulin kirjottamaan tänne. Nimittäin tänään on sunnuntai. Ja huomenna ihmisillä alkaa koulu. Ja tajusin vaan, kuinka paljon se mua ahdistaa. Tää on mun ensimmäinen syksy, kun en ole koulussa. Muut herää huomenna aikasin, on ihan väsyneitä, pukee päälleen uudet vaatteet joita voi esitellä muille ja näkee kaikkia niitä, keitä ei ole ehtinyt nähdä kesällä. Muiden elämään tulee taas jotain sisältöä. Tekemistä. Rutiini. Ja mitä mä teen huomenna? Herään myöhään, vieläkin. En meikkaa, en käy suihkussa, en pue mitään hienoja vaatteita, tuskin ees meen ihmisten ilmoille. Homehdun sisällä ja yritän kovasti keksiä tekemistä. Välillä vaan makaan sängyllä tuijottamassa kattoa. Luultavasti itken. Nytkin itkettää. Mä en oo mitään. Mä en enää kuulu normaaliin maailmaan. Häpeän itseäni. Häpeän etten päässyt opiskelemaan. Vaikken nyt edes haluaisikaan, mutta se sais mun oloni paremmaks nyt.
Rakastan syksyä. Sitä kun voi taas pukeutua peittäviin vaatteisiin, PITKIIN housuihin ja ihaniin villapaitoihin. Paljon helpompaa kuin miettiä, että kehtaanko nyt laittaa nää shortsit ja sopiiko nää edes tähän paitaan jne jne. Ennen tätä kesää en edes kehdannut käyttää shortseja/hameita. Olin aina farkut päällä, oli miten kuuma tahansa. Tänä kesänä ostin monet uudet shortsit ja kaks hametta ja oikeesti käytin niitä ja oon ylpee siitä. Vaikka ahdistikin, että jalat näkyy koska vihaan jalkojani. Tänä kesänä olikin niin kuuma (ja on yhä) että hyvä vaan kun päätin käyttää niitä.
Tää syksy tulee kuitenkin olemaan ihan erilainen kuin mikään muu. Ei tarvitse joka päivä miettiä, mitä puen huomenna. Uusien vaatteiden ostaminen tuntuu turhalta, kun ei kukaan niitä kuitenkaan näe. Tulen vaan istumaan kotona, toimettomana, tylsistyneenä. Mun on pakko saada töitä tai en kestä. Tähän on pakko tulla muutos.

Pelottaa.

Nukuin tänään taas kahteen iltapäivällä. Hyvä vaan. Ei oo syytä olla hereillä. Kohta varmaan pelaan vähän jotain jne. ennen kun tuut lomille. Pelottaa. En jaksais taas riidellä. Riidellään liikaa. Varmaan jokanen päivä kun nähdään. Jostain mä sen riidan aina kehitän. MINÄ. Mun syytä. Miks en osaa olla hiljaa. En mä mitään ansaitse, niin miksi sitten valitan?
Joku päivä huomasin etten ole itkenyt kunnolla vähään aikaan. Oon eläny fantasioissa. Paennut todellisuutta. Uskottelen itselleni kaikkea. Kaikkea mitä en kuitenkaan saa. Ja aina kun muistutat mua siitä, jotain murtuu. Mut en saa näyttää. En saa paljastaa, miten pahalta tuntuu kun kuvittelemani maailma romahtaa. Kerta toisensa jälkeen. Pitäisi kai hyväksyä se tosiasia, etten nyt saa mitä haluan. Pitää peittää kaikki nää tunteet. Kun ei Sua kuitenkaan kiinnosta. Millon mä opin, että vaikka kuinka yritän näyttää miten pahalta musta tuntuu, Sua ei vaan vittu kiinnosta?
Eräs kysyi multa, millon mulla alkaa koulu. "Ei alakkaan", vastasin. Jep, en saanu opiskelupaikkaa. Älä kysy enempää, nolottaa jo tarpeeksi. Kamala tilanne. Äärimmäisen nöyryyttävää. En mä mihinkään kelpaa. Pettymys kaikille. Sulle. Vanhemmille. Sukulaisille. Kavereille. Kaikille. Itselleni. Äiti suuttuu, kun en vaikuta innostuneelta hakemaan sykysyn yhteishaussa. En halua kouluun, en nyt vaan kykene siihen. En näe itseäni missään koulun penkillä yli kolmea vuotta. Hyi vittu. En varmasti halua kouluun. Mielummin meen töihin. Niin pääsen muuttamaan eikä tarvitse pelkällä näkkärillä selvitä. Äh. Taidan alkaa pelata jotain. Sais ajatukset pois näistä jutuista.

Kiireinen.

On ollut pieni tauko. En nyt tiiä onks ollu edes paljo kerrottavaa. Joten ei kai sinänsä välii. On tän kuukauden ajan kyl ehtiny tapahtuu vaik mitä. Olin kesätöis kaks viikkoo, jos sitä siks voi kutsuu. Oli ihanaa et oli jotain tekemist, vaik seki meni loppujelopuks pilal ja pahensi sitä yhtä asiaa mitä en saa pois mielest vieläkää. Kesätöiden jälkee näin pitkäst aikaa siskopuolta ja oli tosi kivaa. Sen jälkeen jumituin johonki kolmen päivän perhelomal, vaikken ees ois halunnu mennä. Tavallaa oli kivaa joo, mut sen sanon et se sai olla sit viimene perheloma mun osalt. Ei siin vaa pysy järjissää. Mut kivaa silti oli, ei sitä voi kiistää. Ainaki jonkin verran. Sen jälkee tehtii viel yks minireissu poikaystävän kaa ja oli tosi kivaa, vaikka kärsin krapulasta seuraavan päivän (ja mulle ei oikeesti ikinä tuu krapula). Eli tekemist on riittäny ja säät on ollu ihanii ja kaikki on ollu mukamas niin hyvin. Kai se mulle hyvää teki, et oli jotain tekemist. Näin parii kaveriiki tänä aikan.
Vaikken oo vieläkää kuullu mun parhaast kaverist, joka on ollu suomes jo pari kuukaut varmaa. En vaa tiiä mikä sitä vaivaa. Tulee tosi paha mieli aina ku muistan hänet. Sairas ikävä. Äh. Kai mä tänki ansaitsen.
No kuitenki. Ei oo ollu ns. aikaa olla masentunu. Vaik välil on tullu paha olo ja paha mieli joo mut oon huomannu, etten oo ajatellu niit ajatuksii pitkään aikaan. Ei ne mihinkää oo menny, en vaa oo ehtiny. Se siin onki nii hyvä, jos on tekemist. Nyt tää meinaan muuttuu. Nyt ei oo enää tekemist. Ei sit todellakaa. Tätä pahentaa seki et muiden koulut alkaa parin viikon pääst ja työt ja kaikki, ja minä oon vaa pummina jossai, nukkumas päivät ja valvomas yöt. On ollu vast kaks toimetont päivää ja jo nyt mun unirytmi on se sama ku enne: 4 yöl nukkuu, 14-15 iltapäiväl herään. Koska ei vaan kiinnosta. Miks mun tarvis herätä? Niimpä. Ei tarviikkaa. En haluukkaa. En haluu olla hereil, ei mul oo mitään syytä olla hereil. Muil on tärkeet tekemist ja mul loppuu leffat ja sarjat kesken, jos herään vähänki aiemmi. Koska en mä muuta tee.
Tosin nyt on tehny mieli juoda paljon. Ja oon juonukki, en tosin kovin kunnol, mut juonu silti. Haluun vaa olla sekasin. Ettei tarvi eikä pysyt ajatella mitää. Pitäiskö tänää mennä juomaan. Plääh. Sit oon kans kuluttanu rahaa aika paljo. Oon huomannu, et shoppailu piristää mua. Ei se kauaa kestä, mut on kai se parempaa ku juomine.
Ehkä tää bloggaus oliki virhe. Nyt muistuu taas kaikki pahat asiat mielee, joita oon yrittäny kai vältellä. Noh, tätä oon odottanukki. Et se taas iskis. Siivet ottais mut synkkään suojaansa. Ihan sama. Siel on turvallista. Maailma pelottaa. Kaikki on madollista mulle, mut mun mieli sanoo että mulle on kaikki mahdotonta. En oo tarpeeks hyvä mihinkään. En mihinkään. En pääse mihinkään kouluun, en saa töitä, en osaa mitään. En riitä mihinkään enkä kellekkään. Etenkään itselleni. Huono epäonnistuja. Oon vaan hyvä pilaamaan kaiken. Kukaan ei voi koskaan olla ylpee musta. En oo ikinä saavuttanu mitää. Oon tajunnu sen vähä aikaa sit. Enne luulin, et oon ollu hyvä mun harrastuksis. Empäs tainnutkaan olla. Luulin, et oon hyvä maalaamaan ja piirtämään. No se muuttui lukion aikan, ku pikkusiskosta tuli parempi ku minä enkä enää saanu hyviä numeroita kuviksesta. Voimisteluharrastukseta ei oo enää mitään jäljellä musta, en veny enää mihinkää suuntaa. Toinen pikkusiskoni on jo nyt mua parempi, vaikka alotti vast koulun. Siit voidaa olla ylpeit. Toisestaki siskost voidaa olla ylpeit. Se on mua parempi koulus. Mussa ei oo mitään ylpeyden aihetta. Joo, suoritin lukion. Huonoilla arvosanoilla, joiden takii en päässyt edes haluamani koulun pääsykokeisiin. Ei vittu. Oon meien perheen epäonnistuja, musta lammas, juoppo pummi ongelmalapsi. Vahinko. Ei mun pitäis edes olla olemassa.
Yritän kirjottaa useemmin. Moikka.

Elämä.

Anteeksi oon ollu laiska. Tiesin, että jossain vaiheessa tulee tämmönen tauko bloggaamiseen. Aina se menee niin. No kuitenkin, en mä oo lopettanu kuitenkaan. Ei vaan oikeen oo kerrottavaa. (eikä ketään kuitenkaan kiinosta). Kaikki päivät on samanlaisia. Herään kun herään, syön välillä (nykyään enemmän kai), makaan sohvalla kattoen sarjoja aamusta iltaan, välillä teen jotain kännykällä ja yöllä yritän nukahtaa, välillä se on tosi vaikeaa. Ei mulla oo elämää, ei mitään sisältöö mun päivis. Poikaystävä on armeijas ja sil on siel iha oma maailmas mihi mä en pääse sisäl. Ja se tuntuu pahalt. Mut en voi asialle mitään. Tottakai kuuntelen, kun se kertoo inttijutuista, mut välillä en ees haluis, koska vihaan koko asiaa. Tekee mun elämäst nii kurjaa. Vaikka ei se sillekkään tietty kivaa oo, mut välil tuntuu, et se on mieluummi siel ku mun kans. Oh well.
Tosiaan tää tyhjä elämä on pistäny mut miettii nyt viime viikkoina. On yks juttu mitä oon paljon miettiny, en viittii sitä sanoo tässä, mut se muuttais elämän kokonaa ja sit mul olis syy herätä aamuisin ja olis jotai tekemistä. Ja Sä olisit onnellisempi. Ja mä olisin kerrankin tehny jotain oikein. En vaan tiedä. Tää olis niin iso juttu kuitenkin ja mitä muut asiast ajattelis.. Äh. Tää asia vaan vaivaa mua niin paljon ENKÄ VOI KERTOO KELLEKKÄÄN. Pää hajoo. Mut mä oon jo täysikänen ja Sä sitäkin enemmän. Kyl me voidaan päättää omast elämäst, ku aikusii ollaan kuitenki. Haluun vaa elää. Haluun jo alottaa meidän yhteisen elämän. En haluu kuitenkaan pilata sitä heti alkuun, ja nyt en tiiäkkään mitä teen tän asian kaa. Voi vitsi, ei tää kirjottaminen mitään auta, pää menee vaan enemmän sekasin.
Noh, voisin kirjotella taas joku päivä, vaikkei ketään tätä luekkaan. Ehkä. Jos mul on jotain asiaa. Viikonloppuu odotan kuitenki innoissani, kun on suunnitelmii ja no,niin. En oo ehtiny olla masentunu viime viikkoin ku tää yks asia nyt vaivaa niin paljon ja mietityttää. Kai se tavallaan on hyväkin asia. Mut ei se paha olo oo mihinkää menny, nyt on vaan muuta mieles. Kyl se varmaan koht taas iskee, eikä mulla siis mitenkää hyvä olo oo, mut ainaki tavallaa vähemmän paha olo? En tiiä. Taidan jatkaa mun sarjojen katteluu nyt.

Sekavaa.

En jaksa tätä tilannetta. En yhtään. Kaikki valittaa, vanhemmat painostaa. Jättäkää mut rauhaan! Ei oo maailmanloppu, ettei mul oo opiskelu- eikä työpaikkaa. Nykyään on tosi vaikeeta saada mitään paikkaa ja mä oon epätavallisen epäonnistunu ihminen. Pelkään, että jään tähän. Loppuelämäks ettimään koulutusta tai töitä. Voi vittu. En jaksais välittää. Haluun vaan olla ja unohtuu. En mä tässä tilanteessa pysty edes tekemään mitään, en kykenis menemään kouluun tai töihin. Se ois liian rankkaa. Haluun vaan selviytyy täst hirveest vuodest ja miettii sen jälkeen uudestaan. Tiedän kyllä mitä haluan tehdä, oon pitkään tiennyt. Ei mulla vaan nyt ole voimia mihinkään. Kun olemassa oleminenkin on niin raskasta. En välitä itsestäni, en kestä olla olemassa. Ja kokoajan vaan valitetaan valitetaan valitetaan voi vittu olkaa hiljaa!! Ei toi auta mua pätkääkään. En haluu puhuu kellekkään yhtään mitään (paitsi ehkä Sulle), en halua mitään kysymyksiä en mitään. Haluun olla rauhassa, unohtua pimeyteen. Yksin. Ahdistaa kaikki ja haluan vaan olla yksin. Oon huomannu, että en vaan voi pakottaa ihmisiä välittämään, joten nykyään kai haluan olla mieluummin ihan yksin, kuin selittää oloani jollekin. Antakaa mun olla.
Ainiin, ja pari uutta viiltoa. Ihan sama.

Hajoan.

Nyt se on sitten ohi. Olen virallisesti ylioppilas. Olo on niin tyhjä. Viimeiset päivät ennen lakkiaisia yritin vaan pitää tunteeni kurissa. Yritin olla tuntematta. Sitten tuli juhlapäivä. En tiedä mitä mieltä olen siitä päivästä. Sä et ehtinyt lakkiaisiini. Se suututtaa niin paljon. En kuitenkaan saisi olla vihainen Sulle, eihän se Sun vika ollut. Olen vihainen armeijalle. Tyhmä armeija, kiitos kun on pakko pilata kaikki tärkeät päivät. Välillä itketti tosi paljon, mutta en edes lakkiaispäivänä päästänyt tunteita valloilleen. Ja luulen, että ihan hyvä etten. Vaikka vähän kiukuttelin, kun tultiin kotiin juhlimaan ja vieraat saapuivat jne, niin ei se vielä mitään ollut. Kaikki oli vaan niin sekavaa, kaikki meni niin nopeasti. Etten edes tajunnut. Se oli niin epätodellista. Monta mukavaakin yllätystä oli sinä päivänä ja luulen, että olin välillä aidosti iloinen. Alkoholi auttoi tuohon päivään paljon. Aloitin jo päivällä kolmen maissa kuoharilla ja viinillä, ja illalla Sinä halusit ottaa shotteja ja mä otin. Loppujen lopuksi join tosi paljon sinä päivänä enkä pahemmin syönyt, mutten siltikään ollut mitenkään kännissä. Ainakaan alkuillasta.
Loppuilta meinasi myös mennä pilalle, kun en mennyt taaskaan asiat suunnitelmien mukaan. Normaalisti olisin raivonnut siinä tilanteessa, mutta silloin yritin vaan peittää tunteeni ja olla kuin mua ei haittaisi mikään. Päädyimme kuitenkin (onneksi) lopulta juhlimaan, ja olen siitä iloinen. Tavallaan. Aluksi meinasi ilta loppua lyhyeen, kun oli paha mieli eikä tehnyt mieli juhlia. Absintti shotti sai mut kuitenkin paremmalle tuulelle. Siitä se ilta sitten lähti ja oli kyllä hauskaa, vaikka juttelin illan aikana ihmiselle, ketä vihasin ehkä eniten lukiossani. Outoja asioita tapahtuu. Oli vaan niin epätodellista ja tequilaa virtasi. Saatiin siinä riitakin aikaiseksi, mutta ei se yltynyt kovin pahaksi onneksi. Olin hyvässä kännissä, mutta olen kyllä ollut pahemmassakin. Aamulla oli vähän epämiellyttävä olo, mutta kun jatkettiin nukkumista iltapäivään, niin olo parani. Rahaa meni myös harmittavan paljon, mutta en jaksaisi välittää. En minä niitä lahjarahoja ansaitsisikaan.
Eli siis, lakkiaispäivä oli tosi ristiriitainen. Kivoja asioita tapahtui, mutta myöskin pahoja/harmittavia asioita niin en tiedä oliko se sitten kiva vai kamala päivä. En osaa päättää. Ehkä ei niin paha, kuin pelkäsin sen olevan, mutta ei kuitenkaan niin hyvä kuin toivoin.
Tänään, maanantaina, hajosin. Aamulla tein aamutoimeni ja istuin vähän aikaan, sitten ne kaikki tunteet vaan tuli ja vyörysi mun päälle. Itkin itkin itkin. Katsoin lahjoja, kortteja, kukkia, kuvia. Ja itkin vaan. Mulla on taas niin paha olla. Kaikki on ohi nyt, oon ihan tyhjän päällä. En ole mitään. Ei ole opiskelupaikkaa syksyksi, ei töitä eikä edes halua tehdä asian eteen yhtään mitään. Haluan vaan olla ja unohtua. En halua, että ketään painostaa ja pakottaa mua tekemään asian hyväksi mitään. Kaikki kysyvät " mitä aiot nyt sitten tehdä?". EN MINÄ VAAN TIEDÄ. Jättäkää mut rauhaan. En halua mitään, haluan vaan nukkua. On niin sietämätön olo. Riittämätön, mitätön, huono. Haikea.

Kivun tarina.

Viilto. Viilto. Viilto. Oikeastaan en ole viiltänyt paljon. Jos verrataan muihin. Olen kai siinäkin huono. Ensimmäisen kerran viilsin noin pari vuotta sitten, kun iskä sanoi etten pääse kaverini luokse toiseen kaupunkiin. Suutuin vaan niin paljon ja olin sillon jo aika pahoissa maailmoissa. Nyt kun mietin, niin viilsin pelkästään siksi, että olin suuttunut. En vihannut itseäni enkä halunnut rangaista itseeni tms. Olin vaan niin raivoissani, että oli pakko tehdä asialle jotain. Käytin silloin saksia ja viilsin käteen. Neljä viiltoa peräkkäin. Ei tainnut edes alkaa vuotaa verta, eli ei todellakaan ollut syviä. (muutenkin olen aina pelännyt verta) Arvet siitä kuitenkin jäi ja peittelin kättäni tosi pitkän aikaa. En enää viiltänyt käteen, koska oli niin rasittavaa miettiä koko ajan, että näkeekö joku arvet. Äitini itseasiassa näkikin ne, mutta sen reaktio oli aika outo. Ei se suuttunut eikä tainnut edes puhua asiasta kanssani.
Tämän jälkeen en pitkään pitkään aikaan viiltänyt. Raavin kyllä itseäni aika usein ja se olikin hyvä tapa, koska ne jäljet ei olleet pysyviä. Oikeastaan tuon jälkeen viilsin vasta nyt, vähän aikaa sitten eli monen vuoden jälkeen tuosta.
Eli toisen kerran viilsin noin kuukausi tai pari sitten, poikaystäväni luona. Oltiin molemmat kännissä, oltiin revitty vanhoja haavoja irti ja mulla oli TODELLA paha olo. Tunsin itseni NIIN huonoksi, niin tosi tosi huonoksi. Olin jo autossa päättänyt mihin viillän ja millä. Suunnittelin kaiken. Heti, kun päästiin sisään, laitoin oven kiinni, vedin hameen alas ja otin poikaystävän hienon puukon. Viilsin sillä reiteen, niin ylös, että voin käyttää shortseja. Olin kännissä, joten en edes pahemmin tuntenu kipua. Poikaystävä oli samassa huoneessa, en edes tiedä huomasko hän kun viilsin. Aamulla se kyllä huomas. Ei kuitenkaan sanonut paljon mitään. Huomasin itsekin, että tulipas syviä viiltoja. Jos siis verrataan ensimmäiseen viiltelyyn. Arvet sattuivat ja oli vaikea laittaa housuja jalkaan. Olin kuitenkin tavallaan ylpeä. Vaikkei pitäis. Kadutti kyllä samalla, koska aavistin, että tämä ei jää tähän.

Eihän se sitten jäänytkään. Vähän oli taukoa, mutta sitten tuli taas pakottava tarve viiltää. Olin taas poikaystävän luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Taisin käyttää mattoveistä tai semmosta. Kokeilin myös sitä samaa puukkoa, mutta se tuntui liian tylsältä. Viilsin molempaan pohkeeseen yhden viillon, koska halusin rangaista itseäni. Tunsin itseni niin huonoksi. Ansaitsin kipua. Poikaystävä huomas nekin ja oli vähän vihainen, mutta ei sen enempää. Itseasiassa tätä ennen viilsin myös jonkun yksittäisen viillon jalkaan ja rangaistukseksi poikaystävä viilsi myös itseään. Sen jälkeen ahdistuin, koska en halunnut satuttaa häntä. Tuli niin kamala olo enkä sen jälkeen pitkään aikaan viiltänyt. Sen jälkeen vasta nuo viillot reiteen jne. Onneksi hän ei silloin enää kostanut. Ja sen takia uskalsin jatkaa. Ja jatkaa ja jatkaa.

Olin kotona ja halusin taas rangaista itseäni huonoudesta. Otin ne kuuluisat sakset, millä olin viiltänyt ensimmäisen kerran. Olin taas suunnitellut. Tällä kertaa viilsin vähän ylemmäs reittä, lonkkaluun alapuolelle (hipbones?) eli ns. bikinialueelle. Eli vaikka menisin uimaan, niin (toivottavasti) viillot eivät näy edes bikinien alta. Ja sinne olenkin niitä viiltoja nyt kerännyt. Koska mä en todellakaan hae tällä huomiota enkä halua, että kukaan näkee. Tuo on ainoa turvallinen paikka, minkä keksin. Nyt viime viikkoina olen viiltänyt useasti. Ihan liian usein. Otin sen saman puukon poikaystävältä salaa ja olen viiltänyt sillä. Syvempää ja syvempää. Nykyään viillot jopa vähän vuotavat verta, ei paljon, mutta sen verran, etten voi heti pukea. Olen kai jäänyt koukkuun. Tää on paha juttu. Tää on tosi paha. Viime viikolla viilsin varmaan kolme päivää putkeen, tai ehkä jopa neljä. Ihan liikaa, mutta oli pakko. Oon ansainnu sen. Ja nyt viikonloppuna poikaystävä näki mun juuri tekemät viillot ja pimahti. Oltiin suihkussa ja oikeastaan halusinkin sen näkevän ne. Ennen kun ne alkaa parantuu. Koska mä haluan sen näkevän, kuinka PAHA OLO mulla oikeesti koko ajan on. Se lähti sieltä suihkusta heti pois ja sano, että oon ollu tyhmä. Jäin suihkuun, surullisena mutta ilosena siitä, että se oli reagoinut kerrankin. Hän oli mulle tosi vihanen eikä pahemmin puhunut. Meni melkeen heti nukkumaan. Aamullakin oli vielä vähä outo. Mutta leppyi kuitenkin. Harmittaa silti, ettei puhuttu siitä sen enempää. Ja sen jälkeen en ole viiltänytkään, vaikka tekis kyllä mieli. Ehkä viillän taas ennen viikonloppua, jos olo käy sietämättömäks, kun ne lakkiaiset ja kaikki ahdistaa. En tiedä.
Tässä kuitenkin oli mun säälittävät viiltämiset tähän asti. Nyt on vaan ollut tää asia ajankohtanen, joten ajattelin selvittää omiakin ajatuksia tästä. Siellä se on se puukko, odottamassa repussani. Ehkä kohta nähdään taas.

Mustaa.

On ollut kiire. Itseasiassa ei. En tiedä. Tavallaan. Kauhee AHDISTUS ainakin. Kaikesta tästä sekamelskasta. Eli lakkiaisista pääasiassa. Mua vaan ahdistaa ne juhlat ihan hemmetin paljon. En haluais koko juhlia. Ensinnäkään en ees ansaitse mitään juhlia. Ei mussa oo mitään juhlimisen aihetta. Huonot numerot ja yo-kokeet meni huonosti. Hurraa. Mitä juhlan aihetta semmosessa muka on? Niimpä.
Oon vaan niin tottunut tähän, että makaan sohvalla päivät pitkät tekemättä mitään ja näkemättä ketään ja sitten mun pitäis yhtäkkiä olla huomion keskipisteessä enkä tykkää yhtään. Pitää näyttää hyvältä, käyttäytyä hienosti ja olla mukava ilonen elävä nätti järkevä ääääääh. En tiiä pystynkö. Onneks oon ehkä laihtunut. Oon koittanu syödä mahollisimman vähän nää viimeset viikot. Ihan hyvin on onnistunutkin.Vaikka haluisin olla laihempi. Mut ei sille enää mitään mahda. Ei kauheesti ees ahdista paino nyt, kun tiiän että lihonnu en ainakaa ole. Mut siis oikeesti. En jaksa nähdä ihmisiä. Mul on liian isot odotukset tolle päivälle ja sit jotain meneekin pieleen ja romahdan. En haluu alkaa itkemään kaikkien edessä, en haluu et ketään saa tietää kuinka heikko oon nykyään. Mua pelottaa niin hirveesti. Voisipa se olla jo ohi, typerä juhla. Liikaa panikointia ja koko talo vielä siivoomatta. Koska mä en koskaan voi aloittaa mitään ajoissa. Äh.
Ahdistaa ahdistaa ahdistaa, erittäin paha olo. On ollu tosi paha olo viime aikoina. Enemmän kuin varmaan koskaan. Mut Sua ei vieläkään kiinnosta. Tosin, näit mun viillot (joita on tullut aika runsaasti viimesen viikon aikana,hups) ja suutuit ihan hirveesti. Vast seuraavana päivänä aloit olla oma ittes. Oikeesti olin ilonen, tavallaan. Kerrankin reagoit edes jotenkin. Oli toikin parempi kuin ei mitään. Mutta ei me tietenkään puhuttu tästä taaskaan. Eipä tietenkään. Sanoit vaan että oon ollut tyhmä. Et kuitenkaan käskeny lopettaa. Mikset sä käske mun lopettaa tätä? Miks et sä ota mua syliin ja lohduta. Mikset sä kysy MIKSI? Luultavasti viiltoja tulee lisää. Mua pelottaa, koska ne on vaan syvempii. En uskonu, että voisin koskaan viiltää näin. En tosin uskonu koskaan, että voisin olla syömättä, mut miten kävikään. En halua olla tällainen, en vaan jaksa taistella vastaan. En koskaan taistellutkaan. On niin helppoo vaan antautua. Se on niin niin helppoa.
Tällä hetkellä AHDISTUS on päällimmäinen tunne niiden tulevien juhlien takia. Luulen, että sen jälkeen masennus valtaa taas pään. Juhlien jälkeen ei ole mitään. Ei niin mitään. Joten voin vaan antaa masennuksen viedä. Vähän pelottaa. Mutta niin se vaan menee.
Paras kaverini tuli takasin vaihdosta. Ehkä se vois vähän auttaa asiaa. Mutta sillä on omiakin ongelmia. Tuntuu siltä, että ketään ei kiinnosta mitä mulle kuuluu nykyään. Ei oo ketään kenelle voisin jutella. Ja tunnen itseni niin lapselliseksi, mähän oon periaatteessa aikunen ihminen, ei mun elämän kuuluis olla tämmöstä. Mutta se on aika varmaa nyt, että opiskelupaikkaa en syksyksi saa enkä varmaan mitään muutakaan. Töitä haluaisin ja MUUTTAA omaan kotiin. Mutta Sua ei kiinnosta sekään. Vaikka kuinka suoraan sanon sulle, että mulla on paha olla tai että muuttaminen vois auttaa, niin ei Sua näytä vaan kiinnostavan. Ei varmaan kiinnostais, vaikka huutaisin täyttä kurkkua sulle "AUTA MUA, MULLA ON VITUN PAHA OLLA, ETKÖ SÄ NÄE!!!"
Ota mut syliin ja lohduta. Jooko?

Tyhjiö.

Vihaan vihaan vihaan VIHAAN itteeni. Niin paljon. Hyi, paha ihminen, huono huono huono! Anteeks kaikille. Mä tiedän, oon pettymys. Haluun kipua, ansaitsen sen. AGLajalgaäpgaä en pysty! Mihinkään. Tiedän sen. Anteeksi. En pysty edes kirjoittamaan. Huonous huipussaan. Olo on jotenkin tyhjä.

Laiha(ko).

Oon jopa innoissani tästä uudesta minästä. Jotenkin. En tiedä miksi. Odotan jo innolla huomista, kun Sä tulet lomille ja saan aloittaa tämän. Aion olla niin täydellinen kun vaan pystyn. Vähän pelottaa, että jos en pystykkään, jos murrun heti. Aion silti yrittää! Jos pystyn pitämään tunteeni kurissa niin siinä tapauksessa pystyn myös laihtumaan hiukan lakkiasia varten. Ja pakko se on, oon ihan varmasti lihonnut. Hyi. Huomisen jälkeen voin taas unohtaa kaikki herkut enkä varmasti syö niin paljon että vatsa on täynnä.
Millon musta tuli tämmönen? Oon aina ollu alipainonen luonnostani, ihan syntymästä saakka. Lääkäritkin oli huolissaan kun olin vauva, mutta kyllä mä silti söin. Murrosiän tullessa tuli myös painoa lisää, mutta en silloinkaan ollut "normaalipainossa". Jossain vaiheessa olin siinä ihan rajalla, joskus lukion ihan alussa. Sitten tapahtui jotain. En oikein tiedä edes miten se alkoi. Sanoin aina kaikille ettei mulle voi tulla anoreksia kun en voi olla syömättä, mulla on aina nälkä. Ärsyttää edes kirjoittaa tästä tai ajatella tätä. Jotenkin vaan aloin vähetää syömisiä ja pidin herkkulakkoja jne. Sitten söin vaan vähemmän ja vähemmän. Jossain vaiheessa huomasin, että syömpäs minä nykyään vähän. Laihduin kerran yhdessä viikossa noin kaks kiloa. Se vaan paheni ja paheni, mutta ei musta kyllä siltä tuntunu, että ruoka mitenkään hallitsisi mun elämää. Kyllä mä silti välillä söin mäkkäriaterian tai pussillisen sipsejä. Eikä se mua mitenkään pelottanut eikä pelota vieläkään. Kyllä mä voin syödä mitä huvittaa. Eli en nyt sanoisi että mulla mikään syömishäiriö on, ei ei. Mutta pidän itseäni läskinä. Ällötän itseeni ja haluun laihtua.
Jossain välissä kävin salilla joka toinen päivä kuukauden ajan. Se oli just heti sen jälkeen kun Sä menit armeijaan. Ja sillon söin kyllä tosi vähän. Salilla tein melkeen pelkkää aerobista, eli kaloreita kulu. Luulen, että sillon oli just pahin vaihe. Oli tosin ihanaa nähdä kun paino vähenee. Ja ahdisti, kun sitä tuli vähänkin liikaa. Tiedän sen, että jos totuttaa kehon tosi vähään kalorimäärään per päivä niin jos syö vähänkin enemmän niin paino tulee nopeasti takasin. Tiedän sen. Silti välillä huomasin, että olin yhden päivän aikana syönyt vain yhden pienen jugurtin, yhden leivän ja puolikkaan perunan. Oikeesti mua pelotti. Tosi paljon. En vaan halunnut ajatella asiaa.
Ihmiset alko huomauttelee, että oompas laihtunut. Ja sekös sai mut iloseks. Sain siitä vaan lisää motivaatiota. Nyt oon huomannut, että on jäänyt vähän tää koko homma. Tosin siihen vaikuttaa se, että en enää käy salilla ja nukun puolet päivästä, joten tavallaan en kyllä syö nyttenkään kovin paljon. Jos herään kolmen maissa, syön jotain aamupalaa, sitten en jaksa laittaa sen enempää ruokaa ja odottelen että joku illemmalla laittaisi jotain. Tää on kyllä tosi ristiriitasta. Meinaan tiedän itse että olen alipainonen ja melko laiha. Mut heti kun katon peiliin niin nään vaan läskiä. Oon tämmönen läskilaiha. Esim mun kädet on tosi laihat, mutta jalkojani vihaan ja vatsaa. Naamakin näyttää pullealta, tosin oon huomannu että oon naamasta vähän laihtunut.
Voi vitsi. Ei ehkä olisi pitänyt kirjoittaa tätä, tunnen jo miten motivaatio kasvaa tähän touhuun. Eikä se edes ole vaikeaa. Tavallaan. Kunhan syö vaan tarpeeks vähän, vatsa tottuu siihen eikä edes ole nälkä. Ihan sama. Aion pitää tunteeni kurissa ja myös kehoni. Jep. Hyvä idea. En oikeastaan jaksa välittää, mitä mulle tapahtuu. Kunhan Sä oot tyytyväinen. Tavallaan myös haluan että näet miten laihdun, kun en mitenkään muutenkaan voi näyttää Sulle miltä musta tuntuu. Sun on pakko huomata! Musta tulee täydellinen tyttöystävä, täydellisen hillitty ja eikä yhtään lihava. Tai ainakin vähän hoikempi. Vähän. Jonkun verran. Sen verran, että huomaat taas. Tulisi jo huominen!

P.S: painajaiset on niin mukavia.

Keskiyö.

At night I'm all alone.

Säännöt.

Taas kerran olen päättänyt, etten näytä Sinulle enää pahaa oloani. Tällä kertaa olen kuitenkin enemmän tosissani kuin ennen. Aion olla täydellinen tyttöystävä Sulle. Et kuule ainootakaan valitusta. "mä en jaksa kun sä koko ajan valitat" En valita enää. Teen mitä pyydät, annan Sun tehdä mitä haluat. "et sä oo ainoo ihmine ketä haluun nähä" Jos haluut olla kavereides kanssa, en sano mitään. Jos haluat mennä johonkin, en sano mitään. Jos et tahdo mua mukaan, en sano yhtään mitään. En pyydä Sulta enää mitään. En mitään. En anna Sun ostaa mulle mitään. En mä ansaitse. Mitään. Maksan itse juttuni, vaikka ei mulla rahaa pahemmin olekaan. Ihan sama. Kuuntelen Sua, en keskeytä, en edes yritä ilmeilläni valittaa. Jos kerrot jotain, mistä en pidä, en näytä sitä. Pidän sen sisälläni, vaikka se tuntuisi maailmanlopulta. Koska tiedän, että Sua ei vois vähempää kiinnostaa. Aion olla täydellinen tyttöystävä. Sellainen, jonka luokse on oikeasti kiva tulla lomille. Joka ei heti ala murjottamaan ja jonka ensimmäiset lauseet ei ole pelkkää valitusta. MUN. PITÄÄ. MUUTTUA.

Sääntöjä:

-ÄLÄ näytä tunteitasi!
-älä todellakaan valita
-älä pyydä mitään
-älä manipuloi
-älä ole itsekäs
-tee mitä pyydetään
-hymyile
-muista,että et ansaitse mitään!


Vaikka kyyneleet valuis mun poskilla enkä jaksaisi enää hengittää, aion silti HYMYILLÄ jos olet siinä näkemässä. Ei täydellisellä tyttöystävällä voi olla mikään huonosti, ei ole syytä itkeä. Eihän? Toivon, että pidät uudesta, täydellisestä minästä. Toivon todella. Mutta kun et ole näkemässä, jatkan samaa rataa. Nukun päivät, itken yöt, en jaksa syödä, en käy missään, EN HALUA OLLA HEREILLÄ. Mutta näistä asioista ei Sinun tarvitse välittää, ei Sun tarvitse tietää. Ethän Sinä välitä, vaikka laihtuisin olemattomiin, olisin sisältä tyhjä ja tunteeton, jalat viiltoja täynnä. Kunhan en valita. Eihän mulla ole mikään huonosti. Niinhän Sinä aina sanot.

Jääkylmää.

Eipä tässä mitään. Voinko itteeni enää enempää vihata. Ihan oikeesti. Viime yö oli jotain niin kauheeta. Vihaan riidellä Sun kanssa. Sait mut taas tuntee itteni NIIN huonoks ihmiseks. Meinasin hypätä auton alle, petyin kun autot hidasti ja pysähty. Eikä ajaneetkaan mun päälle. Oisitte ajanu vaa! Vittu. Mä en jaksa elää. Mul on niin paha olla ja viime yö repi taas kaikki haavat auki. Silti osasin jo aamulla esittää elävää. Oon tainnut jo oppia hillitsemään itseni. Pitämään naamaria yllä. Ettei kukaan vaan näe. Ettei mua haittais vaikka auto ajaiskin päältä. Vaikka jäätyisin ulkona kuoliaaksi.
Ainoo asia minkä takia elän enkä vielä luovuta oot Sä. Ja eilen mua pelotti niin. Että joudun luovuttamaan. Mä pelkäsin kuollakseni. Sä oot tärkein asia mulle. Sä oot mun kaikki. Enkä mä koskaan luovu susta, en ikinä luovuta jos on edes pienen pieni toivon kipinä. Rakas, me selvitään tästä. Nyt on vaan vaikeaa. Mut Sä oot mun koko elämä ja mä tiedän, että me selvitään.
Ihan sama vaikka saat mut tuntee huonoimmaks ihmiseks maailmassa. Tee mitä haluut, saat tehä mulle ihan mitä vaan. Kunhan oot mun. Mä yritän muuttua. Mä tiedän, että mussa on vika, me molemmat tiedetään se. Mä yritän. Muuttua. Paremmaksi. Vaikken sitä koskaan tule olemaan. Nimittäin hyvä, tarpeeksi hyvä. Sulle.

Vappu.

Pitäs vaa pysyy aina kotona eikä ikinä mennä mihinkää. Ei siitä mitää hyvää seuraa kuitenkaa ja pilaan vaan muidenkin illan. Tyhmä minä.

Unohdus.

On niin vaikeaa. Kun joutuu olee ihan yksin, päivästä toiseen herätä uuteen kamalaan päivään ja toivoa ettei olisi herännyt. On niin ikävä. Et päässyt tänä viikonloppuna mun luo. Tuntuu ikuisuudelta. Ja vaikka viikonloppu lopulta tulee, se kestää vain hetken ja meet taas. Jatkuva ikävä, eihän tätä voi kestää! Tietäen et tää ei ihan heti lopu. Ei oo menny edes puolta ajasta. MUL ON VAA NIIN KOVA IKÄVÄ. Ja ihmiset olettaa, et mä oon jo tottunu tähän. No en ole enkä varmaan tuukkaan tottumaan. Koska totuin jo siihen, että olet mun lähellä koko ajan. En mä totu tähän enkä oikeasti halua olla edes olemassa tänä aikana. Toivon vaan, että voisin mennä nukkumaan ja herätä siihen päivään, kun tää kaikki on ohi. Kun oot mun kanssa etkä sano sunnuntaisin näkemiin.

Eilen lupasin nähdä kaveriani. Se tuntui hyvältä idealta, mutta vähän ennen kun piti lähteä en enää halunnutkaan. Tuntui niin vaikealta saada lähdetyksi. Ihan mahdottomalta. Meinasin jo perua koko jutun, kysyinkin häneltä että onko pakko. Se sano että on. Jouduin lähtemään vaikken olisi halunnut. Kai se oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Aluksi oli vähän ulkopuolinen olo, tunsin kyllä kaikki ihmiset, mutten oikeen osannut sanoa mitään. Ei tehnyt mieli puhua. Jos puhun, tunnen että olen olemassa enkä halua olla olemassa. Kotonakaan en paljoa puhu, mieluummin oon vaan hiljaa ja yritän olla näkymätön. Kuitenkin, kun alkoholi alko vaikuttaa niin ajattelin että oli ihan hyvä että lähdin mukaan. Oli se ihan kiva ilta tavallaan ja tavallaan ei. En puhunut paljon ja mietin vaan humalaa ja sitä kuinka ihanaa olisi olla koko ajan humalassa. Voisi unohtaa kaiken pahan, olisi vaan sekava olo eikä pystyisi ajattelemaan. Miten mukavaa se olisikaan.

Kuitenkin on vaan niin paljon helpompi jäädä kotiin. Olla vaan, katsoa leffoja ja sarjoja, unohtaa muu maailma. Jäädä paikalleen ja unohtaa. Saada muut unohtamaan sut. Ei mua kukaan kuitenkaan kaipaa. Kyllä ne muut löytää parempaakin seuraa kuin mut. Enhän mä edes osaa jutella mistään. Kun en tiedä mitä maailmassa tapahtuu. Koska ei kiinnosta. Ei vaan kiinnosta. Vihaan maailmaa, vihaan ihmisiä vihaan vihaan vihaan mun elämää. En halua muistaa, haluun vaan uppoutua johonkin mikä saa mut unohtamaan tän kaiken. Että olis helpompaa. Maailma saa mut silti kiinni, joka päivä se saa mut. Jos ei aiemmin, niin yöllä viimeistään. Kun koitan käydä nukkumaan. Kaikki palautuu mieleen enkä voi enää nukkua. Ja pistän itseni muistamaan, se on mulle ihan oikein. Muistaa kaikki paha, tuntee tää tuska. Joka päivä se syö mua sisältä. En tiedä enää onko vika mussa vai maailmassa. En tiedä. Eikä sillä oikeastaan väliä olekkaan. Ei se mihinkään häviä, se on, se on ollut niin pitkään. Vaikka jonain päivänä onnistuisinkin peittämään tämän ihan täydellisesti, tää paha olo on mun päässä eikä se jätä mua rauhaan. Mä oon väsynyt olemaan olemassa. Mua väsyttää niin paljon. Onneksi päivisin saan olla ihan yksin, nukkua iltapäivään ja olla hiljaa.

Herätys.

Kevät. Istun terassilla juomassa aamuteetä. Vaikka ei oo enää aamu sillä heräsin yhden jälkeen. On lämmintä ja laitoin jopa shortsit jalkaan. En tiedä miksi, eihän niitä ketään näe mutta laitoin kuitenkin. Musta huppari on liian kuuma, en jaksa tehdä asialle mitään. Musiikki soi hiljasella kännykästä. Aurinko maalaa varjoja terassin lautoihin. Kyyneleet vierivät aurinkolasien takaa. On taas pitkä aika siihen, että nähdään. Ihan liian pitkä. Mietin, että tämmöstä tämä tuleva kesä tulee olemaankin. Minä yksin ulkona istumassa, katsomassa miten kaunis maailma on osaamatta arvostaa sitä. Jos istuisit mun kanssa, nämä kauniit hetket ei menisi hukkaan. Nyt ne hetket on vaan surullisia, sokaisevia. Yksinäisyyttä täynnä. Enkä halua herätä auringon valoon. Päivä toisensa jälkeen. On liian valoisaa, on liian vaikeaa piilottaa ahdistus. Ei oo mitään järkeä olla hereillä.
Tekee mieli juoda. On tehny jo pitkän aikaa eikä mua mikään sinänsä estä. En vaan taida jaksaa mennä ihmisten ilmoille. Näyttää ihmiseltä. Esittää elävää. Vetää kännejä ja nolata itseni. Haluaisin, mutten jaksa vaivautua. Juominen on ainoa tekeminen minkä keksin. Sen lisäksi ei oo mitään. Tavalliset ihmiset käy kouluissa ja töissä. Minä nukun siihen asti kun muiden päivä alkaa olla lopuillaan. Ja esitän, että olen olemassa. "Ootko tehny tänään mitään järkevää?" Mitä tohon voi vastata. En tietenkään ole. Enkä oo siitä ylpeä. En vaan jaksa. Antakaa mun nukkua. Talvi tule jo.

Tuska.

Anteeksi. Anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi. Ansaitsen tän kaiken. Jokaikisen huonon päivän mikä mulla on ollut ja tulee olemaan. Jokaisen niistä. Jokaisen mahdottoman hengenvedon, jokaisen loukkaavan sanan, jokaisen viillon, jokaisen nälän, jokaisen pettymyksen, KAIKEN. Ansaitsen sen kaiken pahan ja enemmänkin. Tää on ihan oikein. Mun kuuluu tuntee tää kaikki, kaiken kuuluu mennä väärin, on mulle oikein ettei asiat mene niinkuin suunnittelen. Ansaitsen sen ettet oo mun kaa koko ajan. Ansaitsen jokaisen yksinäisen päivän, tunnin, minuutin, sekunnin. Jokaisen kyyneleen ja kaiken kivun. Jokaisen painajaisen.
Mä oon paha enkä ansaitse mitään hyvää. En ansaitse Sua. Sua en todellakaan. Mä oon pilannu kaiken, pilaan jatkuvasti vieläkin ja tulen pilaamaan. Miks mä oon olemassa, miks? Miks mä teen näin, MUN PITÄS PITÄÄ VAAN SUU KIINNI. En mä saa sanoa, mikä mua ärsyttää, koska en mä ansaitse lohtua, haleja, suukkoja, sääliä. EN MITÄÄN. Mun kuuluu kärsii ihan yksin. Yksin. Ei oo Sulle oikein näyttää tätä oloa. Ei sun tarvi tietää, ei sun tarvi auttaa. Mun pitäis vaan olla hiljaa, sanomatta mitään, HYMYILLÄ ja olla kuin ei oliskaan. Kuin mul ei ois mikään hätänä. Koska mä oon paha, mä oon huono ja mun kuuluu kärsiä. Tää on oikein. Millon mä tajuun sen, millon mä ymmärrän et näin tän pitääkin olla. Loppuun asti. Mä ansaitsen tän kaiken!

Sokaisevaa.

Onnea on istua kuuma kahvikuppi tai teemuki kädessä ikkunan edessä. No ei kai, ketä mä luulen huijaavani.
Kaksi kuppia kahvia ja yksi muki teetä. Heräsin 6:00 enkä saanut enää unta. Vaikka olin mennyt nukkumaan vasta 1:30 jälkeen. Kuvittelin, että katsoisin leffan ja yrittäisin sen jälkeen nukahtaa taas, mutta ei onnistunut. Pää tuntuu paksulta ja aurinko polttaa silmiä. Huominen on niin kaukana ja haluan vaan nähä Sut. Itkettää kaikki. Pelottaa.
Olen saanut aikaseksi tehdä jotain tulevaisuuden eteen. En tarpeeksi, mutta jotain sentään. Ei se mihinkään riitä eikä mikään ole varmaa vielä. Ja epävarmuus on painajaismainen. Niin on myös painajaiset öisin.
Pää on taas ihan sekaisin tai ehkä se johtuu vähäisestä unen määrästä, en tiedä. Mut haluun vastauksia. En jaksa ODOTTAA.

Pettymys.

Oon niin huono. Kaikkien mielest. Tunnen itteni niin huonoks, eikä se oo mikään ihme, kun kaikki haukkuvat mua. Oon pettymys. Kaikki joutuvat vaan pettymään muhun ja niin minäkin. Ymmärrän. Ei musta voi kukaan koskaan olla ylpee. En ikinä saavuta mitään hienoa, enkä edes yritä. Oon täydellisen hyödytön. Anteeksi maailma.

Pako.

Pakenen todellisuutta nukkumalla päivät. En halua nähä tätä maailmaa. Se on niin turha ja tyhjä, ei mitään mulle. Öisin se kuitenkin aina iskee. Todellisuus. Ja ajatukset valtaa pään. En edes tiedä onko se hyvä että kohtaan ne ajatukset öisin. Yöllä on pimeetä ja muut nukkuu, joten saan ainakin olla rauhassa. Saan olla pimeässä, hukkua siihen. Kenenkään ei tarvitse nähdä tätä. Mutta öisin oon myös ihan yksin. Ja se yksinäisyys on hirveetä.

Päivällä on niin valosaa ja kaikille pitää esittää, että oon kunnossa. Ei ketään kylläkään kiinnosta mitä mä tunnen, mut en siltikään haluu näyttää tätä. En haluu kysymyksiä. Paitsi ehkä Sulta. Mut sitä on turha toivoa kai.

Tällä hetkellä mua tietenkin vaivaa eniten se ettet Sä ole mun kaa koko ajan. Eihän se Sun vikas oo eikä sille mitään voi. Mut mä en vaan totu siihen. Mä tarviin Sua, ei mul oo muita. Mä ehdin jo tottua siihen, et voin kertoa Sulle mitä kerrottavana on heti kun tarvii. Nyt en voi. Joudun odottamaan, että vastaat viestiin enkä voi koskaan olla varma millon ehit vastaamaan. Ja kun oot leirillä, en voi pitää yhteyttä ja se on sietämätöntä. Tää on mun isoin ongelma nyt. Ja se vaan pahentaa tätä jatkuvaa pahaa oloo. Mikä on jatkunu jo monta vuotta. Eikä oo koskaan ollu näin voimakas. Ja kamalinta on tietää, et tää tilanne kestää viel ihan hemmetin kauan. Ja jokaikinen päivä on tuskaa. Haluun tän jo loppuvan. Tää on niin vaikeaa. Myös mulle, rakas.

Yö.

Eilen yöllä en saanut unta ja tällä kertaa olisin halunnut nukahtaa. Olin hereillä viiteen asti ja kun päätin mennä nukkumaan, niin en saanutkaan unta. Kuudelta muiden herätyskellot alkoivat soida enkä pystynyt nukahtamaan siinä melussa. Olo oli niin toivoton ja olin melko väsynytkin. Ulkonaki alko olla valosaa. Nukahdin kai sitten ennen seitsemää onneksi ja heräsin neljän maissa. Ärsytti, koska en mä voi jatkaa näin. Jos mun tarviikin yhtäkkiä herätä joku aamu kahdeksalta tai aiemmin, niin eihän se onnistu millään tällä unirytmillä. En vaan tiiä jaksanko muuttaa tätä asiaa. Äh.

Aurinko paistaa taas. Ehkä alan jo tottua siihen. Kesäsin aurinko ei häiritse mua pahemmin, mutta talvella ja etenkään keväällä en siedä sitä. Mun pää on taas ihan tyhjä. Eilen illalla/yöllä itkin jatkuvasti. En vaan voinu lopettaa, aina kun päästin ajatukset pyörimään niin kyyneleet alko valua. Ehkä se on hyvä välillä itkeä kunnolla. Koska nyt ei itketä pitkäst aikaa. Voi sekin toki nopeesti muuttua, mut välil tarvii itkeä. Siit tulee tavallaan parempi olo jos on pitkään yrittäny pitää kaiken sisällä.

Nyt on jo tiistai eikä tämäkää päivä enää kauan kestä. Sit tulee keskiviikko, jolloin mulla on jopa jotain tekemistäkin. Se päivä menee nopeasti, luulisin. Sitten onkin jo torstai, saattaa olla että on tekemistä sillonkin ja tadaa, perjantai saapuu vihdoin. Kumpa viikonloput vaan olis pidempiä, niin saisin olla Sun kanssa pidempää. Ehkä mun nyt kannattaa lopettaa kirjottaminen, ettei ahdistus taas ala kasvaa. Parempi olla näin, tuntematta mitään.

Tyhjyys.

Eilinen yö oli taas niin ihana. Itkin vaan. Ikävää. Vaikka oli vasta sunnuntai yö. Kaikki näyttää niin toivottomalta. Vielä ihan liian monta aamua yksin. Olo on niin tyhjä. Tuima. Kyyneleet silmissä. Itkettää muttei tunnu pahemmin miltään. Etkä Sä vieläkään ymmärrä. Et tää on mullekkin vaikeaa.

Tiedän, et se oot Sä kenen tekemisii vahditaan päiväst toiseen ja joudut herää kuudelta aamulla. Etkä saa tehä mitä haluat. Mut on tää mullekkin vaikeaa. Jos vaan näkisit mimmonen oon päiväst toiseen. Miten en haluu herätä, miten en jaksa syödä, miten heti aamusta itken, miten saatan vaan istua tai maata sängyllä ja tuijottaa tyhjyyteen. Ja sitten taas purskahtaa itkuun. Miten ylivoimaselta tuntuu mennä ulos ja tehdä tavallisia asioita. Saada jotain aikaseks. Hymyillä. Jaksaa hengittää. Jos sä vaan näkisit. Ymmärtäisitköhän sitten.

Voinko mennä jo nukkumaan, oonhan ollu hereillä jo kaks tuntii. Ei, en saa mennä, en mä voi nukkua, mun kuuluu kitua. Nukkuminen on liian helppoo. Mä ansaitsen olla hereillä ja tuntee tän tuskan. Koska oon itsekäs. Enkä osaa tukea sua. Vaikka et Säkään mua. Anteeks.

Ahdistus.

Mä en jaksa. En jaksa en jaksa en jaksaaa. SEKOON. Liikaa ajatuksii eikä ketään ketä kuuntelis. Ketä ymmärtäis. Niin yksin ihan yksin en jaksa olla yksin.
Ahdistus on palannut. On taas sunnuntai. Taas viis päivää ahdistusta eikä mikään helpota oloo. Ei mikään. Miks mun pitää ajatella en haluu ajatella. Menkää pois!! poispoispoispois pliis. Mä en jaksa tätä. En mä voi olla tälleen, en mä voi pitää mun suuta kiinni kokoajan, en voi pitää tätä sisäl en voi. Kyl se ilmenee jotenki ja jos en voi puhua, niin se vaan kasvaa mun sisäl, syö mua sisält, paisuu niin isoks et saan taas jonkun kohtauksen. Siin käy aina niin. Tai ehkä nyt on eri tilanne. Ennen vaan torjuin mun ajatuksii ja se loppu aina sekokohtaukseen. Nyt kyl AJATTELEN niin paljo et sekoon, mut en vaa puhu. En saa näyttää tätä, en saa olla heikko, en mä ansaitse sääliä enkä lohtua. Milleen tää loppuu? Jos en voi puhuu. Se näkyy jo mun jaloissa. Viiltoina. Jotka muistuttaa mua mun huonoudesta. Se näkyy unirytmin järjettömyytenä. Neljän-viiden maissa yöllä nukkumaan ja herään kolmen maissa iltapäiväl. Se näkyy kun itken jatkuvasti ajatusten takia. Kun näen painajaisii. Kun en haluu herätä. Kun en haluu olla hereillä. Kun ahdistaa masentaa ei kiinnosta mikään en jaksa. Kun raivoon joka asiast. Ku hyvätki asiat AHDISTAA niin paljon et niistäki tulee PAHOJA. En jaksa tätä oikeesti en jaksa!
Ei täs tekstis oo mitään järkee, anteeks. Luulin et pystyn kertoo milt tää tuntuu mut en osaa. En osaa selittää tätä, tää on liian sekavaa. Mä oon väsynyt, haluun vaan nukkumaan. Herättäkää mut joulukuussa.

Täydellinen.

Tänään tapahtui jotain kamalaa. Nimittäin heräsin jo ennen kymmentä. Enkä saanut enää unta. Oli siis pakko nousta ja aurinko paistoi taas. Olin hetken jopa aurinkolasit päässä sisällä, aurinko vaan saa mut ahdistumaan niin paljon keväisin. Vihaan kevättä, kaikki on silloin huonoimmillaan. Näen auringon ja mietin kaikkia ilosia ihmisiä, jotka osaavat nauttia sellaisista asioista kuin auringonpaiste. Ja tuun vaa surulliseks. Tuntuu kuin kaikki muut ihmiset olis taas innoissaan keväästä ja lisääntyvästä valosta, mut mä en vaan osaa. Se vaan ahdistaa.
Herääminen ahdisti myös, koska tajusin että joudun olemaan niin monta tuntia hereillä, ennekun tuut taas mun luo. Mitä mä kaikella tällä ajalla muka teen? Väsyttää myös niin kamalasti ja oon varmaan saanut taas aikaan kofeiiniriippuvuuden. Mahtavaa. Tekee vaan mieli lyödä päätä seinää. En ees tiiä mitä tunnen. Ei pahemmin masenna, ennemmin ahdistaa. En tiiä.
Eilinen yö oli taas kamala. Piti mennä nukkumaan joskus kahden maissa, mut keksin jotain turhaa tekemistä ja kello olikin yhtäkkiä taas kolme. Pyörin sängyssä ajatuksineni ja meinasin seota. Ei vaan nukuttanut. Katoin kelloa ja se oli taas 4:15. Kiva. Senkin jälkeen kesti vielä kauan ennekuin nukahdin.
Tekee mieli huutaa. Mun pää on ihan sekasin. Ajattelin taas olla niin hymyileväinen tänään kun tuut, mut se tuntuu niin pahalta. Ihan ku valehtelisin. En jaksa esittää. Ilosta. Elävää. Täydellistä.

Odotus.

Tyypillistä. Heräsin taas kolmen maissa iltapäivällä. Ja silti väsyttää. Viikonloppuna pitäisi herätä ihan eri aikoihin,mitäköhän tästäkin tulee. Oon taas pettynyt itseeni. Anteeks.
Voisin tänään tehdä jotain hurjaa, mennä ulos. Ehkä kohta.. tai huomenna. En tiedä. Saa nähdä. Taas yks toimeton, turha päivä edessä. Tai puolet siitä, kun heräsin näin myöhään. Valvon kuitenkin kolmeen-neljään asti yöllä, eli monta tuntia jäljellä täynnä tuskaa. Ehkä voisin sittenkin mennä ulos. Kuunnella musiikkia täysillä, kävellä vaan. Siin on kyl riski, et päästän kyyneleet valumaan. Tiiän et tekis hyvää mulle mennä ulos raikkaaseen ilmaan, mut mua pelottaa. Sisäl oon turvassa, tääl voin piiloutuu huoneeseen ja kadota peiton alle. Tää on nyt kyl tosi vaikeeta, miten ulos meneminen voi olla näin vaikeeta? Millon must tuli näin huono. En osaa enää mitään, oon kyl tienny sen pitkään. Huono.
Aurinko ahdistaa. Voisin laittaa aurinkolasit. Jos siis jaksan mennä ulos ollenkaan. Ois niin helppoo vaan olla menemät mut sit oon viel pettyneempi itteeni. Enkä jaksais kokoaja vihata itteeni. Kaikki on niin turhaa. Mun elämä ei oo ku odottamist. Odotan viikonloppua, sitä et Sä tuut. Ja sit on taas sunnuntai ja jään yksin. Odotan taas uutta viikonloppuu ja taas seuraavaa ja seuraavaa. Odotan et tää vuos loppuu. Täs vuodes ei oo mulle mitään. Tää on pelkkää odottamist. Eikä aika tunnu kulkevan yhtään mihinkään. Vuosi on vieläkin vasta aluillaan, vaik se on kestäny jo koko ikuisuuden. Mä en tiiä selviinkö täst vuodest ja täst jatkuvast ikäväst. Anteeks, tiiän. En sais valittaa.

Siivet.

Mikä mulla muka on huonosti? Sitä Sä ihmettelet. Sä et vaan suostu ymmärtämään, tai sitten et halua uskoa. Tiedän, periaatteessa mulla on "kaikki hyvin". Mul on perhe (vaikka nyt onkin vähän vaikeaa), mulla loppu just koulu ja luultavasti valmistun keväällä ylioppilaaksi, mä oon "lomalla", mul on pari kaveria ja ennen kaikkea mulla on Sut. Muutenkin päällisin puolin näyttää siltä et mulla on kaikki hyvin. Mut Sä et tajua! Mun PÄÄN SISÄLLÄ ei oo mikään hyvin! Siel on pilkkopimeää. Mun pää ei tykkää tästä tilanteesta, kun joudun olee toimettomana päivät pitkät ilman Sua. Mun pää kääntää mut mun perhettä vastaan, mä en kestä olla kotona. Mun pää sanoo että KUKAAN ei välitä musta eikä mulla ole kavereita. Eikä mulla olekkaan. Ainoo oikee kaveri on ulkomailla eikä pidä yhteyttä. Se sattuu. Se oli ainoo kenelle pystyin puhuu rehellisesti näist asioist, koska tiesin et se ymmärtää. Mun pää saa kaiken hyvän näyttämään niin pahalta. Sä et vaan tajua. Ei mul tarvitse olla jotain isoa kamalaa ongelmaa/tapahtumaa/traumaa tms. jotta mulla olis paha olla! Mul on TOSI paha olo, vaik siihe ei oo Sun mielest mitään syytä.

Enkä mä voi tälle mitään. En mä hae huomiota, jos mä tekisin niin, niin viitäisin käteen. Mut en viillä. (ainakaan käteen). Enhän mä ite valinnu että "haluampas nyt olla masentunut ja tyytymätön elämääni". En. Enkä mä halua et tää jatkuu. Mut mikään ei auta. Eikä etenkään se, kun Sä vähättelet mun ongelmia. Ei masennus oo mikään kilpailu. Ei siihen tarvita diagnoosia, lääkemääräyksiä, pakkohoitoa, ei mitään näistä. Jos musta itsestä TUNTUU siltä että mulla on paha olla, niin kyl mä ihan ite tiedän, että masentaa. Miks et Sä voi uskoa mua? En mä keksi tätä pahaa oloa, miks mä niin tekisin? Ihan ku tää olis hauskaa nähä maailma mustana. Ei todellakaan ole. Mä haluan tän pois. Mä en haluu et tää jatkuu mut en osaa lopettaa tätä itse. Ei se oo niin helppoo. Et Sä voi sanoa mulle että "piristy nyt". Ei se niin mee.

Luuleks Sä, et jos mä en kerro Sulle näist asioist enää, niin niit ei oo enää olemas? Kyllä ne on ja entistä vahvempina. Nyt kun en saa nähä Sua joka päivä. Mulla on enemmän aikaa päästää tää kaikki taas valloilleen. Antaa näiden mustien siipien ottaa mut suojaansa. Tääl on niin yksinäistä. Eikä siivet päästä valoa lävitseen. Ne on äänieristetyt eikä kukaan kuule kun mä HUUDAN. apua. Mut tääl on turvallinen olo, ruokin negatiivisyyttä ja torjun valoa. Piiloudun kevään sokaisevalta auringolta. Istun pimeässä, yksin. Ja odotan että tulet taas kotiin viikonloppuna. Hymyilen ja nauran, koitan olla vahva. Yritän pitää tän kaiken sisällä, ei tätä saa näyttää. Mut haluaisin kertoo sulle KAIKEN, ihan kaiken. On niin vaikeeta esittää, ja liian usein hajoan, rakoilen,paljastan. Ja Sä näet ne siivet. Ne mustat siivet. Etkä Sä sano mitään. Ja pahinta on, että mä tiedän et Sä näet ne. Muttet sano mitään. Sä näet mun pahan olon, muttet suostu uskomaan, hyväksymään tätä asiaa. Et mul on oikeesti tosi paha olo.

(kirjoitettu viime yönä)

Yksin.

Tuntuu  ku oisin ihan yksin. Tässä maailmassa. Ei ketään muuta. Ajatukset on sekavii. En oo poistunu talosta mihinkään moneen päivään. Vaikka meinasin.
Kädet on jääkylmät. En lämpene. Nälkä. Kauhee nälkä mut en jaksa syödä. Haluun nukkumaan haluun pois päästäkää mut pois!
Ei tää oo elämää.
Itkettää. En jaksa itkeäkkään, se veis niin paljon voimia. Päätä melkein särkee. Jos en pian syö. Pitää syödä mun on pakko syödä! Mitä mä teen?
Ahdistaa en saa henkeä haluun pois auttakaa en jaksa! En jaksa olla yksin, ihminen tarvii muita ihmisii, mä oon niin yksin, eiks tääl maailmas oo ketään muuta? Joku joka tajuis. Ymmärtäis. Milt tää tuntuu.
Heikottaa. Kädet on vieläki kylmät.

Väsynyt.

Mulla ois niin paljon kerrottavaa. Ja silti niin vähän. Oon ristiriitanen ihminen.

Heräsin tänään vähän aikaa sitten. Puol kolmelta iltapäivällä. Heräsin kyllä aiemminkin ,mutta kun avasin silmät, halusin vaan nukkua. Päivän pahin hetki on se kun herään. Herään tähän julmaan kylmään todellisuuteen. Ja pakotin itteni nukkuu lisää. Heräsin uudestaan kahden jälkeen eikä olo ollut sen parempi. En pystynyt enää nukkumaan ja oli pakko nousta. Söin aamupalaa vaikka ei ollut edes nälkä. Tiesin että on silti pakko syödä, koska eilen söin vaan neljä leipää ja suklaapatukan.
Tiedän. Ei tän näin pitänyt mennä. En mä sais laihtuu, oon aina ollu alipainonen, ihan syntymästä
saakka. Teen tästä ehkä oman postauksen joskus, vaikken haluis ajatella asiaa ollenkaa.

Oon ollu hereil vast muutaman tunnin, enkä jaksais enempää. Halusin vaan takas nukkumaan, voisin unohtaa tän sairaan maailman. Vai oonko mä sairas? Kuvittelenko vain. Niin mulle on monesti sanottu; mä vaan keksin mun kaikki ongelmat eikä ne oo oikeita. En enää tiedä, ketä pitäisi uskoa. Kumpa voisin lakata ajattelemasta. Se on kaiken pahan alku. Siitä se kaikki alkoikin, kun aloin ajatella liikaa.

Voisin tietty mennä takas nukkumaan, mut tuskin pystyisin nukahtamaan enää. Vaikka oon niiin väsynyt jo nyt. Yöllä en saanut unta, me riideltiin. Ajatukset ei jättäny mua rauhaa ja kun katoin kelloa, se näytti 4:25. Näin pahaa unta, niinkuin aina ja vaikka oonkin nukkunut yli kahdeksan tuntii, oon silti niin väsynyt. Kun koulu ei ollut vielä loppunut nukuin tosi vähän. Aamuisin jouduin heräämään kuuden seitsemän aikoihin enkä öisin saanut unta. Nukuin maksimissaan viisi tuntia yössä. Ja se oli tarpeeks. Koska jos olin nukkunut enemmän, olin paljon väsyneempi kuin yleensä. Vaikka oli väsynyt tietenkin muutenkin, ja nukahtelin iltapäivisin koulun jälkeen. Oppitunneilla en pysyny hereillä millään ja vihkomuistiinpanot on pelkkää sotkua.

Kun olin lukulomalla (eli luin ylioppilaskirjotuksiin) halusin herätä mahollisimman aikasin. En halunnut pystyä nukkumaan ollenkaan. Ja olin pettynyt itseeni aina kun heräsin vasta kahdeltatoista. Jossain vaiheessa onnistuin heräämään kahdeksan-yhdeksän maissa. Mutta halusin olla VÄSYNYT. En halunnut pystyä nukkumaan, koska en ansaitse unta. En mä saa nukkua, kun Sä joudut heräämään joka ikinen aamu kuudelta. Miten mä ees pystyn nukkumaan, kun tiiän et Sä oot ollu jo hereillä monta tuntia. Äh. Nyt en jaksa enää välittää. Ei mun enää tarvitse herätä, koska ei tarvii lukea. Ei tarvii yhtään mitään ja mun elämä on turhuutta täynnä. Vaikken vieläkään ansaitse nukkua niin mieluummin nukun, koska hereillä oleminen on tuskaa. En haluu olla hereillä en haluu en en en!

Miks en vaa vois saada vahvoi unilääkkeitä ja nukkua niiden avulla siihen asti, kun Sä tuut mun luo viikonloppusin. Tai siihen asti, kun tuut mun luo taas pysyvästi. Niin et saan nähä Sua joka päivä, saan nukahtaa Sun syliin joka ilta ja herätä Sun vierestä joka aamu. Mut siihen on viel pitkä aika. Ja mä oon niin väsynyt.

Negatiivista.

Okei. Eli päätin perustaa julkisen blogin. Sain idean eilen yöllä, kun kirjoitin salaista blogiani. Se on mun virtuaalinen päiväkirja, koska oon niin laiska kirjoittamaan perinteistä päiväkirjaa. Ja siihen on toinenkin syy. Perinteisen päiväkirjan joku voi löytää, mutta salaiseen blogiini voin kirjotella ihan rauhassa ilman että tarvitsee pelätä jonkun löytävän sen.

Mä en yhtään tiedä kiinnostaako ketään alkaa lukea mun blogia, koska oon niin negatiivinen ihminen, mutta toivon todellakin että saan lukijoita. En tarvitse mitään sataamiljoonaa lukijaa mutta muutama olisi ihan kiva. Joku jolta sais vähän palautetta mut ajatuksiin ja ehkä apua kenties? Vertaistukea. Oon niin yksinäinen nykyään ja olisi kiva että edes joku kuuntelisi ja olisi kiinnostunut. Edes vähän.

Pelottaa kertoa täällä blogissa oikeastaan faktoja itestäni, koska pahin pelkoni on että joku tunnistaisi mut. Eli en aio kertoa sellaisia asioita mistä mut voisi tunnistaa. Aion kuitenki rehellisesti kertoa pään sisäsii ajatuksii jne äh. Tuntuu että tää menee pielee jo nyt. En todellakaan oo hyvä kirjottamaan ja
tuntuu että nyt on paineita kun joku saatta jopa lukea tätä tekstiä. No, ehkä mä totun.

Voisin kertoa kyllä jotain itsestäni. Hmm. No, oon tyttö. Oon 18-vuotias ja -95. Oon lukiossa tai olin, koska koulu on nyt periaatteessa ohi, kirjotukset on hoidettu ja nyt on vaan "lomaa" kunnes sitten toukokuussa on lakkiaiset. Mulla on poikaystävä ollu jo pari vuotta ja rakastan häntä ihan älyttömästi. Hän on tärkein ihminen mun elämässä ja oikeastaan yks harvoja asioita miks jaksan ees olla elossa.  Oon tosi onnekas kun mulla on hänet. Mulla on myös ihan ok perhe, vaikka välillä on vaikea sietää heitä, mutta niin kai se kaikilla menee. Eli ei oo sinänsä perhe ongelmia, mutta suurin toiveeni just nyt olis päästä muuttamaan. Hmm mitäköhän vielä. No oon vanhin lapsi meien perheestä.

 Just nyt vihaan mun elämää enkä jaksais nousta aamusin. Miks mä nousisin, kun ei oo mitään tekemistä. Poikaystävä on armeijassa ja paras kaveri vaihdossa. Tää on tosi vaikeeta aikaa, koska tuntuu kuin mulla ei ois ketään. En oo IKINÄ tuntenu itteeni näin yksinäiseks. Mä tiiän et tämmösii valitus masennus blogeja on paljon paljon eikä ketään kaipaa uutta tämmöstä. Mut haluisin vaan pitkästä aikaa jutella jonkun kaa näistäki asioista. Vaik nää on vaikeita eikä niitä kerrota tosta vaan. Siks kirjotanki anonyymisti blogiin, koska se on helppoa. Mä oon ihmine ja ihmine tarvii muita ihmisii. Mä tarviin jonkun, jota edes hieman kiinnostais. Mä en voi pitää tätä kaikkee sisälläni, en vaa voi! Tää blogi on paikka mihin aion kirjottaa mitä tunnen, ja toivon että joku sattuisi lukemaan ja kommetoimaan(kin). Mä en vaa jaksa tätä enää. Tätä esittämist ja asioiden pitämist sisällä. En voi. Hajoon pian sirpaleiks.
Mun ajatukset on liia sekaset,en osaa kirjottaa enempää. Kopioin nyt salasesta blogistani pari pätkää teienki luettavaks,nää on siis kirjotettu eilen:

"Mitä mulle kuuluu? No, nyt se on ohi. Koulu nimittäin. Oon mun lukion käyny. YO kokeet tehny. Oon vapaa kaikesta ja vapaa tekemään mitä ikinä lystään. Oon tullu siihe pisteesee elämäs mitä oon kai aina odottanu. Mut..mä en oo tyytyväine. Päinvastoin. En tykkää täst tilanteest. Tää on pahaks mulle. Todellakin. Ihan liikaa aikaa itelleni, LIIKAA. Liikaa aikaa olla YKSIN. Ja voi, nyt mä todellaki oon täydellisen yksin."

" Mun sisäl on pilkkopimeää. Niin synkkää. Ei oo iloo. On ollu tosi muutosrikasta aikaa, kaikki on erilaista nyt. Oon iha sekasin. Koulu loppu enkä oo tainnu tajuta sitä vieläkää kunnol, en pysty rentoutumaan. Tuntuu siltä että pitäis tehä jotain, mut ei oo mitään tehtävää! "

"Taitaa olla maanantai ja kello on kaks yöllä. Heräsin kahelt päiväl, koska miks heräisin aiemmi? Ei oo mtn syytä herätä, mun elämäl ei oo tarkotusta. Oon ollu koko päivän huoneessani."

"Miks se tekee näin. MIKS. Toivon joka kerta et se ottais mut syliiin ja sanois etten saa enäää viiltää ja kysyis mikä mulla on,mite se vois auttaa,lohduttais mua. Kerranki. Se taitaa olla vaa unelmaa. Enkä mä lohduttelua ansaitse. En ansaitse mitään,muutaku kituu. "

"Oon iha sekasi kaikest. Ehkä pitäis vaa mennä nukkuu taas (ja herätä joulukuus). Öitä."

Jep, tähä loppuu tää turhaaki turhempi postaus ja saa kommentoida todellakin. Heippa!